Juoksen niin kauan, että sydämeni pysähtyy

"Hyvä ystäväni panikoi edessäni yllätyksenä tulleita treffejänsä ja mun sisällä säpsähtää, että ei. Ei nyt. Et sinäkin voi. On kauheaa ajatella näin, mä tiedän, mutta en voi sille mitään. Niin moni hyvä ystäväni on pikkuhiljaa kaikonnut elämästäni, koska on alkanut seurustella. Sinä, Sinä ja Sinäkin. Ensimmäisestä olen kirjoittanut yhden postauksen verran, "Ei meille käy niin", toinen sanoi ja kolmannelle en enää edes jaksanut avata suutani. Kuuntelen ystäväni panikoivia sanoja, mutta en vastaa mitään. Älä säkin jätä mua."

"Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että ehkä mä oon täällä sittenkin elämää varten. Lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä asioiden eteen jotain! Suunnittelin loppuviikon jokaiselle päivälle tekemistä; kavereita, siivousta, koulutehtäviä ja apua. Aion tehdä kaikkeni, että mä valmistun ajoissa ja pääsen töihin ja pois täältä. Mä pystyn siihen. Mä todellakin pystyn siihen!

Tasan vuorokausi sitten mä kirjoitin edellisen tekstin ja mieliala on vaihdellut onnellisuudesta paniikkikohtaukseen ja takaisin. Mietin, että jos mä en koskaan enää heräiskään niin kuka mut mahtaisi löytää. Onneksi sä olet kuitenkin muistuttamassa mua, että elämästä täytyy pitää kiinni."

"Nukuin viime yönä paremmiin, kun pitkiin aikoihin ja se teki mun päivästä niin ihanan. Työ tuntuu omalta, vatsa on tyhjä ja tili myös, mutta ei mua edes haittaa."

"Mulla on ikävä tuoksuasi mun lakanoissa, mutta en tahtoisi tavata sua enää. En sytytä valoja vessasta tullessani ja nukun käsi reunan ulkopuolella, koska en jaksa pelätä enää. "Tänään en tee niin" mä lupaan."

(otteita mun päiväkirjasta)

En ole kirjautunut blogin puolelle ikuisuuksiin ja musta oli niin lohduttavaa, että mua odotti täällä muutama ihana kommentti. Kiitos ja ei hätää, mä olen vielä täällä!

Päälle kuukausi on mennyt melko huonosti. Olen ajatellut luovuttavani, noussut, ajatellut luovuttamista taas, mutta noussut silti. Olen tippunut kursseilta ja aloittanut uuden työssäoppimisen. Sama paikka, kun viimeksi ja mä tykkään siitä todella. Olen hakenut töitä sitä saamatta ja laittanut asuntohakemuksia eteenpäin. Ollut syömättä, syönyt, oksentanut, syönyt ja ollut syömättä taas. Paino on pudonnut vähän, mutta ei niin paljon, kun tahtoisin sen putoavan. Olen koittanut kertoa Äidilleni miten mä olen ihan sekaisin, mutta tuloksetta. Öisin saatan miettiä, että huomenna mä uskallan, mutta aamulla en enää uskallakkaan. Löydän asialle aina tekosyitä. Hänen uusi mies, lapsenlapsen syntymä ja nyt ajattelen, että pilaisin joulun, jos heittelisin ajatuksiani Äidin korviin.

Niin typerää.

Miten ja miksi

"Sulla menee nyt kuitenkin paremmin, vai?" Joo, mä vastasin ja hetken onnistuin uskottelemaan niin myös itselleni, mutta nyt kaikki iskee nyrkkiä päin mun kehoa niin, että ainut asento missä mun on hyvä olla on kerällä sängyn pohjalla. Olisi vaan niin helppoa luovuttaa kaiken suhteen. Koulun, työnhaun, syömisen, tulevaisuuden, koko elämän. Tää ahdistus on kasvanut niin sietämättömäksi, että pelkkä peiliin katsominenkin sattuu liikaa.

En ole saanut unta aikoihin. Pyörin lakanoissani tunnin tai pidempään, nukahdan, herään, nukahdan uudelleen ja kello soi. Melatoniini ei auta, ei edes kolme. Olen niin pirun väsynyt koko ajan, mutta uni ei vain tavoita mua. On niin helvetin hankala olla. En jaksaisi nostaa kättäni ottaakseni uutta korttia korttipakasta. En jaksaisi kannatella kehoani niin, että voisin istua. En jaksaisi esittää, että kaikki on hyvin. En jaksa. En jaksa. En. Jaksa.

Jos elämä ei potkisi päähän näin paljon, sanoisin sille tahdon ja lähtisin ulos yksin, mutta hymyillen. Istuisin ruuhkaiseen aamudösään se samainen hymy huulillani välittämättä siitä, istuuko viereeni joku vai jäisikö paikka kylmästi tyhjäksi. Astuisin kouluni aulaan ilman painavaa ahdistusta sisälläni ja kulkisin tuntemattoman ihmismassan läpi itsevarmana ja ylpeänä siitä kaikesta mitä itsessäni kannan. Näkisin ystäviäni useammin, jäisin harvemmin yksin kotiin, eläisin. Mutta kun ei se vaan mene niin. Toivoni alkaa pikkuhiljaa hiipumaan vieden elämänhaluni julmasti mennessään.

Olen istunut vessani lattialla lääkelevyt edessäni ja halunnut tehdä jotain, mutta ei tää vaan voi päättyä niin.

Tee minusta taas ihminen

Työt alkavat olla jo loppusuoralla ja olen niin uupunut tähän kaikkeen. Mielessäni pyörii vain työt, työt, työt ja se, kuinka mun täytyy jaksaa ja olla hyvä tässä. Olen valinnut ammattini itse ja pidän siitä paljon, mutta se on niin puuduttavaa. Mua ahdistaa suunnattoman paljon aika, jolloin olen valmistunut ja pitäisi löytää töitä tai lähteä opiskelemaan lisää. Mitä mä teen tai mitä mä haluan? En minä tiedä. Pitkään ajattelin hakevani heti ammattikorkeaan ja muuttavani pois täältä, mutta nykyään sekin arveluttaa liikaa. Olen niin epävarma itsestäni tehdessäni töitä ja työhaastattelut ovat aina olleet mulle niin suuria stressin ja ahdistuksen aiheita. Kaikki menisi varmasti paljon paremmin, jos jaksaisin tai edes osaisin uskoa itseeni ja kykyihini.

Katselen vierestä, kuinka muiden elämä rullaa eteenpäin kovaa vauhtia, mutta minä itse olen jaloistani kiinni maassa enkä liiku niiden mukana. Muut jaksaa ja uskaltaa elää, mutta minä en. Eräs ystäväni lähtee kuukausiksi vapaaehtoistyöhön Aasiaan, toinen kertoi juuri tulevansa äidiksi, kolmas pääsi töihin ja neljäs sai vihdoin omakseen miehen, jota on jo vuosia rakastanut. Olen iloinen heidän puolestaan, tottakai minä olen, mutta tämä kaikki tuntuu itsestäni niin pahalta. Koska se ei tapahdu minulle? Olenko vain itsekäs ja vihreä kateudesta? En minä tiedä.

Olen rakentanut itsestäni toisen ihmisen. Ikään kuin halkaissut kehoni ja muovannut toisesta puolesta juuri sellaisen, kuin haluan. Ihmisen, jota olen uusille tuttaville, työkavereille ja heille, jotka eivät tiedä musta yhtikäs mitään. Jotka näkevät vain pinnan, muttei sen alle. Pidän siitä ihmisestä, mutta se, jota nämä tuttavat kuvailevat kiltiksi, herttaiseksi, hauskaksi ja elämäniloiseksi en ole minä. Tai ehkä osa siitä onkin lainattu oikeasta minästäni, mutta en tunnista sitä. En tunnista kuka olen, en tiedä mitä olen. Olen täysin hukannut itseni.

