Ootsä koskaan pelänny nii paljon, et sun sydän nousee kurkkuun?

Tuntuu melko tyhjentävälle ajatella, että mä olen nyt valmis ja omaan ammatin. Valmistujaiset olivat ihanat! Viiniä ulkona ystävän kanssa, paljon tuttuja kasvoja, naurua, iloa, onnea ja kesän tuoksua. Yritän kuvitella näiden hullujen öiden jatkuvan loputtomiin ja meidän kestävän ikuisuuteen saakka. Kesän jälkeen kukaan ei lähtisi täältä ja me vaan jatkettaisiin tutussa ja turvallisessa. Pakenen todellisuutta, kunnes juoksen päin seinää ja kaikki tapahtuu. Me elämme viimeistä kesää ja mä koitan elää sen niin kuin se todella olisi viimeiseni. Vuoden päästä mäkin toivottavasti pääsen tästä kaupungista elämään ja opiskelemaan lisää.

On mulla ollut niitäkin hetkiä, kun tämä kaupunki onkin ollut niin ihana ja kaunis ja koti, mutta ne kestävät liian pienen hetken. Kun me istutaan asuintaloni katolla katselemassa auringonlaskua tupakan tuoksu sieraimissamme. Kun mä lähden keskellä lämmintä yötä kävelylle ja istun yhdessä lempipaikoistani täällä ja näen melkein koko kaupungin. Kun me astutaan humalaisina baarista ulos kesän tuoksuun ja me vaan nauretaan ja ollaan onnellisia. Olisipa näitä hetkiä paljon paljon enemmän.

"Minähän koen joka päivä maailmanlopun

ja kuitenkin pukeudun ja riisuudun

ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja

aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut"

-Vilijonkka

Niinhän minäkin.

Haamukaupunki

Ja mä teen sen kaiken, kuin ennenkin. Herään liian aikaisin, mutta joudun kiirehtimään silti. Ostan kahvin suosikkikioskistani torin laidalta ja juoksen pysäkille. Poltan vielä kiireessä tupakan ja kuskin sulkiessa ovet mä viiton tulevani vielä sisään. Istun samalle paikalle, kun aina ennenkin ja painan kuulokkeet korvilleni. Valitsen yhden soittolistoistani, kerään jonoon kasan mieleisiä biisejä ja nostan pahvisen mukin huulilleni. Kaipaan näitä rutiineja elämääni, vaikka samalla olen niin onnellinen niiden olevan ohi. Mulla on vain liikaa aikaa ajatella ja spekuloida asioita ja
                                                                                         tulla
                                                                                                    hulluksi.

Hei taas tuppukylä ja vain kesäisin kaunis kaupunki. 

En haluu mitään ja mä haluun mitä vaan

Elämä on juuri nyt niin hämärän tuntuista. En enää tahdo nukkua iltapäivään, vaan herään hyvissä ajoin, mutta miksi? Joskus itkemään, joskus miettimään liikaa ja ahdistumaan ja joskus tehdäkseni elämälläni jotakin. Kevät on ihana ja odotan kovasti tulevaa kesää, mutta samalla se saa mut todella ahdistumaan. Taasko yksi kesä tämän kokoisena, liian suurena ja liian rumana. Blaa, blaa ja blaa. Eihän mun pitäisi antaa tälläisten asioiden pidätellä itseäni. Peilistä katsoo takaisin päivä päivältä kauheampi heijastuma. Jääkaappini on ammottanut tyhjänä muutosta lähtien ja kun Äiti soittaa ja kysyy tahdonko hänen tuovan kaupasta jotakin mä sanon, etten tarvitse mitään, koska tiedän kaiken sen jäävän syömättä kuitenkin. Ruokavalioni koostuu kaikesta epäterveellisestä tai ei mistään. Kalorittomia päiviä ja jotain pientä turhaa.

"Ootko sä syönyt tänään?" Äiti kysyy ja mittailee mun vartaloa silmillään. "Oon mä" vastaan ja maistan valheen suussani. En ota vastaan suklaata, jota hän tarjoaa. Nostan kahvikupin huulilleni ja toivon sen riittävän. Mihin aika taas katosi? Vastahan kalenteri näytti mulla olevan kuusikymmentä päivää aikaa ja nyt se kuusikymmentä on vaihtunut kahteentoista. Miten mä ehdin enää?

Jätkä nousee puoli kuudelta aamun ensisäteillä viereltäni ja kertoo lähtevänsä kotiin nyt. Miksi? Teinkö jotain väärin vai miksi hän nyt tahtookin lähteä? Halataan ja mä en kykene enää nukahtamaan. Hän tapailee kuulemma jotain muuta ja teki hölmösti, kun silti tuli viereeni, kuin vanhasta tottumuksesta. Itkin kolmena yönä itseni uneen tai vaihtoehtoisesti en edes kyennyt nukahtamaan. Ei nyt, ei vielä, jooko?

Kynsien jälkiä sisäreisissäni. Jätkä laittaa viestiä samalla, kun mä olen tehnyt samat, kun hän mulle. "Ei mun pitäisi säätää sun kanssa nyt" hän sanoo yhä uudelleen ja mä myötäilen niin kuin asia olisi mulle täysin selvä. Niimpä niin. Tahtoisin vain jotain pysyvää, kiitos ja käyttäydyn typerästi. En mä vaan tahtoisi jäädä tähän rämpimään, kun elämä odottaisi mua kyytiinsä, mutta niin se vain menee ja mä kadun, kadun, kadun. Miksi mä hain lohtua muualta ja miksi mä edes luulen tarvitsevani sitä?

Ryhdistäydy nyt.