Ikävöin välillä liikaa ihmisiä, jotka eivät ole enää osa elämääni. Heidän kuvansa tulevat vastaan somessa tuon tuosta ja musta vaan tuntuu niin pahalle miten asiat ovatkaan menneet juuri näin. Miksi itse käyttäydyin niin julmasti ja lähdin tai miksi yhteydenpito moniin on vain jäänyt ja nyt ollaan ainoastaan hyvänpäiväntuttuja, jos edes sitäkään. Mä en osaa tai kykene pitämään ihmisistä kiinni, vaikka haluaisinkin. En vain ole sellainen ihminen. Mä olen liian uupunut siihen ja kun en kykene lähtemään kahville tai yksille tai ylipäätään yhtään minnekkään, niin ne suuttuu. Syyttelee Sinua. Sinun vuoksesi Jotu ei näe muita. "Ei se ole totta!" mun tekisi mieli huutaa, mutta en sano mitään. Se on minun syyni ja vain ja ainoastaan minun syyni.
"Mikä ei pysy kii sitä ei tarvitse" ne sanoo, mutta onko se niin? Kohtalo määräsi näin ja niin sen täytyy olla. Aijaa, viettekö minulta kaiken? Elämä on julmaa ja sen sellaista ja niin sen kai sitten täytyy. Typerää.
maanantai 4. huhtikuuta 2016
Maailma on liian mysteerinen minunlaiselle
Olen tuhonnut itseni täysin. Eilen yöllä katsellessani vanhoja kuviani mä mietin, että mitä tuolle pojalle tapahtui? Kyllä, hän oli yksinäinen, aivan liian peloissaan ja antoi itsensä kuihtua hiljalleen pois. Itki päivittäin ja mietti katoamista sitäkin useammin. Tahdon olla taas kuin tuo poika. En yksinäinen, mutta mielummin kuihdun, kun olen liian suuri ja vastenmielinen.
Kaikki tuntuu taas pyörivän peilikuvani ympärillä. Käytän rahani kaikenmaailman mömmöihin, jotta saisin ihoni yhtä kauniiksi, kuin mitä se ennen oli. Ostan uusia vaatteita, että näyttäisin edes ne ylläni paremmalta. Lupaan päivästä toiseen, kuinka lopetan syömisen taas. Huomenna. huomenna aloitan taas, mutta aivan turhaan.
Kai se olet Sinä, joka mua estää. Olen huomannut, että mun ei tarvitse sanoa sitä edes ääneen, jotta huomaisit aikeeni. Se on vaikeaa. Piilotella sitä nimittäin. "Söin, kun olit koulussa" tai "söin töissä" tai mitä jos "ei mulla ole nälkä." Mä tiedän Sun tietävän, mutta koitan jatkaa tätä silti. Yrittää taas. Edes siihen lukuun, jossa olin sinä päivänä, kun tapasin Sinut. Jos muutama kilo vähemmän. Ehkä alin painoni koskaan tai vielä enemmän?
Samalla koitan kuitenkin nauttia edes elämän pienistä hetkistä, etten painuisi takaisin sinne tuttuun pimeään kylmään kaivoon. Suudelmistasi otsalleni, täydellisestä asukokonaisuudesta ja lämpimistä auringonsäteistä. Sinun sormistasi pitkin selkääni, tulevasta yhteisestä asunnostamme, veljeni 18-vuotis syntymäpäivistä ja hänen merkittävistä pikku hiprakan tuomista sanoistaan.
Kaksi työpaikkaa, yhteishaku, Sinä, päivittäinen pahoinvointi ja ahdistus sekä haaveilu selkeistä ajatuksista. Niistä rakentuu mun elämä nyt.
Mä vaan tahdon selvitä ja
Kaikki tuntuu taas pyörivän peilikuvani ympärillä. Käytän rahani kaikenmaailman mömmöihin, jotta saisin ihoni yhtä kauniiksi, kuin mitä se ennen oli. Ostan uusia vaatteita, että näyttäisin edes ne ylläni paremmalta. Lupaan päivästä toiseen, kuinka lopetan syömisen taas. Huomenna. huomenna aloitan taas, mutta aivan turhaan.
Kai se olet Sinä, joka mua estää. Olen huomannut, että mun ei tarvitse sanoa sitä edes ääneen, jotta huomaisit aikeeni. Se on vaikeaa. Piilotella sitä nimittäin. "Söin, kun olit koulussa" tai "söin töissä" tai mitä jos "ei mulla ole nälkä." Mä tiedän Sun tietävän, mutta koitan jatkaa tätä silti. Yrittää taas. Edes siihen lukuun, jossa olin sinä päivänä, kun tapasin Sinut. Jos muutama kilo vähemmän. Ehkä alin painoni koskaan tai vielä enemmän?
Samalla koitan kuitenkin nauttia edes elämän pienistä hetkistä, etten painuisi takaisin sinne tuttuun pimeään kylmään kaivoon. Suudelmistasi otsalleni, täydellisestä asukokonaisuudesta ja lämpimistä auringonsäteistä. Sinun sormistasi pitkin selkääni, tulevasta yhteisestä asunnostamme, veljeni 18-vuotis syntymäpäivistä ja hänen merkittävistä pikku hiprakan tuomista sanoistaan.
Kaksi työpaikkaa, yhteishaku, Sinä, päivittäinen pahoinvointi ja ahdistus sekä haaveilu selkeistä ajatuksista. Niistä rakentuu mun elämä nyt.
Mä vaan tahdon selvitä ja
olla
o n n e l l i n e n .