Helppoa ei ole kumpikaan

Se on ohi nyt. Olo on jotenkin tyhjä. Kymmenen vuotta sitä kesti. Kymmenen vuotta iloa, surua, naurua ja apua. Ala-asteelta tähän päivään tuo bändi keikkui mun soittolistoilla. Aina. Muistan, kun sain Kuulkaas Enot-lätyn käteeni. Vuosi oli 2003, se oli poltettu, mutta sitäkin rakkaampi. Koristelin kannen itse ja levy on yhä tallella! Noin toistakymmentä keikkaa kierrettynä, yksi ylivoimaisesti parhaimmista oli eilen. Kuukausia odotettu ja pelätty päivä saapui vihdoin ja viimein luokseni, 27.10.2013. PMMP:n viimeinen keikka. Viho-vitun-viimeinen? En haluis uskoo tätä todeksi.

Keikka oli käsittämättömän upea! Liki kolmen tunnin setti sisälsi juuri ne parhaimmat ja halutuimmat tekstit. Älytöntä. Itkua, raivoa, tanssimista sekä vähän lisää itkua. Keikan loputtua en osannut sanoa tai tehdä mitään. Kyykistyin jäähallin lattialle ja itkin. Oliko se todella ohi nyt? Näinkö mun tyttöni juuri viimeistä kertaa?

Laahustin väsyneenä kotiin. Nukahdin jokaiseen kulkuvälineeseen millä kuljin. Näytin kauhealle, mutta en välittänyt. Kaikesta itkemisestä huolimatta olin onnellinen. Näin tyttöni vielä viimeisen kerran. Näin, kuulin ja koin. Ehkä vielä joskus pääsen näkemään heidät vielä. Ainakin todella toivon niin.

Kiitos 2003-2013.

Eilen oli myös syysloman viimeinen päivä. Multa ei löydy yhtään jaksamista kouluun! Siellä käymisestä on tullut vaikeampaa, kuin koskaan. Tänään juttelinkin maikkani kanssa mun poissaoloista ja tulevasta työssäoppimisesta. Sain päälle 70 tuntia korvattavia, eli työssäoppiminen venyy mun osalta viikolla tai kahdella ja aloitan toisen työssäoppimisen muita myöhemmin. Kaduttaa niin paljon, kun oon ollu noin paljon pois. Mulla ei ole vielä edes paikkaa minne menisin! Ahdistaa. En halua mennä mihinkään. Haluun olla vaan kotona.

Sain postissa uuden psykiatriajan! 8.11. Lupasin jo itselleni ja etenkin Siskolle, että menen sinne. Ajatus siitäkin saa mut vaan ahdistumaan. En tiedä miksi, mutta oon lähiaikoina voinu aika huonosti. Oksettaa ja heikottaa ihan liian usein. Haluisin vaan maata muutaman päivän lämpimän peiton alla. Voisinko mä pysäyttää ajan ja olla hetken yksin? Ilman stressiä, ilman ahdistusta. Jooko?

Ajattelin, että voisin laittaa tästä lähtien jokaisen postauksen loppuun yhden pienemmän tai vähän suuremman asian, joka tekee mut aina iloseksi! Ehkä tää tois mulle edes vähän positiivista mieltä.

Musiikki., se ei katoa koskaan. Ikinä.

I don’t think they even heard me

Tänään piti olla ensimmäinen psykiatriaika. Peruin ajan muutamaa tuntia ennen sen alkamista. "Yllättävä sairastuminen". Vitut. Jänistin viime hetkellä. Eilen mä olin vielä täysin valmis tähän. Kaduttaa ehkä vähän. Saan pian uuden ajan, mutta menee kuulemma muutaman viikon päähän. Silloin mun on pakko mennä. Pakko mun on uskaltaa!

Sisko tuli käymään mun luona ja kysyi miten siellä meni. Valehtelin psykiatrin peruneen mun ajan itse. En halunnut antaa hälle syytä päästää niitä sanoja ulos, saarnata taas. Tottakai Sisko haluaa mulle vaan parasta, mutta ei. En pystynyt menemään sinne. Ehkä oli virhe mennä puhumaan yhtään mistään yhtään kenellekkään. Ehkä olisi pitänyt vain olla hiljaa, niin kuin ennen. Pitää kaikki tää mun sisällä. Joo. Niin mun olis pitänyt tehdä. Olla hijaa.