Työkaverit kauhistelevat kehoni, etenkin jalkojeni, laihuutta ja me alamme keskustella laihdutuksesta ja kehojemme ko'oista, kuin säästä. Moni kertoo laihduttaneensa joskus. Toinen on ollut koko elämänsä ajan alipainoinen ja hyvin hoikka, kun taas toinen rääkkäsi itseään vuoden päivät salilla ja liikunnan parissa pusertaakseen 14 kiloa irti kehostaan olematta vieläkään täysin tyytyväinen. "Miten sä teit sen?" multa kysytään enkä tiedä mitä vastata. Vaihdan aihetta ja kukaan ei tunnu huomaavan sitä. Mä olen kärsinyt syömishäiriöstä vuosia, pudottanut liki 20 kiloa painoa, keikun alipainon rajoilla enkä ole tyytyväinen itseeni. Tämänkö halusitte kuulla?

Näinä hetkinä tämä sairaus iskee päin mun kasvoja ja kovaa. Olenko mä oikeasti näin sairas?

But fake happiness is still the worst sadness

Oon ollut älyttömän väsynyt koko elokuun ajan. Työt syö mun kaiken ajan ja sosiaalisen elämän, eikä mulla riitä voimia tai edes halua tehdä mitään tai nähdä ketään. Ei mulla oikeastaan olisi edes aikaa mihinkään muuhun. Vapaapäivätkin olen viettänyt suurimmaksi osaksi töissä ja tällä hetkellä onkin menossa 11 päivän työputki. Työnteon lomassa myös syöminen on jäänyt pois mielestä enkä tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Välillä tuntuu, ettei jalat enää kanna mua eteenpäin.

Töissä ajattelen, kuinka illalla pitäisi jaksaa käydä suihkussa. Kuinka pitäisi häätää pyörremyrsky kämpästäni ulos ja ruokkia kissa. Kuinka pitäisi käydä kaupassa ostamassa vessapaperia. Kuinka mun pitäisi hakea melkein kuukauden myöhässä oleva palkkani, että pystyisin edes hetken elättämään itseni. En minä jaksa. Töiden jälkeen tahdon vain hypätä bussiin, kotona lysähtää sängylle ja olla tekemättä yhtään mitään. Jos tätä on aikuistuminen, niin en tiedä miten selviän tulevaisuudessa.

Tahtoisin tavata vanhoja ystäviäni viiden vuoden takaa ja hämmästellä, kuinka me kaikki ollaan muututtu niin hirveästi. Ne ei tiedä musta mitään tai tunne mua enää, joten voisin olla mitä vain. Voisin kertoa kaiken hyvän ja ihanan mitä mulle on tapahtunut ja elää hetken onnellisuuden kuplassa. Kaikki ärsyttää ja väsyttää mua täällä ja tahdon niin lähteä pois. Tuntuu, että kaikkia mun kavereita ärsyttää mun seura. En uskalla avata suutani, etten keskeyttäisi kenenkään puhetta tai olisi muuten häiriöksi. Ajattelen asioita, joita tahtoisin kertoa ja sanoa ääneen, mutta päädyn olemaan hiljaa. Tai sitten erehdyn aloittamaan, mutta joku kerkeää puhumaan päälle ja minä hiljenen. Ehkä tämäkin on yksi syy siihen miksi en jaksaisi nähdä ketään.

Ajatus itseni tappamisesta käy mielessäni usein, vaikken edes tahtoisi kuolla. Äänet mun päässä huutaa, kuinka turha mä olenkaan ja kun sanon sen ääneen, olen huomionhakuinen ja ryömin vain itsesäälissä. Ei, en minä ole. Olen väsynyt ja hukassa. Säälittävä luuseri, joka ei saa elämästään millään kiinni. Sinisilmäinen poika, jonka olisi jo aika avata silmänsä. Itsetuhoinen, mutta liian pelokas ottamaan härkää sarvista ja tekemään jotain. Turvaa etsivä harhaileva sielu, joka kuitenkin tahtoo vain niihin käsiin, jotka eivät suo sitä.

"Maailma herää" vai pitäiskö mun herätä

Näin Jätkää taas pitkästä aikaa. Kädet täristen jännityksestä mä ootin viestiä, josta tietäisin käydä avaamassa rappuni oven. En tiedä miksi jännitin niin paljon nyt. Oli niin kiva nähdä pitkästä aikaa ja kaikki tuntui taas siltä samalta, kun viime keväänä. Siltä kihelmöivän ihanalta ihastuksen tunteelta. Jätkän seurassa kaikki tuntuu jotenkin niin helpolle ja pystyn olemaan häpeilemättä juuri sitä mitä olen. Se, kun lojumme yhdessä sänkyni pinnalla sylikkäin ja juttelemma kaikesta maan ja taivaan väliltä. Pääni hänen vatsan päällä mä silitän sen kättä ja annan sanojen valua ulos suustani. Jätkä katsoo mua silmiin se ihanan pieni ja suloinen hymy kasvoillaan ja sanoo mun olevan ihan hölmö. Sitä mä ehkä olenkin, mutta haittaako se? Ei se haittaa, hän kuiskaa ja painaa huulensa vasten mun otsaa ja mä olen niin iloinen.

Olin jo luopunut ajatuksesta, että imisin Jätkästä kaiken sen tiedon mitä se multa itsestään pimittää. Kello lyö 7:05 torstaiaamuna ja mä nousen sammuttamaan sen laittamaa herätystä. Oon jo laskemassa puhelinta takaisin lattialla, mutta mun silmiin osuu pieni valkoinen teksti keskellä kännykän lukitusnäyttöä. Siinä se kaikki lukee. Hänen nimensä ja osoitteensa. Kuulen jätkän palaavan vessasta takaisin sänkyyn ja otan äkkiä kaiken tuon muistiin. Äkkiä se kaikki onkin yllättäen mun edessä enkä tiedä miten mun pitäisi reagoida. Jätkä horjuu unisena takaisin mun viereen ja vetää mut syliinsä nukkumaan. Vaikka suurinosa jo tiedossani olleista asioista olikin valetta, en osaa olla vihainen. Pitäisikö mun edes olla? Olen vain helpottunut, että nyt tiedän vihdoin kaiken.

En ota meistä enää samanlaista stressiä tai ylimääräisiä paineita, kun ennen. Aika näyttäköön mitä käy, mutta nyt tämä tuntuu vain ihanalle. Kaverit käskevät mua lopettamaan tämän heti, koska "toi perustuu vaan valheisiin" ja "saat niin paljon parempaakin", mutta entä jos en tahdo muuta? En mä tahdo lopettaa nyt enkä edes uskaltaisi. "Joo joo" mä hoen ja mun sisällä myllää ahdistus ja ärtymys.

Elämä on sotaa

Tahdon seikkailla ja tuntea vapauden rinnassani. Tahdon kävellä kotiin pimeässä pilkun jälkeen ja tuntea humalan laskevan. Tahdon juosta pitkin peltoja ympärilläni ihmiset, joista mä tykkään. Mennä ja tulla ajattelematta paljon kello on ja olla tietämätön maailman menoista. Tahdon uudistaa elämäni täysin.

Ensimmäiset päivät töissä takana ja en tiedä miltä musta tuntuu. Välillä ajattelen, että ehkä tämä sittenkin on ihan okei ja kyllä mä jaksan kaksi kuukautta eteenpäin, kun taas välillä en tahtoisi nousta sängystä ja nousen itku silmässä ruuhkaiseen aamubussiin haluten kadota täältä. Olen ajatellut koulun lopettamista ja muita vaihtoehtoja, joilla luistaa tästä jaksosta pois, mutta ei siinä olisi mitään järkeä. Valmistun vuoden kuluttua ja voin jo kuvitella sen tunteen, kun saan paperit käteeni ja itken ilosta ja surusta, koska olen vihdoin valmis ja kouluni käynyt. Edessäni sitten uusi koulu uudella paikkakunnalla tai välivuosi, ei sillä väliä, mä saan elää.

