Aina joskus tää on kova maailma

Mulla on koko ajan niin paha olo eikä sitä vie pois kukaan tai mikään. Syön tai olen syömättä niin silti heikottaa. Tuntuu, että voisin oksentaa hetkenä minä hyvänsä. Istun dösässä matkalla kotiin ja olen niin poikki, että matka tuntuu kestävän vain muutaman sekunnin. Hapuan käteni punaiselle napille päästäkseni ulos ja koitan pitää itseni kasassa. En vain jaksa enää. Miksi elämä potkii taas? Miksi, miksi, miksi? Silmäilen asuntoja läpi päivittäin toivoen sen oikean osuvan kohdalleni, mutta tuloksetta. Helmikuun alussa yksi asuntonäyttö, mutten tiedä onko se koti vai vain pakokeino.

Ja mua ahdistaa. Ajatukset tulevaisuudesta. Kun kaikki tuntuu liian paljolta, mutta kuitenkin niin vähältä. Kun syön. Syön, oksennan, olen syömättä ja syön taas. Ystäväni paha olo ja kun näen, että kaikki ei ole hyvin, mutta minulle ei avata sitä. Olisi halua tehdä ja kokea ja tuntea, mutta ei jaksamista mihinkään niistä. "Tule meidän kanssa" mulle sanotaan ja mä niin tahtoisin mennäkkin, mutta en jaksa esittää, että kaikki olisi niin saatanan hyvin. Kuljen töissä 8 tuntia päivästä hymy huulillani ja nauran ja olen ystävällinen ja niin iloinen, että se tuntuu jo ylitsepääsemättömän pahalta. Liian usein istun pukuhuoneen vessassa kasvot upotettuna kämmeniini ja hengitän hetken syvään kasaten itseäni, että jaksaisin vielä lisää. Mä jaksan, tottakai mä jaksan. Onneksi vain kolme työvuoroa jäljellä, jonka jälkeen kahden viikon loma ennen kouluun paluuta.

Joskus mä vaan mietin, että miten mun oikeen pitäisi olla tai mitä musta pitäisi tulla, koska mulla ei ole pienintäkään hajua siitä ja se kaikki saa mut niin sekaisin päästäni.

Teksti on kirjoitettu viikko sitten, mutta unohdin julkaista sen. Työt ovat ohi ja olen maannut 2 päivää kotona tekemättä yhtään mitään.

Elämä.