Ota mut mukanasi helvettiin

Mua ahdistaa niin paljon. Mun ystävyyssuhteet, koulu, raha sitä ei ole, jätkä. Mun tulevaisuus, miten pärjään elämässä, kesä, mun mieli, mun syömättömyys ja syöminen ja kaikki. Jos en syö, mua ahdistaa tai jos syön, mua ahdistaa vielä enemmän.

Oon niin huono pitämään yhteyttä mun ystäviin. Soittelen vain muutamalle tietylle ihmiselle ja jos näillä kaikilla on jo jotain muuta, jään himaan mylvimään yksinäisyyteni seassa. Mua kyllä pyydetään usein sinne ja tänne, mutta en jaksa mennä. Sanon automaattisesti ei ja usein kadun, että kieltäydyn. Mitä mä kotonakaan teen? Makaan sängyllä ja kuuntelen musiikkia. Istun koneen ääressä tekemättä yhtään mitään ja turhaudun. Elämä?

Nyt on jo toukokuu, enkä millään jaksaisi käydä koulussa. 8 koulupäivää jäljellä. Ei se ole käytännössä mitään, mutta se tuntuu kamalan paljolta. Nämä kahdeksan päivää sisältävät ainakin kolmet kokeet ja kasan korvaavia tehtäviä, joita sain, koska en ole ollut paikalla. Kesäkin lähenee kovaa vauhtia, mutta mitä mä silloinkaan teen? En saanut kesätöitä eli sossu kutsuu. Elän koko kesän sossun rahoilla ja lusmuilen kotona. Ahdistun, kun en osaa tai voi pukeutua lämpimän sään mukaan ja valitan.

Mun tekis koko ajan mieli paeta tätä kaikkea alkoholin ja muiden päihteiden luokse ja unohtaa, mutta en mä voi.

Pelkään, että teen itselleni jotain, jos asiat ei muutu.

En ole kertonut äidilleni mitään.

Ja oot liian hauras sun omasta mielestä kestämään elämää täällä

"En voinut olla näkemättä pöydällä olevaa laskua. Miksi sulla on ollut aika psykiatriselle? Ja miksi et ole mennyt sinne?"

Mun sydän hyppäsi ulos rinnasta ja lopetin hengittämisen. Mitä mä sanoisin? Valehtelenko vai laimennanko totuutta? Kieltäydynkö kertomasta kokonaan vai kerronko suosiolla kaiken? En todellakaan tiennyt mitä tehdä. Jatkoin töitäni muutaman tunnin ajatukset jossain aivan muualla, kuin työnteossa. Tupakalla käydessä nostin kädet täristen luurin korvalleni. Laimensin totuutta, väritin tarinaa. Kerroin vain "mahdollisesta" masennuksesta. Äiti kuulosti hämmentyneeltä eikä oikein sanonut mitään. "Onko joku sitten hullusti?" "Ei, ei ole". Sovittiin, että puhutaan myöhemmin. Koitan vältellä puhumista. Koko ajatus ahdistaa mua ihan helvetisti. En oo koskaan pystynyt kertomaan mun henkilökohtaisia asioita äitille. Ei äiti oo ikinä tiennyt musta mitään. Luulee ehkä tietävänsä. Ainut mitä se näkee on mun kulisseista rakennettu kova ulkokuori. 

Tänään mä heräsin todella väsyneenä muutamaa tuntia ennen töitä. Juuri ennen lähtöä kuitenkin huomasin, että oon katsonut työvuorot ihan päin helvettiä ja että mun piti olla töissä jo kymmeneltä. Soitin pomolle ja asia oli onneksi ok ja käski mun pitää vapaapäivän. Vitutti kyllä silti ja vitutti vielä enemmän, että olin viime yön baarireissulla puhaltanut kaikki tupakkani savuna ilmaan ja piti lähteä ostamaan uusia. Kasa pieniä likaisia kolikoita ja kaksi pulloa. Siinä kaikki mitä mulla oli ja kaikki multa myös meni. Olisipa jo tammikuun ensimmäinen. 