Työt tappavat myös sosiaalisen elämäni enkä edes jaksaisi nähdä ketään tai tehdä mitään. Kaikki pienet arkiset asiatkin tuntuvat niin suurilta. En meinaa millään jaksaa pukea vaatteita päälleni, en meinaa jaksaa pestä hampaita, enkä jaksaisi painaa bussissa punaista nappia, että voisin jäädä pois kyydistä. En vain jaksa. Tahdon nukkua univelkani pois ja siivota kotini täysin ja kävellä lähibaarini terassille juomaan yhden jos toisenkin lonkeron ja lipua ajan mukana eteenpäin.

Pelkään, että romahdan täysin enkä kykene enää mihinkään. Pelkään katsoa tilini saldoa. Pelkään jääväni ulkopuolelle, koska olen vain töissä ja yksin kotona. Pelkään, että poltan itseni loppuun. Pelkään sinun mielesi saloja. Pelkään mennä psykalle pitkästä aikaa. Pelkään vastuuta ja aikuisuutta. Pelkään elää normaalia elämää.

En tiedä, en tiedä, en tiedä.

If you only live once why we keep doing the same shit?

Koulu alkaa alle viikon päästä ja mua pelottaa suunnattoman paljon. Miten kesä meni näin äkkiä? En kerennyt viivata puoliakaan asioista yli, jotka mun piti tehdä koulun loputtua. Mennä huvipuistoon. Käydä iskän luona ja mökillä. Tanssia enemmän, kuin yhdet festarit. Saada uusia kavereita. Laihtua tarpeeksi. En kerennyt mukaan tähän kaikkeen.

Tahtoisin selvittää pääni ja liikkua pois kotoa ilman, että ahdistaa. Ilman, että jokaisen vastaantulevan ihmisen kohdalla suuntaan katseeni katuun enkä uskalla kohdata heidän katseitaa. Olla miettimättä, että mikä mussa on vikana, kun tuo katsoi noin. Mennä baarissa vessaan ilman helvetin suurta ahdistusta mukanani. Olla olematta niin vitun epävarma itsestäni ja oikeasti elää.

Oon koittanut olla astumatta vaa'alle, koska likaiseen näyttöön ilmestyvä punainen numero saa mut aina pois tolaltaan. Viimeksi se näytti 61 ja jotain. Sitä ennen 60,8. Tottakai paino heittelee hieman sinne tänne, mutta voisiko se heittää itsensä vielä muutaman kilon miinuksen suuntaan? Puolitutut ihmiset alkaa jo huomautella mulle tai muille ihmisille mun ympärillä mun laihtuneen ja se saa mut iloiseksi. Samalla kuitenkin tunnen suurta ahdistusta. Epäileekö joku jo jotain? Näkeekö ihmiset mun lävitse? Äitikin huomautti jo asiasta, mutta luulen sen uskovan tämän johtuvan vain siitä, että mulla on ollut tosi heikko rahatilanne koko heinäkuun. Toivottavasti ainakin! Äidin seurassa mä syön aina edes vähän ihan vain siksi, etten antaisi epäilyille aihetta.

Oksentaminen on käynyt liian usein mielessäni viime aikoina ja toivon, etten ryhdy siihen taas. Kirjoitin tästä itseasiassa jo oman postauksensa, mutta en tiedä haluanko julkaista sitä koskaan. Ei tekisi mieli postata tätäkään.

Antaudun

Vaikka kaiken pitäisi ehkä olla hyvin, niin silti mun on niin helvetin paha olla. Olen lähiaikoina kokenut monet ihanat alkoholin huurustamat yöt kavereiden kanssa ja kaikki on tuntunut silloin niin hyvältä ja onnelliselta, mutta aina jossakin kohti iltaa ahdistus tukahduttaa mun naurun ja kaikki pahat asiat hiipivät takaisin mieleeni. Yritän kovasti elää ja olla sosiaalinen, ihan oikeasti mä yritän, mutta se ei näytä onnistuvan. Kaikki vie multa liikaa voimia. Alkoholi on ollut mulle vain pakotie tästä kaikesta ja oon pikkuhiljaa palaamassa sinne syvempiin vesiin missä uin koko toukokuun ajan. En haluaisi niin tapahtuvan, mutta se tuntuu niin helpolta vaihtoehdolta. Olisi niin paljon helpompaa vain vajota, kun koittaa nousta pintaan.

Mun mieliala heittelee ääripäästä toiseen ja välillä mä todella uskonkin, että mä pärjään. Silloin mä ajattelen, kuinka koulun alettua suoritan työssäoppimisen niin hyvin, kun vain ikinä voin, panostan kouluun ja ylipäätään käyn siellä ja valmistun ajallaan. Kuinka mä uskonkaan, että mä selviän, saan mieleni myrskyn laantumaan ja asiani kuntoon, mutta ei niin tapahdu. Mä tiedän sen, mutta se kaikki iskee mua lujaa vasten kasvoja vasta sitten, kun kuljen jo liian syvällä tässä suossa. Ajatus siitä, etten ehkä ikinä tule parantumaan syömishäiriöstä täysin saa mut ahdistumaan ja pelkäämään tulevaisuutta vielä enemmän. En mä pysty elää loppuelämääni näin. En todellakaan pysty.

Jätkä laittoi mulle monen kuukauden jälkeen taas viestä. Tahtoisi nähdä taas, mutta mä en tiedä mitä mä tahdon. Kyllä mä haluaisin nähdä ja viettää aikaa yhdessä, mutta samalla mua kuitenkin pelottaa, että se katoaa ja sekottaa mut taas. Sain muutenki selville ihan uusia asioita siitä. Mä en oo ainut, jolle se on viestitellyt ja ehdotellut tapaamisia. Tottakai se tahtoo vaan seksiä se nyt on selvää, mutta en jotenkin osaa perääntyä ja antaa olla. Ehkä mä kaipaan vaan läheisyyttä. 

Oon hukassa.

And everything's cool as long as I'm getting thinner

Viikonlopun Ruisrock oli älyttömän mahtava. Vaikka nukuttiinkin autossa, käytin ihan liikaa rahaa ja söin paljon, niin juuri kuluneet kolme päivää olivat tämän kesän parhaimmat! Niin monta hyvää keikkaa, täydellinen sää, kivoja naamoja ja silkkaa onnellisuutta. Unohdin täysin kaikki kotikaupungissani odottavat murheet ja nautin ja elin. Joka vuosi mä huomaan, kuinka ihana kaupunki Turku onkaan ja kuinka paljon mä tahdonkaan jättää kaiken taakseni ja muuttaa pois. Eilen yöllä kotiin tultuani istuin suihkun lattialla väsyneenä ja mustelmilla ja itkin. En tahtoisi palata tänne enää.

Tulevaisuus ahdistaa mua päivä päivältä enemmän ja enemmän. Koulun alkuun on vain alle kuukausi aikaa, enkä mä tahdo palata normaaliin arkeen vielä. 6.8. mulla alkaa työssäoppiminen, eikä mulla ole edes paikkaa missä se suorittaa. Mun on niin vaikea luottaa itseeni ja ajatella, että kyllä mä pystyn ja kyllä mä osaan. Tulevaisuudessa näkyy mun silmin vain mustaa utua ja tätä samaa paskaa, kuin nytkin. Musta se on aika surullista. Miten muka jaksan vielä monta vuotta elää ja uskaltaa, jos kaikki tuntuu näin pahalle ja on niin vaikeaa? 

Miksi mua oksettaa koko ajan? Miksi nukahdan vasta aamulla, kun silloin pitäisi jo herätä? Miksi olen koko ajan niin väsynyt kaikkeen? Miksi en saa aikaiseksi mitään? Miksi Höpö koitti lähteä täältä ennen minua? Miksi en kykene auttamaan ketään ja miksi mun on niin paha olla? Niin paljon kysymyksiä, mutta ei yhtäkään vastausta.

Ennen Ruissiin lähtöä vaaka näytti 60,6, mutta nyt en uskalla edes kaivaa sitä esille saatika astua sille.

