Vaikka vietkin kaiken tilan, kerrot kuinka mä tuun sen pilaamaan

3:44, 4 savuketta putkeen ja viisi kertaa sama laulu. Puhu mulle! Anna mun kuunnella ja kuuntele mua. Olen väsynyt olemaan nuhjuinen räsynukke. Tuntuu, että mitä tahansa mä teenkin tai sanonkin on väärin eikä miellytä sua. Olen niin väsynyt ja rikki, että mua vaan itkettää päivittäin. En edes hakenut kouluun, vaan päätin vain maalailla valkoisia valheita seinille, työ ahdistaa ja saa minut välillä niin niin hulluksi ja tahtoisin vain olla ja nukkua ja ennen kaikkea olla sinun.

Mutta,

kun mä hivutan sormeni kohti sun lannetta ja nostan alushousujesi resoria, sä työnnät mut pois ja sanot, ettet halua. Ja niin musta tuntuu, että sä et halua mua enää ollenkaan.

Jos olen rehellinen

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka luulee parisuhteen olevan ainaista ruusuilla tanssimista. Sellaista mitä tapaa elokuvissa ja netissä jyllänneissä quote-kuvissa. Viimeaikoina olen kuitenkin huomannut odottavani sitä itsekkin. Tai ainakin osittain. Odotan liikaa. Miksi? En osaa sanoa, mutta en tahdo asian olevan niin. Mihin mä tarvitsen niitä jatkuvia kehuja ja rakkauden tunnustuksia, kun niitä löytyy päivittäisestä elämästä jo valmiiksi pienin sanoin ja elein ihan huomaamattani? Tottakai välillä tuntuu ihanalle kuulla asiasta suorin sanoin, mutta ei se ole välttämätöntä. Parisuhde kuitenkin on ja elää, joten miksi murehtia turhaan? "Kaikki on hyvin" mä hoen itselleni ja yritän olla entistä parempi minä. 

Ja kun sä sanoit mun tehneen elämäni suurimman virheen, kun rakastuin suhun mä en usko siihen, koska Sinä olet parasta mitä mulle on ikinä koskaan tapahtunut. Sinut tahdon nähdä ensimmäisenä, kun aamulla herään ja Sinut mä tahdon sisältyvän mun jokaiseen päivään. Aina.

Rakastan sua, Sinä.

Olen taas syypää suureen kaaokseen

Ikävöin välillä liikaa ihmisiä, jotka eivät ole enää osa elämääni. Heidän kuvansa tulevat vastaan somessa tuon tuosta ja musta vaan tuntuu niin pahalle miten asiat ovatkaan menneet juuri näin. Miksi itse käyttäydyin niin julmasti ja lähdin tai miksi yhteydenpito moniin on vain jäänyt ja nyt ollaan ainoastaan hyvänpäiväntuttuja, jos edes sitäkään. Mä en osaa tai kykene pitämään ihmisistä kiinni, vaikka haluaisinkin. En vain ole sellainen ihminen. Mä olen liian uupunut siihen ja kun en kykene lähtemään kahville tai yksille tai ylipäätään yhtään minnekkään, niin ne suuttuu. Syyttelee Sinua. Sinun vuoksesi Jotu ei näe muita. "Ei se ole totta!" mun tekisi mieli huutaa, mutta en sano mitään. Se on minun syyni ja vain ja ainoastaan minun syyni.

"Mikä ei pysy kii sitä ei tarvitse" ne sanoo, mutta onko se niin? Kohtalo määräsi näin ja niin sen täytyy olla. Aijaa, viettekö minulta kaiken? Elämä on julmaa ja sen sellaista ja niin sen kai sitten täytyy. Typerää.