Musta tuntuu nykyään, etten voi puhua näistä asioista mitään kellekkään. En enää edes Siskolle. Tiedän jo valmiiksi mitä saan vastaukseksi vuodatuksiini. "Kannattaisiko sun oikeasti hankkia apua?" "Ei toi ole tervettä, syö jotain!" "Lopeta!" Ei kukaan ymmärrä mua. Ymmärrä miltä musta tuntuu. Millaisia ajatuksia mun pää sisällään solmii yhteen. Ei kukaan tajua, että ei mua kukaan ulkopuolinen henkilö voi auttaa. Mä itse seison reunalla ja vain mä voin hivuttaa jalkani suuntaan tai toiseen. 

Haluisin itkeä, mutta en osaa.

Vanha ystäväni.

You see real life's much different

Oon niin monta kertaa tullu kirjottamaan teille jotain, mutta ne postaukset ei ikinä päässyt tänne saakka. Oon ollut niin väsynyt jo pitkään, ettei voimat riitä tekemään oikein mitään. En tajua miten rankalta tuo työkin mulle tuntuu, vaikka oon ennenki tollasta tehnyt! Vielä kiireisempääkin, mutta silti väsyttää koko ajan. Nukuin koko eilisen vapaapäiväni pois. Ehkä taas jaksaa hetken. Toivottavasti.

Odotan joulua ihan liikaa. Rakastan perhejouluja niin paljon! Tänä jouluna mennään perheen kanssa mummon luo maalle. Monta päivää aikaa vaan olla ja nauttia, vaikka mua ahdistaakin se joka jouluun kuuluva ruoanpaljous ja se, ettei mulla oo ollut varaa ostaa kellekkään mitään lahjoja. Tulee tuntumaan niin röyhkeältä vastaanottaa itse lahjojaan, kun ei ole ostanut muille yhtään mitään. En mä edes ansaitsisi mitään. Ehkä läimäytyksen poskelle, että heräisin tähän maailmaan taas.

Jossain postauksessa muistaakseni kerroin, kun sain psykalta laskun. No, maksoin sen, eikä äiti huomannut onneksi mitään. Tai ei ainakaan maininnut asiasta. Mulle luvattiin lähettää uusi aika vanhan tilalle. Aikaa ei tullut. Sen sijaan postiluukusta putosi kirje, jossa kerrottiin, että mun hoito on lopetettu. Syynä se, etten saapunut paikalle sovittuna aikana 4.12.2013 kello 14:00. Mitä?? En koskaan ollut kuullutkaan tuollaisesta ajasta ja vähän pelkäsin, että mulle tulisi taas uusi lasku sieltä. Annoin asian olla ja unohdinkin sen melko pian. Muutama päivä sitten mua kuitenkin odotti kotona lasku sieltä helvetin psykalta. Lasku ajasta, josta ei koskaan ikinä mulle ilmoitettu. Huomenna soitan sinne ja valitan asiasta! Vituttaa niin paljon. Miksi ikinä edes menin puhumaan mun asioista ulkopuolisille ja hain apua? Kerroin tästä siskolle ja se yrittää saada mua jonkun toisen psykiatrin juttusille. Sanoin, että en halua puhua kellekkään, mutta mun kuulemma täytyy. "Tarviit apua". Enkä tarvii! Kyllä mä pärjään näinkin. Antakaa mun nyt vaan olla.

Onneksi on tapahtunut edes jotain kivaa lähiaikoina. Mun veli nimittäin pyysi mua tulevan lapsensa kummiksi. Oon niin ilonen tästä! Oon aina halunnut olla kummi ja nyt mulla on mahdollisuus siihen. Mun oma kummipoika. "Armaalla" on laskettu aika maaliskuussa. Ehkä se syntyy mun syntymäpäivänä, hah!

Mulla oli vaikka mitä muuta kirjotettavaa, mutta päässä lyö tyhjää. Tekis mieli jättää tääkin teksti vain luonnoksen tasolle ja olla postaamatta. Mikään ei taas miellytä mun kaltasen perfektionistin silmää. Mun, mun, mulla, mun, mun. Vihaan tätä postausta!

Joulut perheen kanssa.

Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä

Peruinkin sen viime postauksessa mainitsemani psykiatriajan. Peruin myös sen jälkeen tulleen uuden ajan ja nyt mulla on uusi ongelma; peruin toisen ajoista liian myöhään ja sain siitä laskun. Ei siinä muuten mitään, mutta äitini näkee tilitietoni ja tottakai huomaa psykiatrin laskun maksettuani sen. Helppoahan olisi vain evätä äidin oikeudet tililleni, mutta tarvitsisin siihenkin hyvän selityksen. En halua kertoa hälle vielä. Ehkä joskus. mutta ei vielä. En ole valmis! En halua huolestuttaa äitiä. Ehkä laimennan totuutta kertomalla vain masennuksesta? Ehkä valehtelen, mutta miten? En osaa. En halua. En halua kertoa mitään.

Oon ollu taas tosi väsynyt. En vaan saa unta! Tai jos saan, se on katkonaista ja nukun korkeintaan muutaman tunnin yhteensä. Mun unet on tosin olleet tosi ihania! Niissä on usein poika. Poika, jonka kanssa seurustelen. Poika pitää mua kädestä, syleilee mua, silittää mun tukkaa, on kaikinpuolin ihana ja täydellinen. Joka kerta se tuntuu niin ihanalle ja joka kerta tuntuu niin pahalle herätä. Kerroin Höpölle näistä mun unista ja hän uskoo, että ne tarkoittaa jotain. Rakastavaa parisuhdetta kuulemma. Höpö uskoo tälläsiin juttuihin. Horoskooppeihinkin. Minä en usko. Haluaisin ehkä uskoa. Se voisi valaa muhun edes vähän toivoa.

Oon usein löytänyt itseni vessan lattialta kyykistyneenä pöntön reunalle. Oon alkanu taas oksentaa. Joskus tyydyn vain itkemään valkoisia kylmiä kaakeleita vasten. Syön ihan liikaa. Vihaan sitä täyden ja turvonneen vatsan tuomaa tunnetta sisälläni. Vihaan sitä niin paljon. Vihaan oksentamista melkein yhtä paljon, mutta vaikka se niin kauheaa onkin, tiedän sen tuovan paremman mielen ja olon sisälläni. Sen tunteen, kun aamulla heräät ja vatsa on ja tuntuu aivan tyhjälle. Sen tahdon tuntea aina.

Epätoisimpina hetkinä oon alkanut miettimään, mitä jos mua ei olisi. Kuinka moni mua jäisi täällä kaipaamaan? Monen ihmisen mielen musertaisin täysin pois lähtiessäni? En tiedä. En usko, että kauhean monen.

Tupakka ja hyvä musiikki öisin parvekkeella.

Toiset hölmöt uskoo niin

En tänäänkään ollu koulussa. Joka viikko lupaan itelleni, että rupean käymään koulussa, vaikka kuinka ahdistaisi. Joka viikko myös rikon mun lupauksen ja jään kotiin peiton alle piiloon maailmaa. Poissaoloja on kertynyt jo aivan liikaa ja opettaja soittaakin joka kerta, kun olen poissa, että missä sitä luuhataan. En oo vastannut pitkiin aikoihin. Tavallaan toivoisin hällä olevan valtuudet ilmoittaa mun vanhemmille mun poissaoloista. Ainakin kävisin koulussa. En haluisi pettää äitiä! Kaikki on kuitenkin hyvin siihen asti, kunnes aletaan puhua 4. ammattikouluvuodesta tai muista jälkeen jäämisestä.

En tiedä mitä mulle kuuluu. Äiti soittaa ja kysyy sitä joka kerta. Vastaan tottakai, että ihan hyvää, mutta ajattelen päässäni ihan muuta. Oon syönyt tänään vaan omenan. Tupakkaa on alkanut mennä enemmän, kuin ennen. En tosiaan ollut koulussa. Ja eilen. Eilen join itseni humalaan. En tiedä miksi. Päivä oli tosi hyvä ottaen huomioon sen, että oli maanantai. Sain yöllä vain pari vaivaista tuntia unta, mutta heräsin silti aika hyvin mielin. Koulupäivä oli lyhyt, vain kolme ja puoli tuntia. Näin pitkästä aikaa muutamaa ystävääni ja sen myötä päädyttiin sitten baariin. Yleensä muiden ehdottaessa alkoholia, kieltäydyn ja lähden himaan. Kaduttaa. Kaduttaa itseasiassa todella paljon, mutta ei siitä sen enempää. Kai mulle loppujen lopuksi kuuluu ihan hyvää!

