Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet

En oo ikinä tuntenu näin suurta ällötystä itteäni kohtaan. Tää itseinhon määrä on ihan käsittämätön. Mua ällöttää niin paljon. Mun iho, mun tukka, mun kroppa. Kaikki. Peiliin kattominen tuntuu pahemmalta, kuin koskaan. Ei edes tee mieli laittautua ihmisen näköiseksi joka ikinen aamu, koska pahennan vain asioita. Ahdistaa poistua kotoa. Pakko jaksaa suorittaa jäljellä olevat työtunnit pois mahdollisimman nopeasti! Sitten mulla on hetki vain aikaa. Aikaa olla yksin ja nukkua päiviä pois.

Huomenna vaihtuu vuosi ja mun tekisi mieli hautautua sängyn pohjalle. Ei multa löydy voimia juhlimiseen ja sosiaalisuuteen just nyt. Pakko kai se on. Tiedän, että katuisin sitä myöhemmin. Ehkä alkoholi pelastaa mut. Taas.

Miten musta tuntuu, ettei mulla oo ikinä mitään positiivista kirjotettavaa.

Keskiviikkona saapuva opintotuki.

Juhlan jälkeen tyhjä pää

Rakastuin kuuroon poikaan töissä. Heitin lasipullon katuun. Poltin liikaa tupakkaa. Ahdistuin ruoasta ja sen yhden sanan lausumisesta ääneen. Vihasin sadetta. Säälin veljeäni. Olin kiitollinen. Nukuin liikaa. Nautin. Löysin Jennin vanhan tuotannon uudelleen. Valvoin 24 tuntia. Olin todella väsynyt.

Kaipasin kotia. Söin liikaa.

Vihasin itseäni.

"Mä kuiskaten korvaasi käsken;

älä vielä luovuta kesken!"

Vielä yksi vapaapäivä.

Ja oot liian hauras sun omasta mielestä kestämään elämää täällä

"En voinut olla näkemättä pöydällä olevaa laskua. Miksi sulla on ollut aika psykiatriselle? Ja miksi et ole mennyt sinne?"

Mun sydän hyppäsi ulos rinnasta ja lopetin hengittämisen. Mitä mä sanoisin? Valehtelenko vai laimennanko totuutta? Kieltäydynkö kertomasta kokonaan vai kerronko suosiolla kaiken? En todellakaan tiennyt mitä tehdä. Jatkoin töitäni muutaman tunnin ajatukset jossain aivan muualla, kuin työnteossa. Tupakalla käydessä nostin kädet täristen luurin korvalleni. Laimensin totuutta, väritin tarinaa. Kerroin vain "mahdollisesta" masennuksesta. Äiti kuulosti hämmentyneeltä eikä oikein sanonut mitään. "Onko joku sitten hullusti?" "Ei, ei ole". Sovittiin, että puhutaan myöhemmin. Koitan vältellä puhumista. Koko ajatus ahdistaa mua ihan helvetisti. En oo koskaan pystynyt kertomaan mun henkilökohtaisia asioita äitille. Ei äiti oo ikinä tiennyt musta mitään. Luulee ehkä tietävänsä. Ainut mitä se näkee on mun kulisseista rakennettu kova ulkokuori. 

Tänään mä heräsin todella väsyneenä muutamaa tuntia ennen töitä. Juuri ennen lähtöä kuitenkin huomasin, että oon katsonut työvuorot ihan päin helvettiä ja että mun piti olla töissä jo kymmeneltä. Soitin pomolle ja asia oli onneksi ok ja käski mun pitää vapaapäivän. Vitutti kyllä silti ja vitutti vielä enemmän, että olin viime yön baarireissulla puhaltanut kaikki tupakkani savuna ilmaan ja piti lähteä ostamaan uusia. Kasa pieniä likaisia kolikoita ja kaksi pulloa. Siinä kaikki mitä mulla oli ja kaikki multa myös meni. Olisipa jo tammikuun ensimmäinen. 

