Antaudun

Vaikka kaiken pitäisi ehkä olla hyvin, niin silti mun on niin helvetin paha olla. Olen lähiaikoina kokenut monet ihanat alkoholin huurustamat yöt kavereiden kanssa ja kaikki on tuntunut silloin niin hyvältä ja onnelliselta, mutta aina jossakin kohti iltaa ahdistus tukahduttaa mun naurun ja kaikki pahat asiat hiipivät takaisin mieleeni. Yritän kovasti elää ja olla sosiaalinen, ihan oikeasti mä yritän, mutta se ei näytä onnistuvan. Kaikki vie multa liikaa voimia. Alkoholi on ollut mulle vain pakotie tästä kaikesta ja oon pikkuhiljaa palaamassa sinne syvempiin vesiin missä uin koko toukokuun ajan. En haluaisi niin tapahtuvan, mutta se tuntuu niin helpolta vaihtoehdolta. Olisi niin paljon helpompaa vain vajota, kun koittaa nousta pintaan.

Mun mieliala heittelee ääripäästä toiseen ja välillä mä todella uskonkin, että mä pärjään. Silloin mä ajattelen, kuinka koulun alettua suoritan työssäoppimisen niin hyvin, kun vain ikinä voin, panostan kouluun ja ylipäätään käyn siellä ja valmistun ajallaan. Kuinka mä uskonkaan, että mä selviän, saan mieleni myrskyn laantumaan ja asiani kuntoon, mutta ei niin tapahdu. Mä tiedän sen, mutta se kaikki iskee mua lujaa vasten kasvoja vasta sitten, kun kuljen jo liian syvällä tässä suossa. Ajatus siitä, etten ehkä ikinä tule parantumaan syömishäiriöstä täysin saa mut ahdistumaan ja pelkäämään tulevaisuutta vielä enemmän. En mä pysty elää loppuelämääni näin. En todellakaan pysty.

Jätkä laittoi mulle monen kuukauden jälkeen taas viestä. Tahtoisi nähdä taas, mutta mä en tiedä mitä mä tahdon. Kyllä mä haluaisin nähdä ja viettää aikaa yhdessä, mutta samalla mua kuitenkin pelottaa, että se katoaa ja sekottaa mut taas. Sain muutenki selville ihan uusia asioita siitä. Mä en oo ainut, jolle se on viestitellyt ja ehdotellut tapaamisia. Tottakai se tahtoo vaan seksiä se nyt on selvää, mutta en jotenkin osaa perääntyä ja antaa olla. Ehkä mä kaipaan vaan läheisyyttä. 

Oon hukassa.

And everything's cool as long as I'm getting thinner

Viikonlopun Ruisrock oli älyttömän mahtava. Vaikka nukuttiinkin autossa, käytin ihan liikaa rahaa ja söin paljon, niin juuri kuluneet kolme päivää olivat tämän kesän parhaimmat! Niin monta hyvää keikkaa, täydellinen sää, kivoja naamoja ja silkkaa onnellisuutta. Unohdin täysin kaikki kotikaupungissani odottavat murheet ja nautin ja elin. Joka vuosi mä huomaan, kuinka ihana kaupunki Turku onkaan ja kuinka paljon mä tahdonkaan jättää kaiken taakseni ja muuttaa pois. Eilen yöllä kotiin tultuani istuin suihkun lattialla väsyneenä ja mustelmilla ja itkin. En tahtoisi palata tänne enää.

Tulevaisuus ahdistaa mua päivä päivältä enemmän ja enemmän. Koulun alkuun on vain alle kuukausi aikaa, enkä mä tahdo palata normaaliin arkeen vielä. 6.8. mulla alkaa työssäoppiminen, eikä mulla ole edes paikkaa missä se suorittaa. Mun on niin vaikea luottaa itseeni ja ajatella, että kyllä mä pystyn ja kyllä mä osaan. Tulevaisuudessa näkyy mun silmin vain mustaa utua ja tätä samaa paskaa, kuin nytkin. Musta se on aika surullista. Miten muka jaksan vielä monta vuotta elää ja uskaltaa, jos kaikki tuntuu näin pahalle ja on niin vaikeaa? 

Miksi mua oksettaa koko ajan? Miksi nukahdan vasta aamulla, kun silloin pitäisi jo herätä? Miksi olen koko ajan niin väsynyt kaikkeen? Miksi en saa aikaiseksi mitään? Miksi Höpö koitti lähteä täältä ennen minua? Miksi en kykene auttamaan ketään ja miksi mun on niin paha olla? Niin paljon kysymyksiä, mutta ei yhtäkään vastausta.

Ennen Ruissiin lähtöä vaaka näytti 60,6, mutta nyt en uskalla edes kaivaa sitä esille saatika astua sille.