Istun autossa Äitini vierellä ja mun koko keho tärisee niin, että sitä on vaikea piilotella. Avaan suuni, aloitan, vaikeroin, mutta pakotan itseni jatkamaan. Sanat tuntuvat niin raskailta ja tahtoisin vain pois, pois, pois. En uskalla kohdata hänen katsettaan. "Se on menoa nyt" mä ajattelen ja jatkan vain.
Kerroin Äidilleni kaiken. Aivan kaiken. Siitä, kuinka söin ja oksensin. Siitä, kuinka pakotin itseni kyykkyyn ja ylös satoja satoja kertoja. Siitä, kuinka en syö. Siitä, kuinka ruoka on mulle niin suuri ongelma ja siitä, kuinka mun on niin paha olla täällä enkä jaksa tätä enää. Mua pelotti niin paljon, että miten hän suhtautuisi tähän kaikkeen ja mitä seuraavaksi oikein tapahtuisi.
Kuinka vaikeaa mun olikaan avata suuni ja käydä kaikki läpi oman Äitini kuullen. Musta tuntui niin pahalta aiheuttaa huolta ja nähdä, kun Äidin silmät kostuivat kyynelistä. Tuntui, että olisin vain vierittänyt kaikki ongelmani hänen harteilleen kannettavaksi ja hoidettavaksi. "Mä autan sua" Äiti sanoi ja halasi ja mä itkin. Mä itkin koko loppu illan, että miten mä muka jaksan tän kaiken läpi. Äidin kanssa käyty keskustelu ei tuntunut auttavan ja musta tuntui vain entistä pahemmalle. Niin paljon tehtävää ja jaksettavaa, mutta mä yritän muistaa kaiken mitä sanoit mulle.
"Se kaikki on vain positiivisia askelia kohti parempaa" sä sanoit ja mä rakastan sua enemmän, kuin mitään.