Musta tuntuu nykyään, etten voi puhua näistä asioista mitään kellekkään. En enää edes Siskolle. Tiedän jo valmiiksi mitä saan vastaukseksi vuodatuksiini. "Kannattaisiko sun oikeasti hankkia apua?" "Ei toi ole tervettä, syö jotain!" "Lopeta!" Ei kukaan ymmärrä mua. Ymmärrä miltä musta tuntuu. Millaisia ajatuksia mun pää sisällään solmii yhteen. Ei kukaan tajua, että ei mua kukaan ulkopuolinen henkilö voi auttaa. Mä itse seison reunalla ja vain mä voin hivuttaa jalkani suuntaan tai toiseen. 

Haluisin itkeä, mutta en osaa.

Vanha ystäväni.

You see real life's much different

Oon niin monta kertaa tullu kirjottamaan teille jotain, mutta ne postaukset ei ikinä päässyt tänne saakka. Oon ollut niin väsynyt jo pitkään, ettei voimat riitä tekemään oikein mitään. En tajua miten rankalta tuo työkin mulle tuntuu, vaikka oon ennenki tollasta tehnyt! Vielä kiireisempääkin, mutta silti väsyttää koko ajan. Nukuin koko eilisen vapaapäiväni pois. Ehkä taas jaksaa hetken. Toivottavasti.

Odotan joulua ihan liikaa. Rakastan perhejouluja niin paljon! Tänä jouluna mennään perheen kanssa mummon luo maalle. Monta päivää aikaa vaan olla ja nauttia, vaikka mua ahdistaakin se joka jouluun kuuluva ruoanpaljous ja se, ettei mulla oo ollut varaa ostaa kellekkään mitään lahjoja. Tulee tuntumaan niin röyhkeältä vastaanottaa itse lahjojaan, kun ei ole ostanut muille yhtään mitään. En mä edes ansaitsisi mitään. Ehkä läimäytyksen poskelle, että heräisin tähän maailmaan taas.

Jossain postauksessa muistaakseni kerroin, kun sain psykalta laskun. No, maksoin sen, eikä äiti huomannut onneksi mitään. Tai ei ainakaan maininnut asiasta. Mulle luvattiin lähettää uusi aika vanhan tilalle. Aikaa ei tullut. Sen sijaan postiluukusta putosi kirje, jossa kerrottiin, että mun hoito on lopetettu. Syynä se, etten saapunut paikalle sovittuna aikana 4.12.2013 kello 14:00. Mitä?? En koskaan ollut kuullutkaan tuollaisesta ajasta ja vähän pelkäsin, että mulle tulisi taas uusi lasku sieltä. Annoin asian olla ja unohdinkin sen melko pian. Muutama päivä sitten mua kuitenkin odotti kotona lasku sieltä helvetin psykalta. Lasku ajasta, josta ei koskaan ikinä mulle ilmoitettu. Huomenna soitan sinne ja valitan asiasta! Vituttaa niin paljon. Miksi ikinä edes menin puhumaan mun asioista ulkopuolisille ja hain apua? Kerroin tästä siskolle ja se yrittää saada mua jonkun toisen psykiatrin juttusille. Sanoin, että en halua puhua kellekkään, mutta mun kuulemma täytyy. "Tarviit apua". Enkä tarvii! Kyllä mä pärjään näinkin. Antakaa mun nyt vaan olla.

Onneksi on tapahtunut edes jotain kivaa lähiaikoina. Mun veli nimittäin pyysi mua tulevan lapsensa kummiksi. Oon niin ilonen tästä! Oon aina halunnut olla kummi ja nyt mulla on mahdollisuus siihen. Mun oma kummipoika. "Armaalla" on laskettu aika maaliskuussa. Ehkä se syntyy mun syntymäpäivänä, hah!

Mulla oli vaikka mitä muuta kirjotettavaa, mutta päässä lyö tyhjää. Tekis mieli jättää tääkin teksti vain luonnoksen tasolle ja olla postaamatta. Mikään ei taas miellytä mun kaltasen perfektionistin silmää. Mun, mun, mulla, mun, mun. Vihaan tätä postausta!

Joulut perheen kanssa.

