Ootsä koskaan pelänny nii paljon, et sun sydän nousee kurkkuun?

Tuntuu melko tyhjentävälle ajatella, että mä olen nyt valmis ja omaan ammatin. Valmistujaiset olivat ihanat! Viiniä ulkona ystävän kanssa, paljon tuttuja kasvoja, naurua, iloa, onnea ja kesän tuoksua. Yritän kuvitella näiden hullujen öiden jatkuvan loputtomiin ja meidän kestävän ikuisuuteen saakka. Kesän jälkeen kukaan ei lähtisi täältä ja me vaan jatkettaisiin tutussa ja turvallisessa. Pakenen todellisuutta, kunnes juoksen päin seinää ja kaikki tapahtuu. Me elämme viimeistä kesää ja mä koitan elää sen niin kuin se todella olisi viimeiseni. Vuoden päästä mäkin toivottavasti pääsen tästä kaupungista elämään ja opiskelemaan lisää.

On mulla ollut niitäkin hetkiä, kun tämä kaupunki onkin ollut niin ihana ja kaunis ja koti, mutta ne kestävät liian pienen hetken. Kun me istutaan asuintaloni katolla katselemassa auringonlaskua tupakan tuoksu sieraimissamme. Kun mä lähden keskellä lämmintä yötä kävelylle ja istun yhdessä lempipaikoistani täällä ja näen melkein koko kaupungin. Kun me astutaan humalaisina baarista ulos kesän tuoksuun ja me vaan nauretaan ja ollaan onnellisia. Olisipa näitä hetkiä paljon paljon enemmän.

"Minähän koen joka päivä maailmanlopun

ja kuitenkin pukeudun ja riisuudun

ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja

aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut"

-Vilijonkka

Niinhän minäkin.

Haamukaupunki

Ja mä teen sen kaiken, kuin ennenkin. Herään liian aikaisin, mutta joudun kiirehtimään silti. Ostan kahvin suosikkikioskistani torin laidalta ja juoksen pysäkille. Poltan vielä kiireessä tupakan ja kuskin sulkiessa ovet mä viiton tulevani vielä sisään. Istun samalle paikalle, kun aina ennenkin ja painan kuulokkeet korvilleni. Valitsen yhden soittolistoistani, kerään jonoon kasan mieleisiä biisejä ja nostan pahvisen mukin huulilleni. Kaipaan näitä rutiineja elämääni, vaikka samalla olen niin onnellinen niiden olevan ohi. Mulla on vain liikaa aikaa ajatella ja spekuloida asioita ja
                                                                                         tulla
                                                                                                    hulluksi.

Hei taas tuppukylä ja vain kesäisin kaunis kaupunki. 

En haluu mitään ja mä haluun mitä vaan

Elämä on juuri nyt niin hämärän tuntuista. En enää tahdo nukkua iltapäivään, vaan herään hyvissä ajoin, mutta miksi? Joskus itkemään, joskus miettimään liikaa ja ahdistumaan ja joskus tehdäkseni elämälläni jotakin. Kevät on ihana ja odotan kovasti tulevaa kesää, mutta samalla se saa mut todella ahdistumaan. Taasko yksi kesä tämän kokoisena, liian suurena ja liian rumana. Blaa, blaa ja blaa. Eihän mun pitäisi antaa tälläisten asioiden pidätellä itseäni. Peilistä katsoo takaisin päivä päivältä kauheampi heijastuma. Jääkaappini on ammottanut tyhjänä muutosta lähtien ja kun Äiti soittaa ja kysyy tahdonko hänen tuovan kaupasta jotakin mä sanon, etten tarvitse mitään, koska tiedän kaiken sen jäävän syömättä kuitenkin. Ruokavalioni koostuu kaikesta epäterveellisestä tai ei mistään. Kalorittomia päiviä ja jotain pientä turhaa.

"Ootko sä syönyt tänään?" Äiti kysyy ja mittailee mun vartaloa silmillään. "Oon mä" vastaan ja maistan valheen suussani. En ota vastaan suklaata, jota hän tarjoaa. Nostan kahvikupin huulilleni ja toivon sen riittävän. Mihin aika taas katosi? Vastahan kalenteri näytti mulla olevan kuusikymmentä päivää aikaa ja nyt se kuusikymmentä on vaihtunut kahteentoista. Miten mä ehdin enää?

Jätkä nousee puoli kuudelta aamun ensisäteillä viereltäni ja kertoo lähtevänsä kotiin nyt. Miksi? Teinkö jotain väärin vai miksi hän nyt tahtookin lähteä? Halataan ja mä en kykene enää nukahtamaan. Hän tapailee kuulemma jotain muuta ja teki hölmösti, kun silti tuli viereeni, kuin vanhasta tottumuksesta. Itkin kolmena yönä itseni uneen tai vaihtoehtoisesti en edes kyennyt nukahtamaan. Ei nyt, ei vielä, jooko?