Kiitos

Tunsin tänään pitkästä aikaa olevani onnellinen. Edes hetken. Se kesti pienen hetken. Tarkalleen noin kaksi tuntia. Kaksi tuntia onnellisuutta ja onnen kyyneliä. Ehkä vähän surunkin.

Onneksi näen heidät vielä kerran. Minun ihanat tyttöni, jotka ovat auttaneet mua eteenpäin aina. Toivon, että olisi jo se päivä. Toivon myös, ettei se päivä tulisi koskaan.

Ikinä.

Toiset hölmöt uskoo niin

En tänäänkään ollu koulussa. Joka viikko lupaan itelleni, että rupean käymään koulussa, vaikka kuinka ahdistaisi. Joka viikko myös rikon mun lupauksen ja jään kotiin peiton alle piiloon maailmaa. Poissaoloja on kertynyt jo aivan liikaa ja opettaja soittaakin joka kerta, kun olen poissa, että missä sitä luuhataan. En oo vastannut pitkiin aikoihin. Tavallaan toivoisin hällä olevan valtuudet ilmoittaa mun vanhemmille mun poissaoloista. Ainakin kävisin koulussa. En haluisi pettää äitiä! Kaikki on kuitenkin hyvin siihen asti, kunnes aletaan puhua 4. ammattikouluvuodesta tai muista jälkeen jäämisestä.

En tiedä mitä mulle kuuluu. Äiti soittaa ja kysyy sitä joka kerta. Vastaan tottakai, että ihan hyvää, mutta ajattelen päässäni ihan muuta. Oon syönyt tänään vaan omenan. Tupakkaa on alkanut mennä enemmän, kuin ennen. En tosiaan ollut koulussa. Ja eilen. Eilen join itseni humalaan. En tiedä miksi. Päivä oli tosi hyvä ottaen huomioon sen, että oli maanantai. Sain yöllä vain pari vaivaista tuntia unta, mutta heräsin silti aika hyvin mielin. Koulupäivä oli lyhyt, vain kolme ja puoli tuntia. Näin pitkästä aikaa muutamaa ystävääni ja sen myötä päädyttiin sitten baariin. Yleensä muiden ehdottaessa alkoholia, kieltäydyn ja lähden himaan. Kaduttaa. Kaduttaa itseasiassa todella paljon, mutta ei siitä sen enempää. Kai mulle loppujen lopuksi kuuluu ihan hyvää!

Tänään Sisko kävi mun luona. Kyseli paljon kuulumisia ja miten koululääkärillä meni. Sain siis ensi viikon maanantaille ajan jollekkin psykiatrille. Postissa pitäisi tulla kirjekkin aiheesta. Jännittää hulluna! Koululääkäri tai terveydenhoitaja ei ainakaan näyttänyt ymmärtävän mua yhtään, eikä niistä käynneistä tuntunut olevan apuakaan. Ahdistaa nähdä niitä käytävällä.

Ne tietää. Ne tietää kaiken.

Time for you to break it all down, do it all again

Oon ollu muutaman päivän taas yksin. En tosin omasta tahdosta, vaan muiden. Kaikilla tuntuu olevan muuta. Kukaan ei kerkeä viettää aikaa mun kanssa tai nähdä mua. Ainoat ihmiset, jotka ovat näinä muutamana päivänä soittaneet ovat äiti ja Höpö. Näistä kahdesta vain äitiäni tuntuu kiinnostavan mitä mulle kuuluu. Kerroin hälle viikonlopustani. Äiti kysyi, että kerronhan, jos mulla ei ole kaikki hyvin tai jos jokin painaa mieltä.Vastasin myöntävästi tarkoittamatta sitä. Äiti ei tiedä musta oikeastaan mitään. Oon rakentanut kulissini myös hänen silmien eteen. Oon viimepäivinä miettinyt, että kertoisin äitille mikä mua painaa, mutta päädyn aina samaan päätökseen; en pysty. En vielä. Ehkä joskus, mutta ei, ennenkuin olen valmis. En ole valmis. Höpö taas soittaa lähes päivittäin kertoakseen omasta elämästään. Mua ei kiinnosta, mutta en halua olla ilkeä. Kuuntelen ja kuuntelen, kunnes tarinat saavuttavat loppunsa ja Höpö sanoo soittavansa taas myöhemmin.