Ei paniikkia

Mua pelottaa. Mua pelottaa ihan liikaa. Ulkona riehuva tuuli saa mun ikkunat helisemään. Makaan peiton alla puristaen kännykkääni. Toivon turvaa. Turvaa, jossa pelkoni katoaisi kokonaan. Paikkaa, jossa voisin tuntea itseni onnelliseksi. Milloin musta tuli tälläinen? Masentunut, sisäänpäin suuntautunut, syömishäiriöinen, sosiaalisia tilanteita pelkäävä hauras poika. Mitä mulle tapahtui? En halua enää olla sellainen, mutta en osaa hyväksyä itseäni tälläisenä lihavana rumiluksena ja antaa asioiden olla. En edes tiedä miten muuttua.

Haluaisin vaan olla hetken yksin. Nukkua hyvin, olla ilman stressiä tai ahdistusta ja ladata akkuja. Työssäoppiminen vie mun kaikki voimat. Mulla on heikko olo koko ajan. Joudunkin usein töissä istua hetkeksi alas, etten pyörry. Poltan nykyään liikaa tupakkaa.

En osaa enää olla "normaali".

Erään maailman ihanimman bändin uusi tuotanto.

Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä

Peruinkin sen viime postauksessa mainitsemani psykiatriajan. Peruin myös sen jälkeen tulleen uuden ajan ja nyt mulla on uusi ongelma; peruin toisen ajoista liian myöhään ja sain siitä laskun. Ei siinä muuten mitään, mutta äitini näkee tilitietoni ja tottakai huomaa psykiatrin laskun maksettuani sen. Helppoahan olisi vain evätä äidin oikeudet tililleni, mutta tarvitsisin siihenkin hyvän selityksen. En halua kertoa hälle vielä. Ehkä joskus. mutta ei vielä. En ole valmis! En halua huolestuttaa äitiä. Ehkä laimennan totuutta kertomalla vain masennuksesta? Ehkä valehtelen, mutta miten? En osaa. En halua. En halua kertoa mitään.

Oon ollu taas tosi väsynyt. En vaan saa unta! Tai jos saan, se on katkonaista ja nukun korkeintaan muutaman tunnin yhteensä. Mun unet on tosin olleet tosi ihania! Niissä on usein poika. Poika, jonka kanssa seurustelen. Poika pitää mua kädestä, syleilee mua, silittää mun tukkaa, on kaikinpuolin ihana ja täydellinen. Joka kerta se tuntuu niin ihanalle ja joka kerta tuntuu niin pahalle herätä. Kerroin Höpölle näistä mun unista ja hän uskoo, että ne tarkoittaa jotain. Rakastavaa parisuhdetta kuulemma. Höpö uskoo tälläsiin juttuihin. Horoskooppeihinkin. Minä en usko. Haluaisin ehkä uskoa. Se voisi valaa muhun edes vähän toivoa.

Oon usein löytänyt itseni vessan lattialta kyykistyneenä pöntön reunalle. Oon alkanu taas oksentaa. Joskus tyydyn vain itkemään valkoisia kylmiä kaakeleita vasten. Syön ihan liikaa. Vihaan sitä täyden ja turvonneen vatsan tuomaa tunnetta sisälläni. Vihaan sitä niin paljon. Vihaan oksentamista melkein yhtä paljon, mutta vaikka se niin kauheaa onkin, tiedän sen tuovan paremman mielen ja olon sisälläni. Sen tunteen, kun aamulla heräät ja vatsa on ja tuntuu aivan tyhjälle. Sen tahdon tuntea aina.

Epätoisimpina hetkinä oon alkanut miettimään, mitä jos mua ei olisi. Kuinka moni mua jäisi täällä kaipaamaan? Monen ihmisen mielen musertaisin täysin pois lähtiessäni? En tiedä. En usko, että kauhean monen.

Tupakka ja hyvä musiikki öisin parvekkeella.

Minä vaihtaisin kaiken pois

Mua ahdistaa. Mua ahdistaa koulu, ahdistaa ihmiset, ahdistaa raha. En ole vieläkään saanut aikaseks kysyttyä sitä top-paikkaa. Nyt on jo 13. päivä ja toppi alkaa 28. päivä. 15 päivää. Aivan liian vähän aikaa. Olisin mielummin koulussa, kun harjoittelussa työelämää varten. Pelottaa joka kerta, että miten muhun suhtaudutaan siellä töissä tai miten pärjään edes siellä! Liian painostavaa ja kuumottavaa. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa koko koulun suhteen! Ensimmäinen vuosi mulla meni tosi hyvin, mutta tän toisen vuoden aikana asiat on jäänyt vain roikkumaan mun hartioille, enkä saa niitä millään pois. En saa aikaiseksi. En vain jaksa.