Unohdimme minne täältä aioimme

En oikein tiedä mitä mulle kuuluu. Oon ollut todella väsynyt pitkään, enkä saa öisin nukutuksi kunnolla. Peilikuvani ahdistaa entistä enemmän ja jokainen pienikin suupala mitä vain tuntuu pahalle. En ole oksentanut, vaikka mieli on kovasti tehnytkin. Oon käyttänyt ihan liikaa rahaa kaikkeen turhaan ja kohta alkaa olemaan taas tiukkaa. Oma on syyni, joten turha tässä on itkeä. Kyllä mä ilman ruokaa pärjään, mutta mun tupakointi ja kissan ruokkiminen ovat asioita erikseen. Toivottavasti heinäkuun tukihakemukseni hyväksytään ja saan ensimmäinen päivä taas kunnolla rahaa! 

Oon lähinnä liikkunut vain akselilla hima - lähipubi - hima. Mun dösäkortti vanhentui muutama päivä sitten, enkä tahdo ostaa uutta. En kuitenkaan käyttäisi sitä niin paljoa, että se maksaisi itseään takaisin. Kävin tiistaina Hugon kanssa Helsingissä ja oli pitkästä aikaa todella mukava päivä, jos ei ajattele sitä kaikkea mitä nielin kurkastani alas. Hugon isä halusi tarjota meille ruoat jostain kiinalaisesta raflasta, enkä kehdannut sanoa ei ja istua ainoana pöydässä, joka ei syö. Se olisi ollut liian epäilyttävää. Ruoka oli todella hyvää, sitä en kiellä, mutta se kalorien määrä. En tahdo edes ajatella.

Kohta on juhannus ja silloin kuuluisi vissiinkin olla sosiaalinen, juoda alkoholia ja nauttia, mutta mua ei jaksa kiinnostaa yhtään. Mulla olisi montakin vaihtoehtoa mihin mennä ja mitä tehdä, mutta en tiedä haluanko toteuttaa niistä yhtäkään. Tai no, kyllä mä oikeastaan tiedän. Kaikki juovat itsensä humalaan ja pyhien jälkeen voidaan taas lehdistä lukea, kuinka moni on tällä kertaa hukkunut tai potkaissut muuten vain tyhjää. Sitäkö se on? Ihan typerää.

En voi uskoa, että olen rutistanut itsestäni pois jo yli 20 kiloa! En muista olenko ikinä täällä puhunut tuloksistani, en kai? Painoin vielä muutama vuosi sitten 85 kiloa ja nyt vaa'an luku on 63 ja muutama satanen grammoja päälle. Olen n. 177cm pitkä, joten BMI on vielä 20.1. Normaali paino. Tavoitepainoni on hyppinyt 60 ja 55 kilon välillä ja nyt toivoisin painavani 55. Muutaman kilo alipainoa, mutta se olisi täydellistä!

Kello tulee taas puoli kuusi aamulla ja mä olen vaihtelun vuoksi vieläkin hereillä. Milloin saisin taas nukuttua kunnolla ja normaaliin aikaan? 

I don't know if I'm scared of dying but I'm scared of living too fast, too slow

►First Aid Kit - My Silver Lining

Päätin pyyhkiä jätkän elämästäni pois. Koko juttu toi mun päiviin entistä enemmän stressiä ja ahdistusta, joten ehkä tämä oli vain hyvä. Tai hetken se ainakin tuntui siltä, mutta en tiedä tuntuuko enään. Huomaan aivan liian usein tuijottavani kännykkäni näytöllä kelluvaa kuvaa hänestä tai meidän viestiketjua ja odotan hänen vastaavan jotain. Ehkä on vain hyvä, että hän ei vastaa yhtään mitään.

Oon niin väsynyt kaikkeen nyt. En jaksaisi valvoa jokaista yötä ja nukahtaa vasta auringon noustessa. En jaksaisi nähdä ketään tai vastata puhelimeen, kun se soi. En jaksaisi edes nousta sängystä ylös, mutta kai mun on pakko jaksaa. Oon niin kyllästynyt pitämään kulissejani yllä muiden edessä ja olla muka niin onnellinen, varsinkin äidin. Mulla on ollut niin monta tilaisuutta avata suuni ja antaa kaiken valua kurkustani ulos, mutta en vain pysty siihen. Tahdon pystyä siihen, mutta miksi se on niin vaikeaa? Pelkään niin paljon, että pian huomaan kesän olevan jo ohi ja on aika palata kouluun ja huomaan, että en ole tehnyt yhtään mitään.

Mun tatuoinnin piti muistuttaa mua siitä, että tapahtui mulle mitä tahansa, mä selviän. Nyt sekin alkaa tuntua täysin merkityksettömältä.

Ja mä oksensin tänään. Kahdesti. Miksi?

Koska mä olen heikko. Siksi.

"Oh, no, it's fine"

Oon alkanut häpeämään mun syömishäiriötä niin paljon. Miten mun on niin vaikea syödä mitään? Peilistä mua tuijottaa takaisin hyvinsyönyt löllyvä poika, josta ei päällepäin huomaisi mitään sairautta. Se, että jonkun tarjotessa mulle ruokaa mä kieltäydyn tai seurasta riippuen otan vain vähän siksi, että kukaan ei osaisi epäillä mitään. Olen onnistunut syömään todella vähän viime aikoina ja on ollut myös päiviä, kun en ole syönyt mitään. Se tuntuu hyvältä, mutta en silti uskalla astua vaa'alle. Ehkä annan ajan kulua vielä ja toivon suurempaa tulosta.

Kesälomani on alkanut melko kehnosti. Kun muut lähti päättäjäisten vuoksi juhlimaan, minä päätin pyörtyä ja jäädä kotiin. Pyörryin luultavasti siksi, etten ollut syönyt aikoihin. Se oli oikeastaan aika lohduttavaa.

Olen kävellyt kauppaan kaatosateessa ja se tuntui vapaalta ja hetkeksi mieleni valtasi lapsuus ja se huolettomuus, kun kaikki oli hyvin, eikä osannut murehtia mistään sen suuremmasta, koska oli niin pieni ja hento. Olen ollut huolissani monesta ystävästäni ja haluaisin auttaa, mutta en tiedä mitä tehdä tai osaisinko edes tehdä mitään. Hukuttaisin mieleni mielummin muiden murheisiin, kun miettisin omiani niin paljon. Olen koittanut iloita pienistä asioista ja onnistunut siinä melko hyvin. Se, kuinka sileiksi hiukset muuttuu niitä kammatessa, kesäsateet ja märät varpaat, selvittämättömien mysteerien ja urbaanilegendojen lukeminen aamuyöhön asti, kissa, joka tekee koneella olon ja kirjoittamisen vaikeaksi, uusien täydellisten bändien löytäminen ja tupakalla olo juuri valvotun yön jälkeen, kun auringon ensisäteet häikäisee sumeita silmiä.

Katselen parvekkeelta, kun ihmiset herää töihin ja elää elämäänsä eteenpäin ja samalla mä vellon kaiken tän paskan keskellä ja vikisen. Tunnen usein itseni niin turhaksi.

►The 1975 - Fallingforyou

Tää postaus on niin ristiriitanen ja sekava, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Niinhän mäkin olen.

'cause I need this hole gone

Kesäloma on vihdoin käsillä ja olen siitä enemmän, kuin onnellinen. Kaksi kuukautta aikaa vain olla ja olla tekemättä mitään. Ei stressiä ja ahdistusta koulusta, ei töitä, ei kiirettä mihinkään. Sossusta tuli päätös, jossa luvataan rahoittaa mun eläminen koko kesän ajan, eli edes raha ei tule olemaan ongelma nyt. Suunnitelmissa olisi nauttia muutamista festareista, nähdä vihdoin hyvää ystävääni toisesta kaupungista ja toivottavasti matkustaa johonkin Suomen rajojen ulkopuolelle. Viimeinen ei ole vielä todellakaan varma. Todennäköisesti päädyn vain Viroon tai Tukholmaan, mutta sekin kelpaisi mulle enemmän, kuin hyvin. Tahtoisin edes hetkeksi pois täältä.