Tunnen itteni todella yksinäiseksi. Mun ystävillä on kaikilla joku, jota rakastaa. Poikaystävä. Mulla ei. Ei ole koskaan ollutkaan. Tyttöystäviä kyllä kauan sitten, mutta en laske niitä. En enää edes näe tytöissä sitä samaa, mitä näen pojissa. En ole koskaan tuntenut rakkautta toista ihmistä kohtaan. Ihmistä, jonka kanssa haluisin viettää koko loppuelämäni. Sisko jaksaa aina sanoa, että kyllä löydän vielä ihmisen ketä rakastaa. Hänkin löysi. Ehkä löydänkin, mutta milloin? Milloin pitkä odotukseni saavuttaa loppunsa ja saan rakastaa? En tiedä. Kukaan ei tiedä. Toivottavasti pian. Mä toivon sitä niin paljon.

Mutta ensin tahdon laihtua. Katsoa itseäni peilistä ja hyväksyä sen, mitä näen. Ehkei kukaan halua mua, koska olen lihava. Ei kukaan tahdo mua tälläisenä. Vielä mä laihdun. Mulla on tavoite; -5kg jouluun mennessä. Oon niin lähellä tavoitettani. 55 kiloa. Painan nyt 66,5 kiloa. Yli 10 ällöttävää riesaa liikaa. Hieman yli 10 kiloa matkaa onneen. Pystyn siihen! Jouluun mennessä olen 5 raskasta kiloa kevyempi, jonka jälkeen pudotan taas 5 kiloa. Jäljelle jää vaivaiset 1,5 kiloa ja olen tavoitteessani. Sitten oon onnellinen. Tiedän sen.

Tunnen, kuinka motivaatio täyttää mut taas. Tämän blogin aloittaminen oli paras päätös pitkään aikaan! Ennen koitin kirjoittaa päiväkirjaa, mutta en ikinä ollu tyytyväinen käsialaani, joten se loppui lyhyeen. Perfektionisti. Jep! En hyväksy itseltäni virheitä. Haluan olla täydellinen.

Poltin tupakan ja mietin huomista päivää. Ehkä jaksan kerätä itseni ja lähteä ulos. Toivottavasti! Viime päivien sää on ollu pitkästä aikaa taas just sellanen, jonka takia mä pidän syksystä. Viileä ja värikäs, mutta silti aurinkoinen ja kirkas. Huomenna menen kirjastoon. Lukeminen on alkanut taas maistua yhtä hyvälle, kun ennen!

I'm on my way

Kauan harkitsemani blogi on tässä. Odotan sen auttavan mua elämässä eteenpäin. Mun pitäis kertoa itsestäni jotain, kai? Ei ole paljon kerrottavaa. Tässä kaikki mitä tahdon teidän tietävän:

Sivupalkista saatoitte jo huomata nimeni; Jotu. 18 vuotta, opiskelen ammattikoulussa. Asun yksin kaupungissa, josta pidän, tai sitten en. Kyllä ja ei. Melko yksinäinen ja erilainen ihminen, kuin muut. Omaan muutaman todella tärkeän ystävän. Muut ovat vain "luokkakavereita" tai "tuttuja kasvoja". Sairastan bulimiaa.

Perfektionisti. Pelkään epäonnistumista. Kaupunkihiminen. Haluan olla täydellinen. Välitän liikaa mitä muut ajattelevat musta. Pelkään kuolemaa. Puhun itsekseni. En halua koskaan lapsia. Se outo ystävä. Homo. En tutustu uusiin ihmisiin kovin helposti. Vihaan puhua puhelimessa. Materialisti. Tykkään olla yksin. Pihi. Ajattelen liikaa.

♥ Keikat. Hyvältä tuoksuvat pojat. Alkoholi. Tv-sarjat. Rakkauden tunne. Festarit. Coca cola zero. Tupakka. Kynttilät. Venytetyt korvat. Kissat. Kesäyöt. Sateen tuoksu. Ukkonen. Pitkät automatkat. Nauraminen. Hyvä musiikki. Baareilu.

✖ Ilkeät ihmiset. Tulevaisuuden miettiminen. Syvä vesi. Koulu. Aikaisin herääminen. Yöperhoset. Stressi. Ahtaat paikat. Vartaloni. Kiire. Pitkät katseet kaduilla.

Ehkä siinä oli tarpeeksi. Ehkä myös vähän liikaa. Nyt mulla menee aika hyvin. Ei kuitenkaan niin hyvin, kun haluisin. Hakeuduin juuri hoitoon ystäväni Siskon avustukella. En kuitenkaan ole valmis parantumaan. En vielä. Haluan vielä laihtua!