Mun tekisi ihan hirveästi mieli tilata jotain kivaa materiaa piristykseksi, mutta koitan välttyä siltä. Pari kuukautta taaksepäin mun muuton alkupuolella sain jo hyvän opetuksen siitä, ettei kaiken rahan tuhlaaminen kannata. Ehkä sen pitäisi olla itsestäänselvää. Koitan olla ajattelematta rahaa tai kaikkea sitä mitä haluan. Haluan asioita liikaa.

Huomenna olis mun toinen psykiatrilla käynti, mutta taidan perua sen. Mun olisi pitänyt käydä muutamissa kokeissa ennen sitä aikaa (verikokeet, seulat yms. en edes ole perillä mitä mulle siellä tehtäisiin), mutta en ole saanut aikaiseksi käymään sielläkään. Yllätys. Ehkä on parempi, että menen kouluun, niin ei tule enempää poissaoloja. Ehkä ne n. 80 korvaustuntia riittää hyvin mulle. Kadun niin paljon tuon luvun suuruutta. Olen idiootti. En edes tiedä miks oon ollut noin paljon poissa. Tykkään meidän luokasta tosi paljon ja ei siellä niin kamalaakaan ole. Okei, mua ahdistaa kaikki tuntemattomat ihmiset, jotka kävelee vastaan käytävillä halveksivat ilmeet kasvoillaan. Mua pelottaa astua ruokalaan. Koitan aina kuunnella mitä viereiset pöydät puhuu. Puhuuko ne musta tai nauraako ne mulle. Oon ehkä vaan vainoharhanen. Pelkään vain, että mulle aletaan taas huudella käytävällä, niinku joskus vuosia sitten huudeltiin.

Oon alkanut viestittelemään jonkun miehen kanssa kikissä. En todellakaan edes tiedä miksi teen niin. Tiedän hyvin mitä se tahtoo musta, mutta silti jatkan. Ehkä oon niin epätoivonen. En mä kyllä aijo sitä ikinä tavata. Miksi tapaisin? En mä halua siltä samaa, kun se musta. Ällöttää. Mä oon ällöttävä. Lopeta.

Sekoituksella kone alkoi soittaa rusketusraitoja. Aloin tanssia ja hyppiä pitkin olkkaria paremman fiiliksen toivossa, mutta romahdin lattialle itkemään kesken kaiken. Tuntui tosi tyhmälle itkeä tuon biisin soidessa taustalla. Oli pakko alkaa huutaa. Huusin niin kovaa, kun pystyin. Huusin ja itkin, kunnes en enää jaksanut ja jäin vain makaamaan siihen. Mitä mä teen itteni kanssa?

Pitkät bussimatkat.

Tänäänkin minä luovutin, annoin sen nylkeä mua

Sain tälläsen haasteen -user- :lta, kiitos, niin teen sen nyt ja kirjoitan myöhemmin tänään vielä kuulumisia ja muuta!

11 asiaa minusta

1. Olen perfektionisti.
2. Uudet tuttavuudet ahdistaa mua, koska ajattelen aina, että muut ajattelee musta vain pahaa.
3. Rakastan laulaa, vaikka kuulostanki hirveältä. 
4. En ole koskaan ollut rakastunut.
5. En näytä mun pahaa oloa ikinä kellekkään. Nauran ja hymyilen, vaikka kuinka itkettäisi.
6. Rakastan käydä keikoilla ja festareilla. 
7. Välitän muiden mielipiteistä ihan liikaa, enkä sen vuoksi uskalla olla täysin oma itseni.
8. Voisin istua bussissa tunteja.
9. Mulla on yli olkapään ulottuvat vaaleat hiukset.
10. Olen addiktoitunut tumblriin ja instagramiin ihan liikaa.
11. Yritän kovasti olla täydellinen ja muita parempi kaikessa, mutta en ole, enkä tule koskaan olemaankaan. 