Tänään Sisko kävi mun luona. Kyseli paljon kuulumisia ja miten koululääkärillä meni. Sain siis ensi viikon maanantaille ajan jollekkin psykiatrille. Postissa pitäisi tulla kirjekkin aiheesta. Jännittää hulluna! Koululääkäri tai terveydenhoitaja ei ainakaan näyttänyt ymmärtävän mua yhtään, eikä niistä käynneistä tuntunut olevan apuakaan. Ahdistaa nähdä niitä käytävällä.

Ne tietää. Ne tietää kaiken.

Time for you to break it all down, do it all again

Oon ollu muutaman päivän taas yksin. En tosin omasta tahdosta, vaan muiden. Kaikilla tuntuu olevan muuta. Kukaan ei kerkeä viettää aikaa mun kanssa tai nähdä mua. Ainoat ihmiset, jotka ovat näinä muutamana päivänä soittaneet ovat äiti ja Höpö. Näistä kahdesta vain äitiäni tuntuu kiinnostavan mitä mulle kuuluu. Kerroin hälle viikonlopustani. Äiti kysyi, että kerronhan, jos mulla ei ole kaikki hyvin tai jos jokin painaa mieltä.Vastasin myöntävästi tarkoittamatta sitä. Äiti ei tiedä musta oikeastaan mitään. Oon rakentanut kulissini myös hänen silmien eteen. Oon viimepäivinä miettinyt, että kertoisin äitille mikä mua painaa, mutta päädyn aina samaan päätökseen; en pysty. En vielä. Ehkä joskus, mutta ei, ennenkuin olen valmis. En ole valmis. Höpö taas soittaa lähes päivittäin kertoakseen omasta elämästään. Mua ei kiinnosta, mutta en halua olla ilkeä. Kuuntelen ja kuuntelen, kunnes tarinat saavuttavat loppunsa ja Höpö sanoo soittavansa taas myöhemmin.

Tunnen itteni todella yksinäiseksi. Mun ystävillä on kaikilla joku, jota rakastaa. Poikaystävä. Mulla ei. Ei ole koskaan ollutkaan. Tyttöystäviä kyllä kauan sitten, mutta en laske niitä. En enää edes näe tytöissä sitä samaa, mitä näen pojissa. En ole koskaan tuntenut rakkautta toista ihmistä kohtaan. Ihmistä, jonka kanssa haluisin viettää koko loppuelämäni. Sisko jaksaa aina sanoa, että kyllä löydän vielä ihmisen ketä rakastaa. Hänkin löysi. Ehkä löydänkin, mutta milloin? Milloin pitkä odotukseni saavuttaa loppunsa ja saan rakastaa? En tiedä. Kukaan ei tiedä. Toivottavasti pian. Mä toivon sitä niin paljon.

Mutta ensin tahdon laihtua. Katsoa itseäni peilistä ja hyväksyä sen, mitä näen. Ehkei kukaan halua mua, koska olen lihava. Ei kukaan tahdo mua tälläisenä. Vielä mä laihdun. Mulla on tavoite; -5kg jouluun mennessä. Oon niin lähellä tavoitettani. 55 kiloa. Painan nyt 66,5 kiloa. Yli 10 ällöttävää riesaa liikaa. Hieman yli 10 kiloa matkaa onneen. Pystyn siihen! Jouluun mennessä olen 5 raskasta kiloa kevyempi, jonka jälkeen pudotan taas 5 kiloa. Jäljelle jää vaivaiset 1,5 kiloa ja olen tavoitteessani. Sitten oon onnellinen. Tiedän sen.

Tunnen, kuinka motivaatio täyttää mut taas. Tämän blogin aloittaminen oli paras päätös pitkään aikaan! Ennen koitin kirjoittaa päiväkirjaa, mutta en ikinä ollu tyytyväinen käsialaani, joten se loppui lyhyeen. Perfektionisti. Jep! En hyväksy itseltäni virheitä. Haluan olla täydellinen.

Poltin tupakan ja mietin huomista päivää. Ehkä jaksan kerätä itseni ja lähteä ulos. Toivottavasti! Viime päivien sää on ollu pitkästä aikaa taas just sellanen, jonka takia mä pidän syksystä. Viileä ja värikäs, mutta silti aurinkoinen ja kirkas. Huomenna menen kirjastoon. Lukeminen on alkanut taas maistua yhtä hyvälle, kun ennen!