Maailma on liian mysteerinen minunlaiselle

Olen tuhonnut itseni täysin. Eilen yöllä katsellessani vanhoja kuviani mä mietin, että mitä tuolle pojalle tapahtui? Kyllä, hän oli yksinäinen, aivan liian peloissaan ja antoi itsensä kuihtua hiljalleen pois. Itki päivittäin ja mietti katoamista sitäkin useammin. Tahdon olla taas kuin tuo poika. En yksinäinen, mutta mielummin kuihdun, kun olen liian suuri ja vastenmielinen.

Kaikki tuntuu taas pyörivän peilikuvani ympärillä. Käytän rahani kaikenmaailman mömmöihin, jotta saisin ihoni yhtä kauniiksi, kuin mitä se ennen oli. Ostan uusia vaatteita, että näyttäisin edes ne ylläni paremmalta. Lupaan päivästä toiseen, kuinka lopetan syömisen taas. Huomenna. huomenna aloitan taas, mutta aivan turhaan.

Kai se olet Sinä, joka mua estää. Olen huomannut, että mun ei tarvitse sanoa sitä edes ääneen, jotta huomaisit aikeeni. Se on vaikeaa. Piilotella sitä nimittäin. "Söin, kun olit koulussa" tai "söin töissä" tai mitä jos "ei mulla ole nälkä." Mä tiedän Sun tietävän, mutta koitan jatkaa tätä silti. Yrittää taas. Edes siihen lukuun, jossa olin sinä päivänä, kun tapasin Sinut. Jos muutama kilo vähemmän. Ehkä alin painoni koskaan tai vielä enemmän?

Samalla koitan kuitenkin nauttia edes elämän pienistä hetkistä, etten painuisi takaisin sinne tuttuun pimeään kylmään kaivoon. Suudelmistasi otsalleni, täydellisestä asukokonaisuudesta ja lämpimistä auringonsäteistä. Sinun sormistasi pitkin selkääni, tulevasta yhteisestä asunnostamme, veljeni 18-vuotis syntymäpäivistä ja hänen merkittävistä pikku hiprakan tuomista sanoistaan.

Kaksi työpaikkaa, yhteishaku, Sinä, päivittäinen pahoinvointi ja ahdistus sekä haaveilu selkeistä ajatuksista. Niistä rakentuu mun elämä nyt.

Mä vaan tahdon selvitä ja

olla 

o n n e l l i n e n .

Juoksen niin kauan, että sydämeni pysähtyy

"Hyvä ystäväni panikoi edessäni yllätyksenä tulleita treffejänsä ja mun sisällä säpsähtää, että ei. Ei nyt. Et sinäkin voi. On kauheaa ajatella näin, mä tiedän, mutta en voi sille mitään. Niin moni hyvä ystäväni on pikkuhiljaa kaikonnut elämästäni, koska on alkanut seurustella. Sinä, Sinä ja Sinäkin. Ensimmäisestä olen kirjoittanut yhden postauksen verran, "Ei meille käy niin", toinen sanoi ja kolmannelle en enää edes jaksanut avata suutani. Kuuntelen ystäväni panikoivia sanoja, mutta en vastaa mitään. Älä säkin jätä mua."

"Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että ehkä mä oon täällä sittenkin elämää varten. Lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä asioiden eteen jotain! Suunnittelin loppuviikon jokaiselle päivälle tekemistä; kavereita, siivousta, koulutehtäviä ja apua. Aion tehdä kaikkeni, että mä valmistun ajoissa ja pääsen töihin ja pois täältä. Mä pystyn siihen. Mä todellakin pystyn siihen!

Tasan vuorokausi sitten mä kirjoitin edellisen tekstin ja mieliala on vaihdellut onnellisuudesta paniikkikohtaukseen ja takaisin. Mietin, että jos mä en koskaan enää heräiskään niin kuka mut mahtaisi löytää. Onneksi sä olet kuitenkin muistuttamassa mua, että elämästä täytyy pitää kiinni."

"Nukuin viime yönä paremmiin, kun pitkiin aikoihin ja se teki mun päivästä niin ihanan. Työ tuntuu omalta, vatsa on tyhjä ja tili myös, mutta ei mua edes haittaa."

"Mulla on ikävä tuoksuasi mun lakanoissa, mutta en tahtoisi tavata sua enää. En sytytä valoja vessasta tullessani ja nukun käsi reunan ulkopuolella, koska en jaksa pelätä enää. "Tänään en tee niin" mä lupaan."