11 kysymystä

1. Lempi vuodenaika? Kevät. 2. Elämäsi onnellisin hetki? Multa kysyttiin tätä joskus ja jäin miettimään kauaksi aikaa. En mä oikein osaa vastata tähän. En uskalla sanoa, että tämä olisi se onnellisin hetki, mutta viime kesän Ruisrock-viikonloppu oli täynnä silkkaa onnellisuutta! 3. Mitä toivoisit jos voisit toivoa ihan mitä vain ja se toteutuisi? Ikuisen onnen? Rakkautta? Laihuuden? Ehkä tuon ensimmäisen, jos se sisältäisi kaiken tämän sisällään. 4. Mikä on elämän tarkoitus? Ajattelin joskus, että elää ja olla onnellinen, mutta se mielikuva on kaikonnut silmistäni aikapäiviä sitten. En mä tiedä. Toivottavasti se selviää vielä! 5. Mistä pidät itsestäsi eniten? Mun silmistä. 6. Onko muiden mielipiteellä väliä? Ei pitäisi olla, mutta mulle on. Aika paljonkin. 7. Mitä pelkäät eniten? Menettämistä, tulevaisuutta, syvää vettä ja yöperhosia. 8. Onko joku sanonut jotain todella koskettavaa sinulle? Kaksi sanaa äidiltä, jotka tuntuvat aina yhtä hyviltä ja kauniilta; Rakastan sinua. 9. Luotatko muihin ihmisiin helposti? En luota. 10. Jos saisit matkustaa minne vain eikä raha olisi ongelma, minne matkustaisit? Tahtoisin ajaa yhdysvaltojen halki autolla, nähdä jokaisen kaupugin, yöpyä motelleissa ja vain olla ja nauttia.

En haasta ketään tai heitä kysymyksiä tähän!

How many secrets can you keep?

Mulla oli tänään ensimmäinen psykiatrilla käynti. Jännitin ihan liikaa, mutta turhaan. Vaikutti mukavalle naiselle! Keskusteltiin mun asiat läpi ja mietittiin jatkoa. Sain lähetteen muutamiin kokeisiin ja uuden ajan ensi torstaille. Olin tosin taas aamulla valmis perumaan ajan, mutta onneks en tehnyt sitä! Ehkä kaikki menee vielä hyvin, vaikka ahistaakin puhua mun asioista täysin tuntemattomalle ihmiselle. Keskutelun jälkeen tuntui, että kaikki mun ympärillä tiesivät kaiken. Ahdisti kävellä kadulla muiden silmien alla. Hautauduin sateenvarjoni alle ja sytytin tupakan. Ehkä toisen käynnin jälkeen en tunne enää samaa.

Mulla on taas ollut kausi, kun mikään ei kiinnosta. Ärsyttää melkein jokanen ihminen mun ympärillä. Koulussa mun on ollut pakko käydä niiden poissaolojen vuoksi. Oma ulkonäkökin ärsyttää vielä enemmän, kuin ennen. Joskus olin edes tyytyväinen tukkaani tai vaatteisiini, mutta en enää. Haluaisin muutosta, mutta en uskalla tehdä mitään. Sanonko vielä kerran, että är-syt-tää.

Kujo tulee mun luo vihdoin viikonlopuksi! Ei olla keretty näkemään tai juttelemaan pitkään aikaan kunnolla. En oo kertonu hälle mitään. Enkä usko, että kerronkaan. Yksi "ulkopuolinen" sai jo hiljattain tietää ja se on jo aivan liikaa. Pelottaa. Pelottaa, että muut saa tietää.

Joku puhuu mulle jotain, kysyy vaikka sytkärii.

Helppoa ei ole kumpikaan

Se on ohi nyt. Olo on jotenkin tyhjä. Kymmenen vuotta sitä kesti. Kymmenen vuotta iloa, surua, naurua ja apua. Ala-asteelta tähän päivään tuo bändi keikkui mun soittolistoilla. Aina. Muistan, kun sain Kuulkaas Enot-lätyn käteeni. Vuosi oli 2003, se oli poltettu, mutta sitäkin rakkaampi. Koristelin kannen itse ja levy on yhä tallella! Noin toistakymmentä keikkaa kierrettynä, yksi ylivoimaisesti parhaimmista oli eilen. Kuukausia odotettu ja pelätty päivä saapui vihdoin ja viimein luokseni, 27.10.2013. PMMP:n viimeinen keikka. Viho-vitun-viimeinen? En haluis uskoo tätä todeksi.

