Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen

Herätyskello soi kolmatta kertaa ja mua ahdistaa siitä lähtevä ääni. En tahdo nousta täältä. Kännykässä 3 puhelua, liikaa viestejä ja muistutus asuntonäytöstä. En soita takaisin ja nousen liian myöhään. Ahdistaa niin kamalasti, etten tiedä miten olla. Asuntonäyttö oli kamala! Hiljaisuutta, asunnossa haahuilua ja muka tutkiskelua. Sanoin ottavani yhteyttä myöhemmin, vaikka todellisuudessa halusin vain äkkiä pois siitä tilanteesta. Rapun ovella kirosin itseäni ja itkin.

"Otatko sä viiniä?" sä kysyt ja mä vastaan myöntävästi. Tiesin sen olevan huono idea, koska en ollut syönyt koko päivänä oikeastaan mitään. Juteltiin, naurettiin, juotiin ja juteltiin. Äkkiä huomasin olevani melko humalassa, mutta mieleni teki lisää. Mulla on lomaa ja asiat taas päin persettä, joten väliäkös sillä. Huojuin kotiin ja avasin ystäväni jättämän likööripullon. En halunnut muistaa mitään. Syömättömyyttä, ensi viikolla alkavaa rankkaa koulujaksoa, sitä ahdistusta ja pahaa oloa. Eniten mielessäni pyöri Jätkä. Sama kaava toistuu taas ja mä itken ja annan ajatusteni pesiytyä suureksi rumaksi kasaksi. "Jos me vaan jutellaan?" Niin, niin ja olen taas yhtä sekaisin, kuin viimeksi. Virheitä virheiden perään ja mä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Miksi mun pitää tosissaan ryhtyä tähän taas, kun tiedän ettei se ole tie ulos tästä kaikesta?

Lopeta!

Head is not my home

"Olen tuntenut oloni heikoksi koko päivän ajan ja kun vihdoin pääsen kotiin, ajattelen, että ehkä mun pitäisi oikeasti syödä jotain. Mä syön. Täysi tunne valtaa mun kehon ja ahdistus hiipii iholleni. Tahdon tehdä niin taas. Istun ikivanhalla tuhkaisella parvekematollani ja vedän keuhkoihini niin paljon savua, kun vain pystyn. Jätän tupakan kesken ja suuntaan nopeasti sisälle. Mun on pakko tehdä niin taas. Istun kylmällä kaakeloidulla lattialla ja mä tahdon niin tehdä sen, mutta en tiedä uskallanko. Jos vain tämän kerran? Ei seuraavaa kertaa tule, koska en aiheuta tätä tunnetta itselleni enää.

Eihän se ole väärin haluta olla itsevarma oman kehonsa kanssa, eihän? Kaikkihan niin tahtovat. En ehkä valinnut itselleni sitä oikeaa tietä, mutta mä tahdon näin tapahtuvan. Tahdon nähdä luuni ja tahdon olla hoikka. Se on minun kauneusihanteeni, vaikka kuulenkin näyttäväni pian sairaalle ja rumalle. Tämä on minun tieni enkä kykene astumaan siltä pois."

Olen tallentanut tämän postauksen luonnoksiini elokuussa, mutta se jäi julkaisematta. Nyt ajatukseni ovat täysin samanlaiset, joten päätin kaivaa tämän esille. "Kaikki on hyvin" mä uskottelen itselleni ja teen mitä täytyy. Ja niinhän se onkin, eikö?

Aina joskus tää on kova maailma

Mulla on koko ajan niin paha olo eikä sitä vie pois kukaan tai mikään. Syön tai olen syömättä niin silti heikottaa. Tuntuu, että voisin oksentaa hetkenä minä hyvänsä. Istun dösässä matkalla kotiin ja olen niin poikki, että matka tuntuu kestävän vain muutaman sekunnin. Hapuan käteni punaiselle napille päästäkseni ulos ja koitan pitää itseni kasassa. En vain jaksa enää. Miksi elämä potkii taas? Miksi, miksi, miksi? Silmäilen asuntoja läpi päivittäin toivoen sen oikean osuvan kohdalleni, mutta tuloksetta. Helmikuun alussa yksi asuntonäyttö, mutten tiedä onko se koti vai vain pakokeino.