(otteita mun päiväkirjasta)

En ole kirjautunut blogin puolelle ikuisuuksiin ja musta oli niin lohduttavaa, että mua odotti täällä muutama ihana kommentti. Kiitos ja ei hätää, mä olen vielä täällä!

Päälle kuukausi on mennyt melko huonosti. Olen ajatellut luovuttavani, noussut, ajatellut luovuttamista taas, mutta noussut silti. Olen tippunut kursseilta ja aloittanut uuden työssäoppimisen. Sama paikka, kun viimeksi ja mä tykkään siitä todella. Olen hakenut töitä sitä saamatta ja laittanut asuntohakemuksia eteenpäin. Ollut syömättä, syönyt, oksentanut, syönyt ja ollut syömättä taas. Paino on pudonnut vähän, mutta ei niin paljon, kun tahtoisin sen putoavan. Olen koittanut kertoa Äidilleni miten mä olen ihan sekaisin, mutta tuloksetta. Öisin saatan miettiä, että huomenna mä uskallan, mutta aamulla en enää uskallakkaan. Löydän asialle aina tekosyitä. Hänen uusi mies, lapsenlapsen syntymä ja nyt ajattelen, että pilaisin joulun, jos heittelisin ajatuksiani Äidin korviin.

Niin typerää.

Tee minusta taas ihminen

Työt alkavat olla jo loppusuoralla ja olen niin uupunut tähän kaikkeen. Mielessäni pyörii vain työt, työt, työt ja se, kuinka mun täytyy jaksaa ja olla hyvä tässä. Olen valinnut ammattini itse ja pidän siitä paljon, mutta se on niin puuduttavaa. Mua ahdistaa suunnattoman paljon aika, jolloin olen valmistunut ja pitäisi löytää töitä tai lähteä opiskelemaan lisää. Mitä mä teen tai mitä mä haluan? En minä tiedä. Pitkään ajattelin hakevani heti ammattikorkeaan ja muuttavani pois täältä, mutta nykyään sekin arveluttaa liikaa. Olen niin epävarma itsestäni tehdessäni töitä ja työhaastattelut ovat aina olleet mulle niin suuria stressin ja ahdistuksen aiheita. Kaikki menisi varmasti paljon paremmin, jos jaksaisin tai edes osaisin uskoa itseeni ja kykyihini.

Katselen vierestä, kuinka muiden elämä rullaa eteenpäin kovaa vauhtia, mutta minä itse olen jaloistani kiinni maassa enkä liiku niiden mukana. Muut jaksaa ja uskaltaa elää, mutta minä en. Eräs ystäväni lähtee kuukausiksi vapaaehtoistyöhön Aasiaan, toinen kertoi juuri tulevansa äidiksi, kolmas pääsi töihin ja neljäs sai vihdoin omakseen miehen, jota on jo vuosia rakastanut. Olen iloinen heidän puolestaan, tottakai minä olen, mutta tämä kaikki tuntuu itsestäni niin pahalta. Koska se ei tapahdu minulle? Olenko vain itsekäs ja vihreä kateudesta? En minä tiedä.

Olen rakentanut itsestäni toisen ihmisen. Ikään kuin halkaissut kehoni ja muovannut toisesta puolesta juuri sellaisen, kuin haluan. Ihmisen, jota olen uusille tuttaville, työkavereille ja heille, jotka eivät tiedä musta yhtikäs mitään. Jotka näkevät vain pinnan, muttei sen alle. Pidän siitä ihmisestä, mutta se, jota nämä tuttavat kuvailevat kiltiksi, herttaiseksi, hauskaksi ja elämäniloiseksi en ole minä. Tai ehkä osa siitä onkin lainattu oikeasta minästäni, mutta en tunnista sitä. En tunnista kuka olen, en tiedä mitä olen. Olen täysin hukannut itseni.

Työkaverit kauhistelevat kehoni, etenkin jalkojeni, laihuutta ja me alamme keskustella laihdutuksesta ja kehojemme ko'oista, kuin säästä. Moni kertoo laihduttaneensa joskus. Toinen on ollut koko elämänsä ajan alipainoinen ja hyvin hoikka, kun taas toinen rääkkäsi itseään vuoden päivät salilla ja liikunnan parissa pusertaakseen 14 kiloa irti kehostaan olematta vieläkään täysin tyytyväinen. "Miten sä teit sen?" multa kysytään enkä tiedä mitä vastata. Vaihdan aihetta ja kukaan ei tunnu huomaavan sitä. Mä olen kärsinyt syömishäiriöstä vuosia, pudottanut liki 20 kiloa painoa, keikun alipainon rajoilla enkä ole tyytyväinen itseeni. Tämänkö halusitte kuulla?