Keikka oli käsittämättömän upea! Liki kolmen tunnin setti sisälsi juuri ne parhaimmat ja halutuimmat tekstit. Älytöntä. Itkua, raivoa, tanssimista sekä vähän lisää itkua. Keikan loputtua en osannut sanoa tai tehdä mitään. Kyykistyin jäähallin lattialle ja itkin. Oliko se todella ohi nyt? Näinkö mun tyttöni juuri viimeistä kertaa?

Laahustin väsyneenä kotiin. Nukahdin jokaiseen kulkuvälineeseen millä kuljin. Näytin kauhealle, mutta en välittänyt. Kaikesta itkemisestä huolimatta olin onnellinen. Näin tyttöni vielä viimeisen kerran. Näin, kuulin ja koin. Ehkä vielä joskus pääsen näkemään heidät vielä. Ainakin todella toivon niin.

Kiitos 2003-2013.

Eilen oli myös syysloman viimeinen päivä. Multa ei löydy yhtään jaksamista kouluun! Siellä käymisestä on tullut vaikeampaa, kuin koskaan. Tänään juttelinkin maikkani kanssa mun poissaoloista ja tulevasta työssäoppimisesta. Sain päälle 70 tuntia korvattavia, eli työssäoppiminen venyy mun osalta viikolla tai kahdella ja aloitan toisen työssäoppimisen muita myöhemmin. Kaduttaa niin paljon, kun oon ollu noin paljon pois. Mulla ei ole vielä edes paikkaa minne menisin! Ahdistaa. En halua mennä mihinkään. Haluun olla vaan kotona.

Sain postissa uuden psykiatriajan! 8.11. Lupasin jo itselleni ja etenkin Siskolle, että menen sinne. Ajatus siitäkin saa mut vaan ahdistumaan. En tiedä miksi, mutta oon lähiaikoina voinu aika huonosti. Oksettaa ja heikottaa ihan liian usein. Haluisin vaan maata muutaman päivän lämpimän peiton alla. Voisinko mä pysäyttää ajan ja olla hetken yksin? Ilman stressiä, ilman ahdistusta. Jooko?

Ajattelin, että voisin laittaa tästä lähtien jokaisen postauksen loppuun yhden pienemmän tai vähän suuremman asian, joka tekee mut aina iloseksi! Ehkä tää tois mulle edes vähän positiivista mieltä.

Musiikki., se ei katoa koskaan. Ikinä.

I don’t think they even heard me

Tänään piti olla ensimmäinen psykiatriaika. Peruin ajan muutamaa tuntia ennen sen alkamista. "Yllättävä sairastuminen". Vitut. Jänistin viime hetkellä. Eilen mä olin vielä täysin valmis tähän. Kaduttaa ehkä vähän. Saan pian uuden ajan, mutta menee kuulemma muutaman viikon päähän. Silloin mun on pakko mennä. Pakko mun on uskaltaa!

Sisko tuli käymään mun luona ja kysyi miten siellä meni. Valehtelin psykiatrin peruneen mun ajan itse. En halunnut antaa hälle syytä päästää niitä sanoja ulos, saarnata taas. Tottakai Sisko haluaa mulle vaan parasta, mutta ei. En pystynyt menemään sinne. Ehkä oli virhe mennä puhumaan yhtään mistään yhtään kenellekkään. Ehkä olisi pitänyt vain olla hiljaa, niin kuin ennen. Pitää kaikki tää mun sisällä. Joo. Niin mun olis pitänyt tehdä. Olla hijaa.

Kiitos

Tunsin tänään pitkästä aikaa olevani onnellinen. Edes hetken. Se kesti pienen hetken. Tarkalleen noin kaksi tuntia. Kaksi tuntia onnellisuutta ja onnen kyyneliä. Ehkä vähän surunkin.

Onneksi näen heidät vielä kerran. Minun ihanat tyttöni, jotka ovat auttaneet mua eteenpäin aina. Toivon, että olisi jo se päivä. Toivon myös, ettei se päivä tulisi koskaan.

Ikinä.