Mulla on vahva tunne siitä, että olen lihonut, mutta en uskalla astua vaa'alle ja tarkistaa asiaa. Näen peilistä paisuneet reiteni ja lantioni. Oksettaa nähdä kehoni heijastuvan yhtään mistään. Kotini peileistä, lähibaarini ikkunoista tai autojen kiiltävistä kyljistä. Tahdon syödä entistä vähemmän ja kuihtua ja nähdä luuni ja olla mahdollisimman pieni. Jos en tunne nälkää, koen heti syöneeni liikaa ja ahdistun. Oksentaminenkin on päässyt hiipimään mieleeni, mutta en ole antanut sille valtaa. En ole oksentanut aikoihin, enkä tahdo oksentaakkaan. Sen sivun olen repinyt itsestäni irti ja heittänyt pois, toivottavasti pysyvästi!

Jätkäkin saa mut ahdistumaan ihan liikaa. Viikko tai kaksi takaperin mylvin varmaan syvimmällä, kun ikinä. Ajatukseni pyörivät vain ja ainoastaan jätkässä ja olin koko ajan lähellä purskahtaa itkuun. En käynyt koulussa, koska en vain pystynyt siihen. Stressi vei multa voimat ja kyvyn nukahtaa. Mua pelottaa, etten riitä. Että olen hänelle pelkkää seksiä ja nautinnon hakua. Olisin yksin tunteideni kanssa ja että mut heitettäisiin pian pois, koska musta on saatu irti kaikki mitä voi.

Koska nyt tämä kaikki tuntuu vain pahalta. Odotan aamu neljään hänen tuloaan, mutta turhaan. Odotan vastausta viesteihini monta päivää. Sovitaan, että nähdään, mutta se ei koskaan toteudu. En tiedä hänestä mitään, eikä hän suostu kertomaankaan. "Kaikki ajallaan", hän sanoo, mutta en ymmärrä sitä. Koko juttu tuntuu niin hämärälle ja luo päiviini vain lisää stressiä ja ahdistusta. Olen miettiny tapoja, joilla saada selville enemmän. Alan kuulostaa päässäni niin säälittävältä, mutta mitä mun pitäisi muka tehdä? Odottaa, että ehkä hän vielä kertoo itsestään enemmän? Antaa asian olla ja lopettaa se tähän? En tiedä. Ehkä mä olenkin säälittävä, mutta hän on epäreilu. Ainut mitä mulla hänestä on, on kuva, jossa hän hymyilee suloista hymyään, nimi, jota en uskalla edes sanoa varmaksi ja tieto asuinalueesta, jossa hän asuu. Aivan liian vähän siis.

Usein parvekkeella tupakalla ollessani kurkotan pääni parvekelasien toiselle puolelle ja vedän sisääni raikasta ilmaa. Katselen alhaalla olevaa maata ja alimmassa kerroksessa asuvan vanhan naisen aidattua pihaa. Pudotus ei ole niin korkea, että siitä pudottua kuolisi, mutta ajatus kuolemasta käy mielessäni nykyään pelottavan usein. En mä haluaisi kuolla, koska tahdon uskoa, että jossain tulevaisuudessa odottaa se kaikkien kertoma parempi elämä. Nimenomaan tahdon uskoa niin, mutta aina en osaa. Ehkä niin onkin, mutta nyt en tiedä mitä ajatella tai mihin uskoa.

Ota mut mukanasi helvettiin

Mua ahdistaa niin paljon. Mun ystävyyssuhteet, koulu, raha sitä ei ole, jätkä. Mun tulevaisuus, miten pärjään elämässä, kesä, mun mieli, mun syömättömyys ja syöminen ja kaikki. Jos en syö, mua ahdistaa tai jos syön, mua ahdistaa vielä enemmän.

Oon niin huono pitämään yhteyttä mun ystäviin. Soittelen vain muutamalle tietylle ihmiselle ja jos näillä kaikilla on jo jotain muuta, jään himaan mylvimään yksinäisyyteni seassa. Mua kyllä pyydetään usein sinne ja tänne, mutta en jaksa mennä. Sanon automaattisesti ei ja usein kadun, että kieltäydyn. Mitä mä kotonakaan teen? Makaan sängyllä ja kuuntelen musiikkia. Istun koneen ääressä tekemättä yhtään mitään ja turhaudun. Elämä?

Nyt on jo toukokuu, enkä millään jaksaisi käydä koulussa. 8 koulupäivää jäljellä. Ei se ole käytännössä mitään, mutta se tuntuu kamalan paljolta. Nämä kahdeksan päivää sisältävät ainakin kolmet kokeet ja kasan korvaavia tehtäviä, joita sain, koska en ole ollut paikalla. Kesäkin lähenee kovaa vauhtia, mutta mitä mä silloinkaan teen? En saanut kesätöitä eli sossu kutsuu. Elän koko kesän sossun rahoilla ja lusmuilen kotona. Ahdistun, kun en osaa tai voi pukeutua lämpimän sään mukaan ja valitan.

Mun tekis koko ajan mieli paeta tätä kaikkea alkoholin ja muiden päihteiden luokse ja unohtaa, mutta en mä voi.

Pelkään, että teen itselleni jotain, jos asiat ei muutu.

En ole kertonut äidilleni mitään.

Ehkä mut on luotu elämään näin

Oon tullut siihen pisteeseen, että kukaan ei osaa tai voi enää auttaa mua. Oon puhunut itseni tyhjäksi kaikille ystävillleni, joihin luotan tarpeeksi, mutta saan vastaukseksi aina ne samat lauseet. "Syö jotain!" "Hanki apua!" "Kaikki tulee olemaan vielä hyvin, usko pois." Niin, milloin? Jos olen tuntenut kaiken tän saman jo monta monta vuotta, niin miksi en jo näe edessäni parempaa? Miksi tunnen yhä itseni niin lihavaksi ja yksinäiseksi, kuin ennenkin? Alan pikku hiljaa lähestyä tavoitepainoani, mutta peilistä näen vieläkin sen lihavan mitättömän itseni, jota niin paljon vihaan ja halveksun. Harteilleni tuntuu kasautuvan päivä päivältä enemmän ja enemmän painoa, enkä usko jaksavani enää tätä kaikkea yksin.

Haluan kertoa äidilleni kaiken. Aivan kaiken. Mistä tämä kaikki alkoi ja miltä musta tuntuu päivittäin. Masennuksesta, bulimiasta, syömättömyydestä, henkisestä pahoinvoinnistani, kamppailustani omaa itseäni vastaan. Tämän kaiken olen valmis kertomaan ja tämän kaiken aijon myös kertoa. En uskalla edes ajatella, miten äitini tulee reagoimaan tai kuinka mun elämä voikaan muuttua, mutta olen valmis siihen kaikkeen nyt. Olen pitänyt kulissejani yllä ja suojellut äitiäni tältä kaikelta paskalta aivan liian kauan. En vain yksinkertaisesti kestä tätä enää. En saatana kestä.

Mutta mitä jos sekään ei auta?

A minute ago, today at 1:47 ap

Mä vihaan katsoa itseäni ja tajuta, että en riitä. En pidä siitä mitä peilistä näen. Vihaan katsoa taakseni ja miettiä, että miksi olin sellainen, kuin olin silloin joskus. Joka päivä löydän ainakin yhden asian, joka ei ole hyvin tai josta en pidä. Yksi mitätön asia, joka saa mut tuntemaan itseni niin pahaksi ja hauraaksi. Ihan kuin mun elämässä ei olisi päivääkään, jona en tuntisi itseäni täysin onnelliseksi kahdenkymmenenneljän tunnin ajan. Eikä niin olekkaan.

En tahdo enää jatkaa näin.

En vain tahdo.

What about now?

