Antaudun

Vaikka kaiken pitäisi ehkä olla hyvin, niin silti mun on niin helvetin paha olla. Olen lähiaikoina kokenut monet ihanat alkoholin huurustamat yöt kavereiden kanssa ja kaikki on tuntunut silloin niin hyvältä ja onnelliselta, mutta aina jossakin kohti iltaa ahdistus tukahduttaa mun naurun ja kaikki pahat asiat hiipivät takaisin mieleeni. Yritän kovasti elää ja olla sosiaalinen, ihan oikeasti mä yritän, mutta se ei näytä onnistuvan. Kaikki vie multa liikaa voimia. Alkoholi on ollut mulle vain pakotie tästä kaikesta ja oon pikkuhiljaa palaamassa sinne syvempiin vesiin missä uin koko toukokuun ajan. En haluaisi niin tapahtuvan, mutta se tuntuu niin helpolta vaihtoehdolta. Olisi niin paljon helpompaa vain vajota, kun koittaa nousta pintaan.

Mun mieliala heittelee ääripäästä toiseen ja välillä mä todella uskonkin, että mä pärjään. Silloin mä ajattelen, kuinka koulun alettua suoritan työssäoppimisen niin hyvin, kun vain ikinä voin, panostan kouluun ja ylipäätään käyn siellä ja valmistun ajallaan. Kuinka mä uskonkaan, että mä selviän, saan mieleni myrskyn laantumaan ja asiani kuntoon, mutta ei niin tapahdu. Mä tiedän sen, mutta se kaikki iskee mua lujaa vasten kasvoja vasta sitten, kun kuljen jo liian syvällä tässä suossa. Ajatus siitä, etten ehkä ikinä tule parantumaan syömishäiriöstä täysin saa mut ahdistumaan ja pelkäämään tulevaisuutta vielä enemmän. En mä pysty elää loppuelämääni näin. En todellakaan pysty.

Jätkä laittoi mulle monen kuukauden jälkeen taas viestä. Tahtoisi nähdä taas, mutta mä en tiedä mitä mä tahdon. Kyllä mä haluaisin nähdä ja viettää aikaa yhdessä, mutta samalla mua kuitenkin pelottaa, että se katoaa ja sekottaa mut taas. Sain muutenki selville ihan uusia asioita siitä. Mä en oo ainut, jolle se on viestitellyt ja ehdotellut tapaamisia. Tottakai se tahtoo vaan seksiä se nyt on selvää, mutta en jotenkin osaa perääntyä ja antaa olla. Ehkä mä kaipaan vaan läheisyyttä. 

Oon hukassa.