Kynsien jälkiä sisäreisissäni. Jätkä laittaa viestiä samalla, kun mä olen tehnyt samat, kun hän mulle. "Ei mun pitäisi säätää sun kanssa nyt" hän sanoo yhä uudelleen ja mä myötäilen niin kuin asia olisi mulle täysin selvä. Niimpä niin. Tahtoisin vain jotain pysyvää, kiitos ja käyttäydyn typerästi. En mä vaan tahtoisi jäädä tähän rämpimään, kun elämä odottaisi mua kyytiinsä, mutta niin se vain menee ja mä kadun, kadun, kadun. Miksi mä hain lohtua muualta ja miksi mä edes luulen tarvitsevani sitä?

Ryhdistäydy nyt.

Elämä kateissa

Kuinka pelkästään vieressäsi nukkuminen on juuri sitä mitä nyt tarvitsen. Et tiedä mun sumuisesta mielestä mitään ja voin olla juuri sitä mitä tahdon olla. Halaat ja suutelet kaulaani, tunnen sun lämmön ja mua vain hymyilyttää tämä hetki. En tahdo pois tästä enkä tahdo enää kadota, mutta kun me ennen ulko-oven sulkeutumista vielä suudellaan ja sä lähdet olen taas se sama pieni rikkinäinen räsynukke lastenhuoneen pimeässä nurkassa. Keitän pannullisen kahvia ja itken, itken, itken, siistin itseni ja koitan tehdä jotain hyödyllistä. Sinun suustasi tahtoisin vain kuulla ne kolme pientä sanaa, koska sinun suustasi ne tuntuvat aidoilta. Susta on tullut mulle aivan liian tärkeä. Mä välitän, mä välitän ehkä liikaakin, mutta eihän se haittaa, eihän?

Rappukäytävässä tuoksui hetken sinä, kun kuljen yksin ulos tupakalle. Istahdan kylmään pihakeinuun ja kuuntelen sen natisevia sarania. Törmään itkuisena postinjakajaan, joka ojentaa päivän lehden ja mä mietin mitähän se mahtaa ajatella. Kyllästynyt ilme kasvoillaan, en kuule vastausta kiitokseeni ja hän katoaa alas. Mä suljen oven perässäni enkä jaksaisi välittää enää.

Ja yöllä mä petyn, kun likaisten lakanoiden mukana lähti sinun tuoksusikin, joka toisi toivomaani turvaa ja parempaa oloa. Kadulla huudetaan enkä saa unta, vaikka vuoksesi olen niin väsynyt. Nukun liian suuri flanelli päälläni ja toivon sen lämmittävän yhtä paljon, kun sinä vierelläni.

Mun tekisi mieli kysyä sulta, mutta mä pelkään menettää. Jos sä katoat, valut hienona hiekkana sormieni lävitse, mä en tiedä mitä tapahtuisi. En tahtoisi ajatella sitä, mutta mun mieli takoo solmuja solmun perään enkä osaa olla enää. Tyttö pikkupäissään kehoittaa ja rohkaisee, mutta mä vaan epäröin ja avaudun. Yksi tequila liikaa, yksi ehkä liian vähän, mutta mä elän ja hengitän. Ehkä se on kaikista tärkeintä. "Niin se on", tyttö takkuinen nuttura päälaellaan sanoo ja hetken mä hymyilen.

Niin se kai on.

Mitä mulle on tapahtunut? Lyhyesti; täytin kaksikymmentä, juhlin, pakotin itseni kouluun, raadoin koulutehtävieni kanssa, juhlin lisää, muutin uuteen asuntoon, pääsin pois koulusta, näin Jätkää useammin ja useammin, ikävöin ja tahdoin pois. Anteeksi. Koitan nyt palata muistilehtiöstäni tänne blogin puolelle.

Anteeksi

Istun autossa Äitini vierellä ja mun koko keho tärisee niin, että sitä on vaikea piilotella. Avaan suuni, aloitan, vaikeroin, mutta pakotan itseni jatkamaan. Sanat tuntuvat niin raskailta ja tahtoisin vain pois, pois, pois. En uskalla kohdata hänen katsettaan. "Se on menoa nyt" mä ajattelen ja jatkan vain.

Kerroin Äidilleni kaiken. Aivan kaiken. Siitä, kuinka söin ja oksensin. Siitä, kuinka pakotin itseni kyykkyyn ja ylös satoja satoja kertoja. Siitä, kuinka en syö. Siitä, kuinka ruoka on mulle niin suuri ongelma ja siitä, kuinka mun on niin paha olla täällä enkä jaksa tätä enää. Mua pelotti niin paljon, että miten hän suhtautuisi tähän kaikkeen ja mitä seuraavaksi oikein tapahtuisi.

