Juoksen niin kauan, että sydämeni pysähtyy

"Hyvä ystäväni panikoi edessäni yllätyksenä tulleita treffejänsä ja mun sisällä säpsähtää, että ei. Ei nyt. Et sinäkin voi. On kauheaa ajatella näin, mä tiedän, mutta en voi sille mitään. Niin moni hyvä ystäväni on pikkuhiljaa kaikonnut elämästäni, koska on alkanut seurustella. Sinä, Sinä ja Sinäkin. Ensimmäisestä olen kirjoittanut yhden postauksen verran, "Ei meille käy niin", toinen sanoi ja kolmannelle en enää edes jaksanut avata suutani. Kuuntelen ystäväni panikoivia sanoja, mutta en vastaa mitään. Älä säkin jätä mua."

"Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että ehkä mä oon täällä sittenkin elämää varten. Lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä asioiden eteen jotain! Suunnittelin loppuviikon jokaiselle päivälle tekemistä; kavereita, siivousta, koulutehtäviä ja apua. Aion tehdä kaikkeni, että mä valmistun ajoissa ja pääsen töihin ja pois täältä. Mä pystyn siihen. Mä todellakin pystyn siihen!

Tasan vuorokausi sitten mä kirjoitin edellisen tekstin ja mieliala on vaihdellut onnellisuudesta paniikkikohtaukseen ja takaisin. Mietin, että jos mä en koskaan enää heräiskään niin kuka mut mahtaisi löytää. Onneksi sä olet kuitenkin muistuttamassa mua, että elämästä täytyy pitää kiinni."

"Nukuin viime yönä paremmiin, kun pitkiin aikoihin ja se teki mun päivästä niin ihanan. Työ tuntuu omalta, vatsa on tyhjä ja tili myös, mutta ei mua edes haittaa."

"Mulla on ikävä tuoksuasi mun lakanoissa, mutta en tahtoisi tavata sua enää. En sytytä valoja vessasta tullessani ja nukun käsi reunan ulkopuolella, koska en jaksa pelätä enää. "Tänään en tee niin" mä lupaan."

(otteita mun päiväkirjasta)

En ole kirjautunut blogin puolelle ikuisuuksiin ja musta oli niin lohduttavaa, että mua odotti täällä muutama ihana kommentti. Kiitos ja ei hätää, mä olen vielä täällä!

Päälle kuukausi on mennyt melko huonosti. Olen ajatellut luovuttavani, noussut, ajatellut luovuttamista taas, mutta noussut silti. Olen tippunut kursseilta ja aloittanut uuden työssäoppimisen. Sama paikka, kun viimeksi ja mä tykkään siitä todella. Olen hakenut töitä sitä saamatta ja laittanut asuntohakemuksia eteenpäin. Ollut syömättä, syönyt, oksentanut, syönyt ja ollut syömättä taas. Paino on pudonnut vähän, mutta ei niin paljon, kun tahtoisin sen putoavan. Olen koittanut kertoa Äidilleni miten mä olen ihan sekaisin, mutta tuloksetta. Öisin saatan miettiä, että huomenna mä uskallan, mutta aamulla en enää uskallakkaan. Löydän asialle aina tekosyitä. Hänen uusi mies, lapsenlapsen syntymä ja nyt ajattelen, että pilaisin joulun, jos heittelisin ajatuksiani Äidin korviin.

Niin typerää.