Maailma on liian mysteerinen minunlaiselle

Olen tuhonnut itseni täysin. Eilen yöllä katsellessani vanhoja kuviani mä mietin, että mitä tuolle pojalle tapahtui? Kyllä, hän oli yksinäinen, aivan liian peloissaan ja antoi itsensä kuihtua hiljalleen pois. Itki päivittäin ja mietti katoamista sitäkin useammin. Tahdon olla taas kuin tuo poika. En yksinäinen, mutta mielummin kuihdun, kun olen liian suuri ja vastenmielinen.

Kaikki tuntuu taas pyörivän peilikuvani ympärillä. Käytän rahani kaikenmaailman mömmöihin, jotta saisin ihoni yhtä kauniiksi, kuin mitä se ennen oli. Ostan uusia vaatteita, että näyttäisin edes ne ylläni paremmalta. Lupaan päivästä toiseen, kuinka lopetan syömisen taas. Huomenna. huomenna aloitan taas, mutta aivan turhaan.

Kai se olet Sinä, joka mua estää. Olen huomannut, että mun ei tarvitse sanoa sitä edes ääneen, jotta huomaisit aikeeni. Se on vaikeaa. Piilotella sitä nimittäin. "Söin, kun olit koulussa" tai "söin töissä" tai mitä jos "ei mulla ole nälkä." Mä tiedän Sun tietävän, mutta koitan jatkaa tätä silti. Yrittää taas. Edes siihen lukuun, jossa olin sinä päivänä, kun tapasin Sinut. Jos muutama kilo vähemmän. Ehkä alin painoni koskaan tai vielä enemmän?

Samalla koitan kuitenkin nauttia edes elämän pienistä hetkistä, etten painuisi takaisin sinne tuttuun pimeään kylmään kaivoon. Suudelmistasi otsalleni, täydellisestä asukokonaisuudesta ja lämpimistä auringonsäteistä. Sinun sormistasi pitkin selkääni, tulevasta yhteisestä asunnostamme, veljeni 18-vuotis syntymäpäivistä ja hänen merkittävistä pikku hiprakan tuomista sanoistaan.

Kaksi työpaikkaa, yhteishaku, Sinä, päivittäinen pahoinvointi ja ahdistus sekä haaveilu selkeistä ajatuksista. Niistä rakentuu mun elämä nyt.

Mä vaan tahdon selvitä ja

olla 

o n n e l l i n e n .

Ootsä koskaan pelänny nii paljon, et sun sydän nousee kurkkuun?

Tuntuu melko tyhjentävälle ajatella, että mä olen nyt valmis ja omaan ammatin. Valmistujaiset olivat ihanat! Viiniä ulkona ystävän kanssa, paljon tuttuja kasvoja, naurua, iloa, onnea ja kesän tuoksua. Yritän kuvitella näiden hullujen öiden jatkuvan loputtomiin ja meidän kestävän ikuisuuteen saakka. Kesän jälkeen kukaan ei lähtisi täältä ja me vaan jatkettaisiin tutussa ja turvallisessa. Pakenen todellisuutta, kunnes juoksen päin seinää ja kaikki tapahtuu. Me elämme viimeistä kesää ja mä koitan elää sen niin kuin se todella olisi viimeiseni. Vuoden päästä mäkin toivottavasti pääsen tästä kaupungista elämään ja opiskelemaan lisää.

On mulla ollut niitäkin hetkiä, kun tämä kaupunki onkin ollut niin ihana ja kaunis ja koti, mutta ne kestävät liian pienen hetken. Kun me istutaan asuintaloni katolla katselemassa auringonlaskua tupakan tuoksu sieraimissamme. Kun mä lähden keskellä lämmintä yötä kävelylle ja istun yhdessä lempipaikoistani täällä ja näen melkein koko kaupungin. Kun me astutaan humalaisina baarista ulos kesän tuoksuun ja me vaan nauretaan ja ollaan onnellisia. Olisipa näitä hetkiä paljon paljon enemmän.

"Minähän koen joka päivä maailmanlopun

ja kuitenkin pukeudun ja riisuudun

ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja

aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut"

-Vilijonkka

Niinhän minäkin.