Ja mua ahdistaa. Ajatukset tulevaisuudesta. Kun kaikki tuntuu liian paljolta, mutta kuitenkin niin vähältä. Kun syön. Syön, oksennan, olen syömättä ja syön taas. Ystäväni paha olo ja kun näen, että kaikki ei ole hyvin, mutta minulle ei avata sitä. Olisi halua tehdä ja kokea ja tuntea, mutta ei jaksamista mihinkään niistä. "Tule meidän kanssa" mulle sanotaan ja mä niin tahtoisin mennäkkin, mutta en jaksa esittää, että kaikki olisi niin saatanan hyvin. Kuljen töissä 8 tuntia päivästä hymy huulillani ja nauran ja olen ystävällinen ja niin iloinen, että se tuntuu jo ylitsepääsemättömän pahalta. Liian usein istun pukuhuoneen vessassa kasvot upotettuna kämmeniini ja hengitän hetken syvään kasaten itseäni, että jaksaisin vielä lisää. Mä jaksan, tottakai mä jaksan. Onneksi vain kolme työvuoroa jäljellä, jonka jälkeen kahden viikon loma ennen kouluun paluuta.

Joskus mä vaan mietin, että miten mun oikeen pitäisi olla tai mitä musta pitäisi tulla, koska mulla ei ole pienintäkään hajua siitä ja se kaikki saa mut niin sekaisin päästäni.

Teksti on kirjoitettu viikko sitten, mutta unohdin julkaista sen. Työt ovat ohi ja olen maannut 2 päivää kotona tekemättä yhtään mitään.

Elämä.

Se sitä ja se tätä

Musta on jo pitkään tuntunut, etten voi avata sekaisin olevaa mieltäni kenellekään. Kaikki vaan patoutuu sisälleni yhdeksi suureksi kasaksi ja sen paino saa mut pian romahtamaan täysin. Kukaan ei voi täysin ymmärtää miltä musta tuntuu tai osaa etsiä niitä oikeita sanoja, jotka oikeasti auttaisivat. "Kyllä se siitä" tai "Koita jaksaa" johdattavat mut hulluuteen enkä jaksa kuunnella niitä enää. Se on niin surullista, että moni lähin ystäväni ei tiedä musta oikeastaan mitään. Luulevat tietävänsä hyvinkin, mutta mähän olen vain tekaistu kuori. Täysin feikki. "Sä olet se porukan vitsiniekka ja aina niin iloinen!" En tunnista itseäni. Joskus kaikista kovinkin kuori murtuu ja joutuu päästämään ulos kaiken sen suuren määrän pahaa, jota on piilotellut ikuisuuden. Mä olen heikko. Hauras, pelokas ja eksynyt. Sileämmän tien etsijä ja lopensa uupunut poika. Auttakaa mua! Sitä mä vain tahdon.

Eräs vanha ystäväni sanoi minulle kerran, että mä olen kaikinpuolin täydellinen eikä voi uskoa, että kärsin syömishäiriöstä. "Sulla on kaikki niin hyvinkin!" Niinkö? Hymy nousi huulilleni, mutta samalla mun teki mieli sanoa, että sä et tunne mua. Sä et tiedä kuinka hajalla mä olen tai kuinka vaikea mun on hengittää täällä. Kuinka kukaan ei ymmärrä tai näe sitä mitä mä näen. Päädyin vain hymyilemään ja vaihtamaan puheenaiheen pois minusta.

Aika juoksee eteenpäin ihan liian nopeaa vauhtia ja paljon pitäisi tapahtua. Uusi asunto, aikuisuus, valmistuminen ja elämän rakentaminen niin, etten jäisi aivan yhteiskunnan hulttioksi. Äiti pyysi mua kesällä mukaansa Barcelonaan ja mun ensimmäinen ajatus oli, että mun täytyy laihtua ennen sitä. Mun on pakko! Viisi kiloa. Vai jopa kymmenen? Noin kuusi kuukautta aikaa toimia ja mä toivon niin onnistuvani. Mä pystyn siihen taas. Pystyin ennenkin, joten miksi en nytkin? "Ruoka on vain halu korvien välissä" mä hoen ja hoen ja hoen ja tulevana kesänä mä olen sitä mitä olen halunnu olla jo vuosien ajan; hoikka ja tyytyväinen siihen mitä itsessäni näen. Onnellinen, eloisa ja vapaa.