Toiset hölmöt uskoo niin

En tänäänkään ollu koulussa. Joka viikko lupaan itelleni, että rupean käymään koulussa, vaikka kuinka ahdistaisi. Joka viikko myös rikon mun lupauksen ja jään kotiin peiton alle piiloon maailmaa. Poissaoloja on kertynyt jo aivan liikaa ja opettaja soittaakin joka kerta, kun olen poissa, että missä sitä luuhataan. En oo vastannut pitkiin aikoihin. Tavallaan toivoisin hällä olevan valtuudet ilmoittaa mun vanhemmille mun poissaoloista. Ainakin kävisin koulussa. En haluisi pettää äitiä! Kaikki on kuitenkin hyvin siihen asti, kunnes aletaan puhua 4. ammattikouluvuodesta tai muista jälkeen jäämisestä.

En tiedä mitä mulle kuuluu. Äiti soittaa ja kysyy sitä joka kerta. Vastaan tottakai, että ihan hyvää, mutta ajattelen päässäni ihan muuta. Oon syönyt tänään vaan omenan. Tupakkaa on alkanut mennä enemmän, kuin ennen. En tosiaan ollut koulussa. Ja eilen. Eilen join itseni humalaan. En tiedä miksi. Päivä oli tosi hyvä ottaen huomioon sen, että oli maanantai. Sain yöllä vain pari vaivaista tuntia unta, mutta heräsin silti aika hyvin mielin. Koulupäivä oli lyhyt, vain kolme ja puoli tuntia. Näin pitkästä aikaa muutamaa ystävääni ja sen myötä päädyttiin sitten baariin. Yleensä muiden ehdottaessa alkoholia, kieltäydyn ja lähden himaan. Kaduttaa. Kaduttaa itseasiassa todella paljon, mutta ei siitä sen enempää. Kai mulle loppujen lopuksi kuuluu ihan hyvää!

Tänään Sisko kävi mun luona. Kyseli paljon kuulumisia ja miten koululääkärillä meni. Sain siis ensi viikon maanantaille ajan jollekkin psykiatrille. Postissa pitäisi tulla kirjekkin aiheesta. Jännittää hulluna! Koululääkäri tai terveydenhoitaja ei ainakaan näyttänyt ymmärtävän mua yhtään, eikä niistä käynneistä tuntunut olevan apuakaan. Ahdistaa nähdä niitä käytävällä.

Ne tietää. Ne tietää kaiken.

Time for you to break it all down, do it all again

Oon ollu muutaman päivän taas yksin. En tosin omasta tahdosta, vaan muiden. Kaikilla tuntuu olevan muuta. Kukaan ei kerkeä viettää aikaa mun kanssa tai nähdä mua. Ainoat ihmiset, jotka ovat näinä muutamana päivänä soittaneet ovat äiti ja Höpö. Näistä kahdesta vain äitiäni tuntuu kiinnostavan mitä mulle kuuluu. Kerroin hälle viikonlopustani. Äiti kysyi, että kerronhan, jos mulla ei ole kaikki hyvin tai jos jokin painaa mieltä.Vastasin myöntävästi tarkoittamatta sitä. Äiti ei tiedä musta oikeastaan mitään. Oon rakentanut kulissini myös hänen silmien eteen. Oon viimepäivinä miettinyt, että kertoisin äitille mikä mua painaa, mutta päädyn aina samaan päätökseen; en pysty. En vielä. Ehkä joskus, mutta ei, ennenkuin olen valmis. En ole valmis. Höpö taas soittaa lähes päivittäin kertoakseen omasta elämästään. Mua ei kiinnosta, mutta en halua olla ilkeä. Kuuntelen ja kuuntelen, kunnes tarinat saavuttavat loppunsa ja Höpö sanoo soittavansa taas myöhemmin.

Tunnen itteni todella yksinäiseksi. Mun ystävillä on kaikilla joku, jota rakastaa. Poikaystävä. Mulla ei. Ei ole koskaan ollutkaan. Tyttöystäviä kyllä kauan sitten, mutta en laske niitä. En enää edes näe tytöissä sitä samaa, mitä näen pojissa. En ole koskaan tuntenut rakkautta toista ihmistä kohtaan. Ihmistä, jonka kanssa haluisin viettää koko loppuelämäni. Sisko jaksaa aina sanoa, että kyllä löydän vielä ihmisen ketä rakastaa. Hänkin löysi. Ehkä löydänkin, mutta milloin? Milloin pitkä odotukseni saavuttaa loppunsa ja saan rakastaa? En tiedä. Kukaan ei tiedä. Toivottavasti pian. Mä toivon sitä niin paljon.