Haamukaupunki

Ja mä teen sen kaiken, kuin ennenkin. Herään liian aikaisin, mutta joudun kiirehtimään silti. Ostan kahvin suosikkikioskistani torin laidalta ja juoksen pysäkille. Poltan vielä kiireessä tupakan ja kuskin sulkiessa ovet mä viiton tulevani vielä sisään. Istun samalle paikalle, kun aina ennenkin ja painan kuulokkeet korvilleni. Valitsen yhden soittolistoistani, kerään jonoon kasan mieleisiä biisejä ja nostan pahvisen mukin huulilleni. Kaipaan näitä rutiineja elämääni, vaikka samalla olen niin onnellinen niiden olevan ohi. Mulla on vain liikaa aikaa ajatella ja spekuloida asioita ja
                                                                                         tulla
                                                                                                    hulluksi.

Hei taas tuppukylä ja vain kesäisin kaunis kaupunki. 

En haluu mitään ja mä haluun mitä vaan

Elämä on juuri nyt niin hämärän tuntuista. En enää tahdo nukkua iltapäivään, vaan herään hyvissä ajoin, mutta miksi? Joskus itkemään, joskus miettimään liikaa ja ahdistumaan ja joskus tehdäkseni elämälläni jotakin. Kevät on ihana ja odotan kovasti tulevaa kesää, mutta samalla se saa mut todella ahdistumaan. Taasko yksi kesä tämän kokoisena, liian suurena ja liian rumana. Blaa, blaa ja blaa. Eihän mun pitäisi antaa tälläisten asioiden pidätellä itseäni. Peilistä katsoo takaisin päivä päivältä kauheampi heijastuma. Jääkaappini on ammottanut tyhjänä muutosta lähtien ja kun Äiti soittaa ja kysyy tahdonko hänen tuovan kaupasta jotakin mä sanon, etten tarvitse mitään, koska tiedän kaiken sen jäävän syömättä kuitenkin. Ruokavalioni koostuu kaikesta epäterveellisestä tai ei mistään. Kalorittomia päiviä ja jotain pientä turhaa.

"Ootko sä syönyt tänään?" Äiti kysyy ja mittailee mun vartaloa silmillään. "Oon mä" vastaan ja maistan valheen suussani. En ota vastaan suklaata, jota hän tarjoaa. Nostan kahvikupin huulilleni ja toivon sen riittävän. Mihin aika taas katosi? Vastahan kalenteri näytti mulla olevan kuusikymmentä päivää aikaa ja nyt se kuusikymmentä on vaihtunut kahteentoista. Miten mä ehdin enää?

Jätkä nousee puoli kuudelta aamun ensisäteillä viereltäni ja kertoo lähtevänsä kotiin nyt. Miksi? Teinkö jotain väärin vai miksi hän nyt tahtookin lähteä? Halataan ja mä en kykene enää nukahtamaan. Hän tapailee kuulemma jotain muuta ja teki hölmösti, kun silti tuli viereeni, kuin vanhasta tottumuksesta. Itkin kolmena yönä itseni uneen tai vaihtoehtoisesti en edes kyennyt nukahtamaan. Ei nyt, ei vielä, jooko?

Kynsien jälkiä sisäreisissäni. Jätkä laittaa viestiä samalla, kun mä olen tehnyt samat, kun hän mulle. "Ei mun pitäisi säätää sun kanssa nyt" hän sanoo yhä uudelleen ja mä myötäilen niin kuin asia olisi mulle täysin selvä. Niimpä niin. Tahtoisin vain jotain pysyvää, kiitos ja käyttäydyn typerästi. En mä vaan tahtoisi jäädä tähän rämpimään, kun elämä odottaisi mua kyytiinsä, mutta niin se vain menee ja mä kadun, kadun, kadun. Miksi mä hain lohtua muualta ja miksi mä edes luulen tarvitsevani sitä?

Ryhdistäydy nyt.