Vaikka vietkin kaiken tilan, kerrot kuinka mä tuun sen pilaamaan

3:44, 4 savuketta putkeen ja viisi kertaa sama laulu. Puhu mulle! Anna mun kuunnella ja kuuntele mua. Olen väsynyt olemaan nuhjuinen räsynukke. Tuntuu, että mitä tahansa mä teenkin tai sanonkin on väärin eikä miellytä sua. Olen niin väsynyt ja rikki, että mua vaan itkettää päivittäin. En edes hakenut kouluun, vaan päätin vain maalailla valkoisia valheita seinille, työ ahdistaa ja saa minut välillä niin niin hulluksi ja tahtoisin vain olla ja nukkua ja ennen kaikkea olla sinun.

Mutta,

kun mä hivutan sormeni kohti sun lannetta ja nostan alushousujesi resoria, sä työnnät mut pois ja sanot, ettet halua. Ja niin musta tuntuu, että sä et halua mua enää ollenkaan.

Jos olen rehellinen

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka luulee parisuhteen olevan ainaista ruusuilla tanssimista. Sellaista mitä tapaa elokuvissa ja netissä jyllänneissä quote-kuvissa. Viimeaikoina olen kuitenkin huomannut odottavani sitä itsekkin. Tai ainakin osittain. Odotan liikaa. Miksi? En osaa sanoa, mutta en tahdo asian olevan niin. Mihin mä tarvitsen niitä jatkuvia kehuja ja rakkauden tunnustuksia, kun niitä löytyy päivittäisestä elämästä jo valmiiksi pienin sanoin ja elein ihan huomaamattani? Tottakai välillä tuntuu ihanalle kuulla asiasta suorin sanoin, mutta ei se ole välttämätöntä. Parisuhde kuitenkin on ja elää, joten miksi murehtia turhaan? "Kaikki on hyvin" mä hoen itselleni ja yritän olla entistä parempi minä. 

Ja kun sä sanoit mun tehneen elämäni suurimman virheen, kun rakastuin suhun mä en usko siihen, koska Sinä olet parasta mitä mulle on ikinä koskaan tapahtunut. Sinut tahdon nähdä ensimmäisenä, kun aamulla herään ja Sinut mä tahdon sisältyvän mun jokaiseen päivään. Aina.

Rakastan sua, Sinä.

Olen taas syypää suureen kaaokseen

Ikävöin välillä liikaa ihmisiä, jotka eivät ole enää osa elämääni. Heidän kuvansa tulevat vastaan somessa tuon tuosta ja musta vaan tuntuu niin pahalle miten asiat ovatkaan menneet juuri näin. Miksi itse käyttäydyin niin julmasti ja lähdin tai miksi yhteydenpito moniin on vain jäänyt ja nyt ollaan ainoastaan hyvänpäiväntuttuja, jos edes sitäkään. Mä en osaa tai kykene pitämään ihmisistä kiinni, vaikka haluaisinkin. En vain ole sellainen ihminen. Mä olen liian uupunut siihen ja kun en kykene lähtemään kahville tai yksille tai ylipäätään yhtään minnekkään, niin ne suuttuu. Syyttelee Sinua. Sinun vuoksesi Jotu ei näe muita. "Ei se ole totta!" mun tekisi mieli huutaa, mutta en sano mitään. Se on minun syyni ja vain ja ainoastaan minun syyni.

"Mikä ei pysy kii sitä ei tarvitse" ne sanoo, mutta onko se niin? Kohtalo määräsi näin ja niin sen täytyy olla. Aijaa, viettekö minulta kaiken? Elämä on julmaa ja sen sellaista ja niin sen kai sitten täytyy. Typerää.

Maailma on liian mysteerinen minunlaiselle

Olen tuhonnut itseni täysin. Eilen yöllä katsellessani vanhoja kuviani mä mietin, että mitä tuolle pojalle tapahtui? Kyllä, hän oli yksinäinen, aivan liian peloissaan ja antoi itsensä kuihtua hiljalleen pois. Itki päivittäin ja mietti katoamista sitäkin useammin. Tahdon olla taas kuin tuo poika. En yksinäinen, mutta mielummin kuihdun, kun olen liian suuri ja vastenmielinen.

Kaikki tuntuu taas pyörivän peilikuvani ympärillä. Käytän rahani kaikenmaailman mömmöihin, jotta saisin ihoni yhtä kauniiksi, kuin mitä se ennen oli. Ostan uusia vaatteita, että näyttäisin edes ne ylläni paremmalta. Lupaan päivästä toiseen, kuinka lopetan syömisen taas. Huomenna. huomenna aloitan taas, mutta aivan turhaan.

Kai se olet Sinä, joka mua estää. Olen huomannut, että mun ei tarvitse sanoa sitä edes ääneen, jotta huomaisit aikeeni. Se on vaikeaa. Piilotella sitä nimittäin. "Söin, kun olit koulussa" tai "söin töissä" tai mitä jos "ei mulla ole nälkä." Mä tiedän Sun tietävän, mutta koitan jatkaa tätä silti. Yrittää taas. Edes siihen lukuun, jossa olin sinä päivänä, kun tapasin Sinut. Jos muutama kilo vähemmän. Ehkä alin painoni koskaan tai vielä enemmän?

Samalla koitan kuitenkin nauttia edes elämän pienistä hetkistä, etten painuisi takaisin sinne tuttuun pimeään kylmään kaivoon. Suudelmistasi otsalleni, täydellisestä asukokonaisuudesta ja lämpimistä auringonsäteistä. Sinun sormistasi pitkin selkääni, tulevasta yhteisestä asunnostamme, veljeni 18-vuotis syntymäpäivistä ja hänen merkittävistä pikku hiprakan tuomista sanoistaan.

Kaksi työpaikkaa, yhteishaku, Sinä, päivittäinen pahoinvointi ja ahdistus sekä haaveilu selkeistä ajatuksista. Niistä rakentuu mun elämä nyt.

Mä vaan tahdon selvitä ja

olla 

o n n e l l i n e n .