En muistanut, että onni tuntuu näin hyvältä

Mulla on niin outo olo. Oon pitkästä aikaa oikeasti aika onnellinen, mutta silti samalla syömishäiriö ja masennus painaa mua hiljalleen takaisin manalaan. Mun mieliala heittelee laidasta laitaan päivittäin useaan otteeseen, mutta onneksi onni on voitolla. Sain vihdoin hommattua sen kauan haluamani kissan ja rakastan tuota karvakasaa jo nyt niin niin paljon. Musta tuntuu jotenkin paljon itsenäisemmältä, enkä ole niin yksinäinenkään, kuin ennen. Kaikki tämä yhden kissan ansiota! Mun vauvani ♥

Hymy nousee myös kasvoilleni aina, kun kuulen kännykkäni päästävän sen yhden pienen äänen. Tiedän heti keneltä viesti on ja tämä henkilö on tehnyt mut viimeaikoina niin iloiseksi, että tunnen olevani taas se pieni hento poika, mitä olin vuosiakausia sitten. Vaikka mua pelottaakin ihastua ja antaa itsestäni enemmän, rakastan tätä tunnetta niin paljon. Koitan kuitenkin olla varuillani, etten taas joutuisi pettymään. Oon kyllä saanut selviä merkkejä okei, seksiä, että tunne olisi molemmilla sama, mutta ei sitä tiedä. Toivon niin, että tämä toimisi.

Mun koulussa käynti on taas niin häpeällisen huonoa. Vaikka juuri oli pääsiäisen vuoksi pitkä viikonloppu thank you jesus ja vappukin on ensiviikolla keskellä viikkoa, niin en vain saa aikaiseksi raahautua kouluun. En ole ottanut yhteyttä psykaanikaan, vaikka ehkä pitäisi. Täytyy koittaa skarpata tämä viimeinen kuukausi, että pääsen kaikki kurssini läpi!

Aina kovaa, ei ikinä pehmeää

Oon niin kyllästynyt ajattelemaan vain ja ainoastaan syömishäiriötä ja masennusta. Ne on ollut osa mun jokapäiväistä arkea niin pitkään, kun vaan jaksan muistaa. Tahdon lääkityksen ja parantua, mut samalla haluan vaan olla syömättä ja kuihtua pois. Äiti huomautti ensimmäisen kerran aikoihin mun laihtuneen ja mua pelottaa, että se alkaa ajan myötä epäilllä jotain. En tiedä olenko laihtunut paljonkin viime aikoina vai enkö ollenkaan. Mun vaaka jäi muuton myötä äidin luokse, enkä ikinä siellä käydessäni muista ottaa sitä mukaani. En siis ole melkein vuoteen punninnut itseäni ja se ahdistaa! Tahdon taas vahdata sitä liian suurta lukua pölyisellä pienellä ruudulla ja tuntea suurta mielihyvää, kun se pienenee vähitellen pois.

Haluisin vaan olla humalassa ja nukkua ikuisuuden ja kun herään, kaikki on hyvin eikä mua paina mikään! Ei mun oma lihava kehoni, ei mun sairas mieleni. Ei mikään! Haluisin myös tuhlata mun kaikki rahani ihan vaan siksi, ettei mulla olisi varaa ostaa ruokaa. Jääkappi on tosin ammottanut tyhjyyttään jo jonkin aikaa, mutta aina kavereiden kanssa ollessa tulee ostettua kaikkea pientä ja niin turhaa. Alan epäröidä ostoksiani ja kassajonossa, mutta en kehtaa enää kääntyä takaisin ja karata kassojen ohi tyhjin käsin. Vihaan sitä piirrettä itsessäni niin paljon, että mua ihan oksettaa ajatella sitä.

Mua ahdistaa kuinka ihmiset mun ympärillä laihtuu silmissä, koska tekevät asian eteen jotain, mutta minä vain retuutan itseäni, enkä näe eroa entiseen. "Sä olet jo tuollainen kukkakeppi!" Enkä ole. Tahdon nähdä luuni ja olla kadehdittavan laiha ja uskaltaa nukkua ilman paitaa, kun en ole yksin. Tahdon lävistää nännini ja katsoa itseäni peilistä hymyillen ja sanoa, että minä riitän. Tahdon, tahdon, tahdon, mutta aina saa tahtoa. Täytyy osata erottaa unet todellisuudesta, pudota takaisin maan pinnalle ja herätä. Mutta entä jos en osaa pudota, kun ohi?

Olen harkinnut näyttäväni mun tekstejä psykalle siinä toivossa, että se tajuaisi, kuinka paha mun on oikeasti olla. En osaa vieläkään puhua itseäni täysin tyhjäksi siellä ja joka kerta, kun lähden pois, mua ahdistaa ja itkettää se, kuinka tyhmä ja aikaansaamaton mä olen. 

En ole muistanut kai kertoa, mutta leikkasin hiukseni. Liian kauan sitä ajatusta pyörittelin päässäni, kunnes vihdoin uskalsin toteuttaa sen. En ole katunut hetkeäkään ja nyt on ainakin yksi asia mistä pidän katsoessani peiliin. 

and there I sat in my bedroom, I was lonely and needed you

Arvasin tän alkavan heti taas, kun pääsen kouluun. Sitä ei ole kestänyt edes yhtä täyttä viikkoa vielä ja oon ollut jo kaksi päivää poissa. Syynä ihan vain se, etten ole saanut nukutuksi ja herätyksen soidessa olen jo hereillä ja painan sen vain pois. Saatan nukkua katkonaisesti tunnin tai kaksi ja loput ajasta makaan vain ja muhun sattuu. Koin pitkästä aikaa unihalvauksen. Siinä joku tuntematon poika suuteli mua enkä saanut henkeä. Kuulin kuiskauksia, mutta en muista mitä ne sanoivat. Nousin vihdoin ylös haukkomaa henkeä ja itkemään.

Viikonloppu tuntui kestävän ikuisuuden ja hyvä niin. Oikeastaan koko tää viikko on tuntunut todella pitkältä. Se on ollut erilainen, kuin mun viikot yleensä. Oon joka päivä poistunut ulos ja nähnyt ihmisiä. Kävin Ikeassa. Oon joka päivä juonut ainakin yhden lonkeron. Oon hengannut paljon uusien tuttavuuksien kanssa ja tykkään siitä. Näin viime postauksessa kertomaani henkilöä ja se oli outoa. Maalasin äitini kämpän seiniä ja avauduin. Minusta tuli eilen kummisetä.

Mietin mietitkö sä ikinä mua ja meidän ystävyyttä, koska mä mietin. Usein vaan pahalla, mut joskus mulla on ikävä ja mietin miten meille kävi näin ja miten mulla on niin paha olla ja sä luulet,

että kaikki on okei. Ei ole.

Ei ole ollut ikuisuuksiin.

Sä olet mulle historiaa

Joitakin vuosia sitten mulla oli paras ystävä. Maailman paras ystävä, joka oli aina mulle se ensimmäinen. Oltiin kuin paita ja peppu ja aina yhdessä. Tutustuttiin ensimmäisellä luokalla koulussa ja Hän oli ainoa ihminen, johon pidin yhteyttä muutettuani toiseen kaupunkiin vuosia myöhemmin. Juteltiin päivittäin, nähtiin usein ja ei riidelty koskaan. Ei ikinä. Kasvettiin yhdessä ja koettiin niin paljon. Kaikki kuitenki muuttu, kun alettiin lähestyä sitä kultaista ja kauan odotettua täysi-ikäisyyttä.

Hän alkoi seurustella. Ensimmäinen oikeasti vakava ja todellinen suhde. Mä kuitenkin tiesin, että se jätkä oli täysi kusipää ja tulis vielä pilaamaan kaiken. Mä varottelin, mut Hän ei kuunnellut. "Kaikki on hyvin." Ei ollut. Kuukausia kului ja nähtiin aina vaan harvemmin ja harvemmin. Hukuin niiden suhteen alle ja unohduin. Jouduin vaan oottamaan sitä päivää, kun Hän tajuaa, kuinka paskan valinnan on tehnytkää. Se päivä onneks tuli yllättävän nopeesti. "Sä olit oikeessa." Niin olin. Tiesin sen koko ajan. Annoin anteeksi ja kaikki oli taas oikeasti hyvin. 

