Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet

En oo ikinä tuntenu näin suurta ällötystä itteäni kohtaan. Tää itseinhon määrä on ihan käsittämätön. Mua ällöttää niin paljon. Mun iho, mun tukka, mun kroppa. Kaikki. Peiliin kattominen tuntuu pahemmalta, kuin koskaan. Ei edes tee mieli laittautua ihmisen näköiseksi joka ikinen aamu, koska pahennan vain asioita. Ahdistaa poistua kotoa. Pakko jaksaa suorittaa jäljellä olevat työtunnit pois mahdollisimman nopeasti! Sitten mulla on hetki vain aikaa. Aikaa olla yksin ja nukkua päiviä pois.

Huomenna vaihtuu vuosi ja mun tekisi mieli hautautua sängyn pohjalle. Ei multa löydy voimia juhlimiseen ja sosiaalisuuteen just nyt. Pakko kai se on. Tiedän, että katuisin sitä myöhemmin. Ehkä alkoholi pelastaa mut. Taas.

Miten musta tuntuu, ettei mulla oo ikinä mitään positiivista kirjotettavaa.

Keskiviikkona saapuva opintotuki.

Juhlan jälkeen tyhjä pää

Rakastuin kuuroon poikaan töissä. Heitin lasipullon katuun. Poltin liikaa tupakkaa. Ahdistuin ruoasta ja sen yhden sanan lausumisesta ääneen. Vihasin sadetta. Säälin veljeäni. Olin kiitollinen. Nukuin liikaa. Nautin. Löysin Jennin vanhan tuotannon uudelleen. Valvoin 24 tuntia. Olin todella väsynyt.

Kaipasin kotia. Söin liikaa.

Vihasin itseäni.

"Mä kuiskaten korvaasi käsken;

älä vielä luovuta kesken!"

Vielä yksi vapaapäivä.

Ja oot liian hauras sun omasta mielestä kestämään elämää täällä

"En voinut olla näkemättä pöydällä olevaa laskua. Miksi sulla on ollut aika psykiatriselle? Ja miksi et ole mennyt sinne?"

Mun sydän hyppäsi ulos rinnasta ja lopetin hengittämisen. Mitä mä sanoisin? Valehtelenko vai laimennanko totuutta? Kieltäydynkö kertomasta kokonaan vai kerronko suosiolla kaiken? En todellakaan tiennyt mitä tehdä. Jatkoin töitäni muutaman tunnin ajatukset jossain aivan muualla, kuin työnteossa. Tupakalla käydessä nostin kädet täristen luurin korvalleni. Laimensin totuutta, väritin tarinaa. Kerroin vain "mahdollisesta" masennuksesta. Äiti kuulosti hämmentyneeltä eikä oikein sanonut mitään. "Onko joku sitten hullusti?" "Ei, ei ole". Sovittiin, että puhutaan myöhemmin. Koitan vältellä puhumista. Koko ajatus ahdistaa mua ihan helvetisti. En oo koskaan pystynyt kertomaan mun henkilökohtaisia asioita äitille. Ei äiti oo ikinä tiennyt musta mitään. Luulee ehkä tietävänsä. Ainut mitä se näkee on mun kulisseista rakennettu kova ulkokuori. 

Tänään mä heräsin todella väsyneenä muutamaa tuntia ennen töitä. Juuri ennen lähtöä kuitenkin huomasin, että oon katsonut työvuorot ihan päin helvettiä ja että mun piti olla töissä jo kymmeneltä. Soitin pomolle ja asia oli onneksi ok ja käski mun pitää vapaapäivän. Vitutti kyllä silti ja vitutti vielä enemmän, että olin viime yön baarireissulla puhaltanut kaikki tupakkani savuna ilmaan ja piti lähteä ostamaan uusia. Kasa pieniä likaisia kolikoita ja kaksi pulloa. Siinä kaikki mitä mulla oli ja kaikki multa myös meni. Olisipa jo tammikuun ensimmäinen. 