Kuinka vaikeaa mun olikaan avata suuni ja käydä kaikki läpi oman Äitini kuullen. Musta tuntui niin pahalta aiheuttaa huolta ja nähdä, kun Äidin silmät kostuivat kyynelistä. Tuntui, että olisin vain vierittänyt kaikki ongelmani hänen harteilleen kannettavaksi ja hoidettavaksi. "Mä autan sua" Äiti sanoi ja halasi ja mä itkin. Mä itkin koko loppu illan, että miten mä muka jaksan tän kaiken läpi. Äidin kanssa käyty keskustelu ei tuntunut auttavan ja musta tuntui vain entistä pahemmalle. Niin paljon tehtävää ja jaksettavaa, mutta mä yritän muistaa kaiken mitä sanoit mulle.

"Se kaikki on vain positiivisia askelia kohti parempaa" sä sanoit ja mä rakastan sua enemmän, kuin mitään.

Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen

Herätyskello soi kolmatta kertaa ja mua ahdistaa siitä lähtevä ääni. En tahdo nousta täältä. Kännykässä 3 puhelua, liikaa viestejä ja muistutus asuntonäytöstä. En soita takaisin ja nousen liian myöhään. Ahdistaa niin kamalasti, etten tiedä miten olla. Asuntonäyttö oli kamala! Hiljaisuutta, asunnossa haahuilua ja muka tutkiskelua. Sanoin ottavani yhteyttä myöhemmin, vaikka todellisuudessa halusin vain äkkiä pois siitä tilanteesta. Rapun ovella kirosin itseäni ja itkin.

"Otatko sä viiniä?" sä kysyt ja mä vastaan myöntävästi. Tiesin sen olevan huono idea, koska en ollut syönyt koko päivänä oikeastaan mitään. Juteltiin, naurettiin, juotiin ja juteltiin. Äkkiä huomasin olevani melko humalassa, mutta mieleni teki lisää. Mulla on lomaa ja asiat taas päin persettä, joten väliäkös sillä. Huojuin kotiin ja avasin ystäväni jättämän likööripullon. En halunnut muistaa mitään. Syömättömyyttä, ensi viikolla alkavaa rankkaa koulujaksoa, sitä ahdistusta ja pahaa oloa. Eniten mielessäni pyöri Jätkä. Sama kaava toistuu taas ja mä itken ja annan ajatusteni pesiytyä suureksi rumaksi kasaksi. "Jos me vaan jutellaan?" Niin, niin ja olen taas yhtä sekaisin, kuin viimeksi. Virheitä virheiden perään ja mä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Miksi mun pitää tosissaan ryhtyä tähän taas, kun tiedän ettei se ole tie ulos tästä kaikesta?

Lopeta!

Head is not my home

"Olen tuntenut oloni heikoksi koko päivän ajan ja kun vihdoin pääsen kotiin, ajattelen, että ehkä mun pitäisi oikeasti syödä jotain. Mä syön. Täysi tunne valtaa mun kehon ja ahdistus hiipii iholleni. Tahdon tehdä niin taas. Istun ikivanhalla tuhkaisella parvekematollani ja vedän keuhkoihini niin paljon savua, kun vain pystyn. Jätän tupakan kesken ja suuntaan nopeasti sisälle. Mun on pakko tehdä niin taas. Istun kylmällä kaakeloidulla lattialla ja mä tahdon niin tehdä sen, mutta en tiedä uskallanko. Jos vain tämän kerran? Ei seuraavaa kertaa tule, koska en aiheuta tätä tunnetta itselleni enää.

Eihän se ole väärin haluta olla itsevarma oman kehonsa kanssa, eihän? Kaikkihan niin tahtovat. En ehkä valinnut itselleni sitä oikeaa tietä, mutta mä tahdon näin tapahtuvan. Tahdon nähdä luuni ja tahdon olla hoikka. Se on minun kauneusihanteeni, vaikka kuulenkin näyttäväni pian sairaalle ja rumalle. Tämä on minun tieni enkä kykene astumaan siltä pois."

Olen tallentanut tämän postauksen luonnoksiini elokuussa, mutta se jäi julkaisematta. Nyt ajatukseni ovat täysin samanlaiset, joten päätin kaivaa tämän esille. "Kaikki on hyvin" mä uskottelen itselleni ja teen mitä täytyy. Ja niinhän se onkin, eikö?