Ei sitä kestänyt, kun muutama kuukausi. Uusi poika tuli kuvioihin ja sama tapahtui taas. Mä unohduin ja samalla unohtu kaikki muutkin Hänen kaverit. Kyllästyin olemaan meidän ystävyyden ainut tukipilari ja jättäydyin suosiolla varjoihin. Se ärsytti. Mun ystäväpiiri oli jo silloin aika pieni ja näytti pienenevän entisestään. Mietin päässäni usein, että historia toistaisi vielä itseään ja Hän lausuisi taas ne samat sanat mitä silloin ensimmäisellä kerralla lausui. Mietin valmiiksi mitä vastaisin. Kuinka vihainen mä olinkaan ollut ja kuinka mua ei enää jaksa kiinnostaa vittujakaan. 

Nyt tästä on jo melkein vuosi ja lauantaina töissä ollessani sain viestin.

"Oon niin pahoillani..."

Ootko sä oikeasti?

"Toivoisin vaan, että saisin mun parhaan ystävän takasin."

Niin mäkin joskus, mutta mä en tiedä toivonko sitä enää.

Kun suljen silmät kuulen huudon: "juokse"

"Tänään mä onnistun" on ensimmäinen ajatus mun päässä jokaikinen aamu, mutta ikinä se ei toteudu. Jos sallin itseni syömään, koska "ei pieni pala haittaa", peli on menetetty. Oon kyllä syönyt todella vähän viimeaikoina, mutta en tarpeeksi vähän. Tahtoisin takaisin vuoden 2011, 600 kalorin päivät, jokailtaiset kyykyt ja vatsalihakset sekä vaa'alla pienenevät luvut. Silloin laihduin yli 10 kiloa ja tunsin itseni laihemmaksi, kuin koskaan! En ole uskaltanut astua vaa'alle pitkään pitkään aikaan. Jos se numero olisikin liian suuri ja masentuisin tai jos se numero olisikin pysynyt samana enkä tietäisi mitä tehdä.

Mulla on ollut erityisen huono olo viimeiset kaksi päivää. Aamulla bussissa pelkään oksentavani, töissä pystyn hädintuskin seisomaan ja kotiin tullessani voisin vain nukkua vuoden tai kaksi. Kaikki liikkeet tuntuu nopeammilta mitä ne oikeasti ovat. Liikutan sormiani työpaikan takahuoneessa niin hitaasti, kuin vain osaan, mutta silmissäni ne liikkuvat kauhean nopeasti. Kaikki ajatukset kuuluvat päässäni kuiskausten sijasta viiltävinä huutoina ja tekisi itsekkin mieli huutaa. Luomet valuvat alas ja voin melkein nähdä kaikki ajatukseni ja on pakko avata silmät taas.

Huonon olon lisäksi oon alkanut saada paniikkikohtauksia. En tiedä mitä ajatella enää. Hengitys vaikeutuu, sydän lyö miljoonaa, ahistaa helvetisti. On pakko levitä sängylle ja koittaa rauhoittua. Onneksi oon ollut kotona näiden sattuessa. Mietin joka kerta pitäisikö mun soittaa jollekkin, mutta en ikinä soita, vaikka toivonkin turvallista syliä ja käsiä pitämään musta kiinni. Kuiskauksia korvaan, että "kaikki on hyvin" ja hiusteni haromista.

En mä oikeastaan tiedä mitä mä haluan, kun ei tää yksin kotona olokaan tunnu enää hyvältä ajatukselta.

So are you what you want to be?

Mulle on tapahtunut niin paljon tänä aikana, kun en oo kirjoittanut mitään. En edes muista milloin viimeksi olisin kirjautunut tänne. Jostain syystä oon sulkenut blogin hetkeksi pois elämästäni. Anteeksi siitä!

Olen käynyt ahkerasti psykalla ja saanut hänet itkemään. Olen tehny paljon töitä. Olen juonut itseni humalaan liian monta kertaa. Olen soittanut ambulanssin yhdelle parhaista ystävistäni hänen viillettyään ranteensa auki. Olen ollut surullinen. Mun halu laihtua on kasvanut entistä suuremmaksi ja oon alkanut katumaan jokaista pientäkin suupalaa. Onneksi on tapahtunu myös joitakin ihania asioita! Täytin hetki sitten vuosia, olen nauttinut jokaisesta auringon hennosta säteestä, mun kesä näyttää paljon valoisammalta, kun ennen ja olen päässyt nauttimaan monen ihanan artistin keikoista.

Mulla olisi vaikka mitä kirjotettavaa, mutta tästä postauksesta tulisi niin kauhean sekava, jos kertoisin kaiken nyt. Onneksi työt loppuu tämän kuun lopussa ja pääsen takaisin siihen "normaaliin arkeen" kouluun, jota olen jo kauan ikävöinyt.

Eilen yöllä yksi tyttö kehotti mua tappamaan itseni

I'm scared of living like this

Mun olo pahenee päivä päivältä ja tunnen, kuinka kohta en jaksa enää edes nostaa kättäni sammuttaakseni herätyskelloa. En tiedä miksi, mutta laitan joka yöksi monta herätystä, vaikka tietäisin saavani nukkua seuraavana päivänä pitkään. Ensimmäinen herätys neljäksi aamulla, toinen kahdeksaksi, kolmas kymmeneksi ja neljäs, viides, kuudes, ja seitsemäs muutaman minuutin välein kymmenen jälkeen. Joskus en edes pysäytä herätyskelloa. En tahtoisi tuhlata päiviäni nukkumiseen. Makaan peittoni alla ja kuuntelen herätyskellon soivan yhä uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten parempi, kun nukkuminen? En usko, mutta en tiedä mikä sitten olisi. Oon niin sekasin mieleni kanssa enkä löydä enää tietä mitä kulkea.

Välttelen syömistä entistä enemmän. Pyrin juomaan mahdollisimman paljon, etten tuntisi nälkää. En osaa enää juoda vettä, joten kurkusta alas virtaa yleensä Cola Zero. Hiilihappo saa mut voimaan pahoin ja pelkään oksentavani. En tahdo enää oksentaa. En tarkoituksella, en vahingossa. En vain tahdo.

Kukaan ei enää soittele mulle ja kysy mua mihinkään, koska kaikki tietää, että sanon aina ei. Tänään ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä keskustaan sosialisoitumaan, mutten tiennyt kelle soittaa. Ei mulla ole enää kavereita. Tai on, mutta en mä tahdo oikeasti ketään nähdä. En siksi, ettenkö nauttisi kenenkään seurasta vaan siksi, että pelkään romahtavani. Mä olen yleensä se, jolle voi purkaa huolensa ja mä kuuntelen ja koitan löytää ne kaikkein lohduttavimmat sanat, mutta kukaan ei koskaan kuuntele mua. Enkä edes uskalla avata suutani. Ehkä mun pitäisi. Oon niin täynnä tätä itseinhoa, vihaa ja masentuneisuutta, että repeän kohta. Laitoin mun psykalle sähköpostia ja pyysin päästä juttelemaan mahdollisimman pian. Joko mä 1. vihdoin raahaan itseni sinne ja päästän kaiken itsestäni ulos tai 2. perun sen ajan ja vellon tän paskan keskellä vielä hetken. Toivon ensimmäisen tapahtuvan, mutta luulen, että toinen vie voiton. Lopulta päädyin vain lähibaariin (sinne missä olin töissä) juomaan muutamat ja juttelemaan niitä näitä työkavereiden kanssa. Kotiin kävellessä tärisin ja hengittämisestä tuli vaikeaa. Purskahdin itkuun heti kotioven suljettuani ja toivoin, että kotona olisi ollut joku mua odottamassa. Elämä olis edes vähän helpompaa, jos voisin kotona hukkua jonkun lämpimään syliin, mutta sen sijaan hukunkin vain omiin kyyneliini.

Haluan muuttua ihmisenä täysin. Haluan leikata hiukseni ja näyttää aivan joltain muulta. Haluan laihtua niin paljon, että muut huomauttavat siitä ja tuntea ylpeyttä kehostani. Haluan selvittää mieleni. Haluan uusia ihmisiä ympärilleni.

Haluan elää ja olla onnellinen.