Musta tuntuu nykyään, etten voi puhua näistä asioista mitään kellekkään. En enää edes Siskolle. Tiedän jo valmiiksi mitä saan vastaukseksi vuodatuksiini. "Kannattaisiko sun oikeasti hankkia apua?" "Ei toi ole tervettä, syö jotain!" "Lopeta!" Ei kukaan ymmärrä mua. Ymmärrä miltä musta tuntuu. Millaisia ajatuksia mun pää sisällään solmii yhteen. Ei kukaan tajua, että ei mua kukaan ulkopuolinen henkilö voi auttaa. Mä itse seison reunalla ja vain mä voin hivuttaa jalkani suuntaan tai toiseen. 

Haluisin itkeä, mutta en osaa.

Vanha ystäväni.

You see real life's much different

Oon niin monta kertaa tullu kirjottamaan teille jotain, mutta ne postaukset ei ikinä päässyt tänne saakka. Oon ollut niin väsynyt jo pitkään, ettei voimat riitä tekemään oikein mitään. En tajua miten rankalta tuo työkin mulle tuntuu, vaikka oon ennenki tollasta tehnyt! Vielä kiireisempääkin, mutta silti väsyttää koko ajan. Nukuin koko eilisen vapaapäiväni pois. Ehkä taas jaksaa hetken. Toivottavasti.

Odotan joulua ihan liikaa. Rakastan perhejouluja niin paljon! Tänä jouluna mennään perheen kanssa mummon luo maalle. Monta päivää aikaa vaan olla ja nauttia, vaikka mua ahdistaakin se joka jouluun kuuluva ruoanpaljous ja se, ettei mulla oo ollut varaa ostaa kellekkään mitään lahjoja. Tulee tuntumaan niin röyhkeältä vastaanottaa itse lahjojaan, kun ei ole ostanut muille yhtään mitään. En mä edes ansaitsisi mitään. Ehkä läimäytyksen poskelle, että heräisin tähän maailmaan taas.

Jossain postauksessa muistaakseni kerroin, kun sain psykalta laskun. No, maksoin sen, eikä äiti huomannut onneksi mitään. Tai ei ainakaan maininnut asiasta. Mulle luvattiin lähettää uusi aika vanhan tilalle. Aikaa ei tullut. Sen sijaan postiluukusta putosi kirje, jossa kerrottiin, että mun hoito on lopetettu. Syynä se, etten saapunut paikalle sovittuna aikana 4.12.2013 kello 14:00. Mitä?? En koskaan ollut kuullutkaan tuollaisesta ajasta ja vähän pelkäsin, että mulle tulisi taas uusi lasku sieltä. Annoin asian olla ja unohdinkin sen melko pian. Muutama päivä sitten mua kuitenkin odotti kotona lasku sieltä helvetin psykalta. Lasku ajasta, josta ei koskaan ikinä mulle ilmoitettu. Huomenna soitan sinne ja valitan asiasta! Vituttaa niin paljon. Miksi ikinä edes menin puhumaan mun asioista ulkopuolisille ja hain apua? Kerroin tästä siskolle ja se yrittää saada mua jonkun toisen psykiatrin juttusille. Sanoin, että en halua puhua kellekkään, mutta mun kuulemma täytyy. "Tarviit apua". Enkä tarvii! Kyllä mä pärjään näinkin. Antakaa mun nyt vaan olla.

Onneksi on tapahtunut edes jotain kivaa lähiaikoina. Mun veli nimittäin pyysi mua tulevan lapsensa kummiksi. Oon niin ilonen tästä! Oon aina halunnut olla kummi ja nyt mulla on mahdollisuus siihen. Mun oma kummipoika. "Armaalla" on laskettu aika maaliskuussa. Ehkä se syntyy mun syntymäpäivänä, hah!

Mulla oli vaikka mitä muuta kirjotettavaa, mutta päässä lyö tyhjää. Tekis mieli jättää tääkin teksti vain luonnoksen tasolle ja olla postaamatta. Mikään ei taas miellytä mun kaltasen perfektionistin silmää. Mun, mun, mulla, mun, mun. Vihaan tätä postausta!

Joulut perheen kanssa.