Aina joskus tää on kova maailma

Mulla on koko ajan niin paha olo eikä sitä vie pois kukaan tai mikään. Syön tai olen syömättä niin silti heikottaa. Tuntuu, että voisin oksentaa hetkenä minä hyvänsä. Istun dösässä matkalla kotiin ja olen niin poikki, että matka tuntuu kestävän vain muutaman sekunnin. Hapuan käteni punaiselle napille päästäkseni ulos ja koitan pitää itseni kasassa. En vain jaksa enää. Miksi elämä potkii taas? Miksi, miksi, miksi? Silmäilen asuntoja läpi päivittäin toivoen sen oikean osuvan kohdalleni, mutta tuloksetta. Helmikuun alussa yksi asuntonäyttö, mutten tiedä onko se koti vai vain pakokeino.

Ja mua ahdistaa. Ajatukset tulevaisuudesta. Kun kaikki tuntuu liian paljolta, mutta kuitenkin niin vähältä. Kun syön. Syön, oksennan, olen syömättä ja syön taas. Ystäväni paha olo ja kun näen, että kaikki ei ole hyvin, mutta minulle ei avata sitä. Olisi halua tehdä ja kokea ja tuntea, mutta ei jaksamista mihinkään niistä. "Tule meidän kanssa" mulle sanotaan ja mä niin tahtoisin mennäkkin, mutta en jaksa esittää, että kaikki olisi niin saatanan hyvin. Kuljen töissä 8 tuntia päivästä hymy huulillani ja nauran ja olen ystävällinen ja niin iloinen, että se tuntuu jo ylitsepääsemättömän pahalta. Liian usein istun pukuhuoneen vessassa kasvot upotettuna kämmeniini ja hengitän hetken syvään kasaten itseäni, että jaksaisin vielä lisää. Mä jaksan, tottakai mä jaksan. Onneksi vain kolme työvuoroa jäljellä, jonka jälkeen kahden viikon loma ennen kouluun paluuta.

Joskus mä vaan mietin, että miten mun oikeen pitäisi olla tai mitä musta pitäisi tulla, koska mulla ei ole pienintäkään hajua siitä ja se kaikki saa mut niin sekaisin päästäni.

Teksti on kirjoitettu viikko sitten, mutta unohdin julkaista sen. Työt ovat ohi ja olen maannut 2 päivää kotona tekemättä yhtään mitään.

Elämä.

Se sitä ja se tätä

Musta on jo pitkään tuntunut, etten voi avata sekaisin olevaa mieltäni kenellekään. Kaikki vaan patoutuu sisälleni yhdeksi suureksi kasaksi ja sen paino saa mut pian romahtamaan täysin. Kukaan ei voi täysin ymmärtää miltä musta tuntuu tai osaa etsiä niitä oikeita sanoja, jotka oikeasti auttaisivat. "Kyllä se siitä" tai "Koita jaksaa" johdattavat mut hulluuteen enkä jaksa kuunnella niitä enää. Se on niin surullista, että moni lähin ystäväni ei tiedä musta oikeastaan mitään. Luulevat tietävänsä hyvinkin, mutta mähän olen vain tekaistu kuori. Täysin feikki. "Sä olet se porukan vitsiniekka ja aina niin iloinen!" En tunnista itseäni. Joskus kaikista kovinkin kuori murtuu ja joutuu päästämään ulos kaiken sen suuren määrän pahaa, jota on piilotellut ikuisuuden. Mä olen heikko. Hauras, pelokas ja eksynyt. Sileämmän tien etsijä ja lopensa uupunut poika. Auttakaa mua! Sitä mä vain tahdon.

Eräs vanha ystäväni sanoi minulle kerran, että mä olen kaikinpuolin täydellinen eikä voi uskoa, että kärsin syömishäiriöstä. "Sulla on kaikki niin hyvinkin!" Niinkö? Hymy nousi huulilleni, mutta samalla mun teki mieli sanoa, että sä et tunne mua. Sä et tiedä kuinka hajalla mä olen tai kuinka vaikea mun on hengittää täällä. Kuinka kukaan ei ymmärrä tai näe sitä mitä mä näen. Päädyin vain hymyilemään ja vaihtamaan puheenaiheen pois minusta.

Aika juoksee eteenpäin ihan liian nopeaa vauhtia ja paljon pitäisi tapahtua. Uusi asunto, aikuisuus, valmistuminen ja elämän rakentaminen niin, etten jäisi aivan yhteiskunnan hulttioksi. Äiti pyysi mua kesällä mukaansa Barcelonaan ja mun ensimmäinen ajatus oli, että mun täytyy laihtua ennen sitä. Mun on pakko! Viisi kiloa. Vai jopa kymmenen? Noin kuusi kuukautta aikaa toimia ja mä toivon niin onnistuvani. Mä pystyn siihen taas. Pystyin ennenkin, joten miksi en nytkin? "Ruoka on vain halu korvien välissä" mä hoen ja hoen ja hoen ja tulevana kesänä mä olen sitä mitä olen halunnu olla jo vuosien ajan; hoikka ja tyytyväinen siihen mitä itsessäni näen. Onnellinen, eloisa ja vapaa.