Laiturilta tuuli vie pois nekin, jotka ei kelvanneet

Tällä viikolla olen..

soitellut ahdistuneena paikasta toiseen toivoen pääseväni työssäoppimaan (vain siksi, etten joutuisi keskeyttämään koulua kahdeksi kuukaudeksi ja menettää tukiani). Paikka löytyi ihan liian monen puhelun jälkeen. Aloitan ensi maanantaina viikon myöhässä aikataulusta. Onko mun pakko? Kyllä mun on.
Maannut kotona päivät pitkät ja syönyt liikaa.
Toivonut ajan kuluvan nopeammin. Voisiko jo olla maaliskuu?
Jutellut veljeni kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Outoa, koska ei yleensä jutella mitään sen kummempia.
Nauranut lähikaupan myyjän kanssa hänen lääkitykselleen.
Iloinnut Ruisrockin tulevista esiintyjistä ja toivonut kesän jo tulevan.

Silloin kaikki tuntuu edes vähän helpommalta.

Sytytä sieluni palamaan

Oon yrittänyt kirjoittaa monta kertaa, mutta en ole onnistunut. En ole onnistunut tekemään mitään koko lomani aikana ja se ahdistaa mua. Tänään mulla olisi ollut uusi psykiatriaikakin, mutta peruin sen taas. Vaihdoin tosin psykiatria ja koko paikkaa, joten aikojen peruuttamisesta ei synny laskuja, joita en pysty edes maksamaan. Sisko hommasi mulle sen paikan ja vahti vierestä, että varmasti ilmottaisin olemassaolostani sinne. Valehtelin hälle käyneeni siellä tänään. Halusin kovasti kyllä mennä sinne, mutta en saanut itseäni ylös sängystä. Oli pakko valehdella, koska tiedän, kuinka Sisko suuttuisi ja syyllistäisi. Uusi psykiatrini vaikuttaa onneksi puhelimessa niin mukavalta ja ymmärtäväiseltä. Lähettää aina tsemppiä puhelun loputtua ja sanoo, että voin soittaa koska vain. Toivottavasi mielikuvani tästä naisesta on totta. En haluaisi taas pettyä ja jäädä ilman apua.

Mun syöminen on heitellyt puolelta toiselle töiden loputtua. Toisinaan syön aika normaalisti, mutta toisinaan en syö ollenkaan. Toivoisin kaikkien päivien olevan edellisiä, mutta se tuntuu niin vaikealta. Varsinkin, kun veljeni asuu väliaikaisesti luonani arkipäivinä. Hän syö, minunkin tekee mieli syödä, syön. En halua syödä. Haluan nääntyä ja nähdä kaiken ihrani ja läskini katoavan ja löytää niiden alta ne kaikki ihanan kauniit luut. Olen ostanut vaatteita. joissa näyttäisin paremmalta, jos saisin pudotettua muutaman kilon pois. Ne odottavat vaatekaapissani roikkuen rumista henkareista ja tuovat mulle motivaatiota laihtua.

Ensviikolla alkaa jo toinen työssäoppiminen ja mun motivaatio sitä kohtaan on olematon. Oon niin epävarma koko siitä paikasta, mutta oli pakko ottaa se vastaan. Jätin kaiken taas viime tinkaan. Ei yhtään yllätä, etten saa asioita aikaiseksi ajoissa.

Onneksi huomenna saan heti aamusta muuta ajateltavaa, kun mun uusi lattia saapuu vihdoin. Mielummin ehkä nukkuisin, yllätys yllätys, mut ehkä ihan hyvä herätä aikaisin. Pakko saada unirytmi ruotuun ennen töiden alkua. Kuinka paljon mua vituttaa edes kirjoittaa noin. Enkö vois vaan olla ja nukkua?

Nyt mun pitäis alkaa tekeen kanasalaattia mulle ja veljelle. Ehkä veitsi karkaa tanssimaan jonnekkin ihan muualle, kun kurkkujen ja tomaattien päälle. Ei vaan, en mä pysty siihen. Hyvä vain.

Huominen keikka.

.

Mitä sitten teen?

En tuu varmaa ikinä oppimaan käyttää rahaa oikein. Tammikuu ei ole vielä edes ohi ja oon käyttänyt jo osan ens kuunkin rahoista. Mua pelottaa pyytää äitiltä sen velkoja takaisin, koska en halua, että se saa tietää mun rahatilanteesta. Miten vaikeeta voi olla säästää rahaa? En oo ikinä osannu sitä. Huomenna on kauan sitten varattu tatuointiaikakin eli rahat hupenee lisää, lisää, lisää. Peruisin sen ajan, jos enää kehtaisin. Kuin typerä ihminen voi olla?

En oo nähnyt ketään taas viikkoon, mut mua ei edes haittaa. Mieluusti tuun töiden jälkeen piiloon peiton alle kattomaan Hannibalia tai nukkumaan. Kaverit soittelee iltasin baariin, mut sanon aina mulla olevan töitä. "Sua ei nykyään näy enää missään!" Tiedän. Mä en vaan jaksa ja mua ahdistaa liikaa. Varsinki kaikki tän kaupungin baarit. Kaverit tykkää käydä just niissä juottoloissa, joissa jokainen vastaantuleva ihminen on jostain tuttu. Vihaan sitä. Vihaan tätä kaupunkia ja haluun pois.

Töissä yks asiakas kertoi mulle sen pojasta, jolla on jo pitkään menny huonosti. Se käy samassa mestassa psykalla missä mäkin joskus kävin. Sekin haluaa täältä pois. Se on asunut täällä koko elämänsä ajan ja pelkää olla täysin oma itsensä. Sen takia se haluaa pois. Samaistuin niin paljon. Välillä kuulosti ihan siltä, että se nainen olisi puhunut musta. Kaikki meissä oli samaa horoskooppia myöten. Haluisin tavata sen pojan. Ehkä se tajuais mua paremmin, kun kukaan muu koskaan.

It feels like I only go backwards, baby

En syö enää, niin minä päätin. Kerta toisensa jälkeen kestin iltaan saakka, kunnes nälästä kasvoi suuri ja pistävä ja sorruin. Miten silloin joskus pystyin siihen? Tuntui niin helpolta olla syömättä ja selvitä päiviä vain veden voimin. Koitan nyt pysyä alle 600 kalorin joka päivä. Sillä ja liikunnalla laihduin viimeksikin! Vatsoja ja kyykkyjä illasta toiseen. Tuolla pimeydessä juoksemista, kun muut eivät näe. Olen vain kymmenen likaisen kilon päästä tavoitteestani. Kymmenen kiloa liikaa minussa. Voitan vielä!

Kello näyttää pian neljää aamulla ja mun herätys soi puoli kuusi. Mulla on työhaastattelu yhdeksältä ja jännittää ihan liian paljon. Pelkään kaikkia "virallisia" sosiaalisia tilanteita. Toistan saman kaavan, kuin aina ennenkin. Saavun paikalle aivan liian aikaisin, poltan tupakan, kaksi tai ehkä kolmekin, ennen kuin astun ovesta sisään ja olen valmis. "Tsemppiä! Kyllä sä sieltä töitä saat." En usko siihen. Entä jos en edes halua sitä työtä? Tai siis, kyllä mä haluan, mutta mua pelottaa. En osaa ajatella, että työkaverit pitäisi musta. En osaa olla itsevarma tai ajatella, että tän asian mä osaan, vaan oon epävarma itestäni. Kyselen ja varmistan asiat ainakin kertaalleen ja usein mua pelottaa kysyä. Mua ihan vituttaa olla näin epävarma kaikesta.

Kahvinkeitin lakkasi just porisemasta ja laskin kuppini täyteen. En ikinä keitä kahvia yksin kotona, mutta nyt mun on pakko. Ei mua taaskaan väsytä, joten ajattelin suoraan valvoa koko yön, käydä aamulla siellä haastattelussa ja tulla takaisin kotiin odottamaan illalla alkavaa työvuoroa. Onneksi tämän kaiken jälkeen on kaksi vapaapäivää! En jaksaiskaan just nyt töitä. Tai yhtään mitään muutakaan.

 

Materia.