Mutta ensin tahdon laihtua. Katsoa itseäni peilistä ja hyväksyä sen, mitä näen. Ehkei kukaan halua mua, koska olen lihava. Ei kukaan tahdo mua tälläisenä. Vielä mä laihdun. Mulla on tavoite; -5kg jouluun mennessä. Oon niin lähellä tavoitettani. 55 kiloa. Painan nyt 66,5 kiloa. Yli 10 ällöttävää riesaa liikaa. Hieman yli 10 kiloa matkaa onneen. Pystyn siihen! Jouluun mennessä olen 5 raskasta kiloa kevyempi, jonka jälkeen pudotan taas 5 kiloa. Jäljelle jää vaivaiset 1,5 kiloa ja olen tavoitteessani. Sitten oon onnellinen. Tiedän sen.

Tunnen, kuinka motivaatio täyttää mut taas. Tämän blogin aloittaminen oli paras päätös pitkään aikaan! Ennen koitin kirjoittaa päiväkirjaa, mutta en ikinä ollu tyytyväinen käsialaani, joten se loppui lyhyeen. Perfektionisti. Jep! En hyväksy itseltäni virheitä. Haluan olla täydellinen.

Poltin tupakan ja mietin huomista päivää. Ehkä jaksan kerätä itseni ja lähteä ulos. Toivottavasti! Viime päivien sää on ollu pitkästä aikaa taas just sellanen, jonka takia mä pidän syksystä. Viileä ja värikäs, mutta silti aurinkoinen ja kirkas. Huomenna menen kirjastoon. Lukeminen on alkanut taas maistua yhtä hyvälle, kun ennen!

I'm on my way

Kauan harkitsemani blogi on tässä. Odotan sen auttavan mua elämässä eteenpäin. Mun pitäis kertoa itsestäni jotain, kai? Ei ole paljon kerrottavaa. Tässä kaikki mitä tahdon teidän tietävän:

Sivupalkista saatoitte jo huomata nimeni; Jotu. 18 vuotta, opiskelen ammattikoulussa. Asun yksin kaupungissa, josta pidän, tai sitten en. Kyllä ja ei. Melko yksinäinen ja erilainen ihminen, kuin muut. Omaan muutaman todella tärkeän ystävän. Muut ovat vain "luokkakavereita" tai "tuttuja kasvoja". Sairastan bulimiaa.

Perfektionisti. Pelkään epäonnistumista. Kaupunkihiminen. Haluan olla täydellinen. Välitän liikaa mitä muut ajattelevat musta. Pelkään kuolemaa. Puhun itsekseni. En halua koskaan lapsia. Se outo ystävä. Homo. En tutustu uusiin ihmisiin kovin helposti. Vihaan puhua puhelimessa. Materialisti. Tykkään olla yksin. Pihi. Ajattelen liikaa.

♥ Keikat. Hyvältä tuoksuvat pojat. Alkoholi. Tv-sarjat. Rakkauden tunne. Festarit. Coca cola zero. Tupakka. Kynttilät. Venytetyt korvat. Kissat. Kesäyöt. Sateen tuoksu. Ukkonen. Pitkät automatkat. Nauraminen. Hyvä musiikki. Baareilu.

✖ Ilkeät ihmiset. Tulevaisuuden miettiminen. Syvä vesi. Koulu. Aikaisin herääminen. Yöperhoset. Stressi. Ahtaat paikat. Vartaloni. Kiire. Pitkät katseet kaduilla.

Ehkä siinä oli tarpeeksi. Ehkä myös vähän liikaa. Nyt mulla menee aika hyvin. Ei kuitenkaan niin hyvin, kun haluisin. Hakeuduin juuri hoitoon ystäväni Siskon avustukella. En kuitenkaan ole valmis parantumaan. En vielä. Haluan vielä laihtua!