Näinä hetkinä tämä sairaus iskee päin mun kasvoja ja kovaa. Olenko mä oikeasti näin sairas?

But fake happiness is still the worst sadness

Oon ollut älyttömän väsynyt koko elokuun ajan. Työt syö mun kaiken ajan ja sosiaalisen elämän, eikä mulla riitä voimia tai edes halua tehdä mitään tai nähdä ketään. Ei mulla oikeastaan olisi edes aikaa mihinkään muuhun. Vapaapäivätkin olen viettänyt suurimmaksi osaksi töissä ja tällä hetkellä onkin menossa 11 päivän työputki. Työnteon lomassa myös syöminen on jäänyt pois mielestä enkä tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Välillä tuntuu, ettei jalat enää kanna mua eteenpäin.

Töissä ajattelen, kuinka illalla pitäisi jaksaa käydä suihkussa. Kuinka pitäisi häätää pyörremyrsky kämpästäni ulos ja ruokkia kissa. Kuinka pitäisi käydä kaupassa ostamassa vessapaperia. Kuinka mun pitäisi hakea melkein kuukauden myöhässä oleva palkkani, että pystyisin edes hetken elättämään itseni. En minä jaksa. Töiden jälkeen tahdon vain hypätä bussiin, kotona lysähtää sängylle ja olla tekemättä yhtään mitään. Jos tätä on aikuistuminen, niin en tiedä miten selviän tulevaisuudessa.

Tahtoisin tavata vanhoja ystäviäni viiden vuoden takaa ja hämmästellä, kuinka me kaikki ollaan muututtu niin hirveästi. Ne ei tiedä musta mitään tai tunne mua enää, joten voisin olla mitä vain. Voisin kertoa kaiken hyvän ja ihanan mitä mulle on tapahtunut ja elää hetken onnellisuuden kuplassa. Kaikki ärsyttää ja väsyttää mua täällä ja tahdon niin lähteä pois. Tuntuu, että kaikkia mun kavereita ärsyttää mun seura. En uskalla avata suutani, etten keskeyttäisi kenenkään puhetta tai olisi muuten häiriöksi. Ajattelen asioita, joita tahtoisin kertoa ja sanoa ääneen, mutta päädyn olemaan hiljaa. Tai sitten erehdyn aloittamaan, mutta joku kerkeää puhumaan päälle ja minä hiljenen. Ehkä tämäkin on yksi syy siihen miksi en jaksaisi nähdä ketään.

Ajatus itseni tappamisesta käy mielessäni usein, vaikken edes tahtoisi kuolla. Äänet mun päässä huutaa, kuinka turha mä olenkaan ja kun sanon sen ääneen, olen huomionhakuinen ja ryömin vain itsesäälissä. Ei, en minä ole. Olen väsynyt ja hukassa. Säälittävä luuseri, joka ei saa elämästään millään kiinni. Sinisilmäinen poika, jonka olisi jo aika avata silmänsä. Itsetuhoinen, mutta liian pelokas ottamaan härkää sarvista ja tekemään jotain. Turvaa etsivä harhaileva sielu, joka kuitenkin tahtoo vain niihin käsiin, jotka eivät suo sitä.

Unohdimme minne täältä aioimme

En oikein tiedä mitä mulle kuuluu. Oon ollut todella väsynyt pitkään, enkä saa öisin nukutuksi kunnolla. Peilikuvani ahdistaa entistä enemmän ja jokainen pienikin suupala mitä vain tuntuu pahalle. En ole oksentanut, vaikka mieli on kovasti tehnytkin. Oon käyttänyt ihan liikaa rahaa kaikkeen turhaan ja kohta alkaa olemaan taas tiukkaa. Oma on syyni, joten turha tässä on itkeä. Kyllä mä ilman ruokaa pärjään, mutta mun tupakointi ja kissan ruokkiminen ovat asioita erikseen. Toivottavasti heinäkuun tukihakemukseni hyväksytään ja saan ensimmäinen päivä taas kunnolla rahaa! 

Oon lähinnä liikkunut vain akselilla hima - lähipubi - hima. Mun dösäkortti vanhentui muutama päivä sitten, enkä tahdo ostaa uutta. En kuitenkaan käyttäisi sitä niin paljoa, että se maksaisi itseään takaisin. Kävin tiistaina Hugon kanssa Helsingissä ja oli pitkästä aikaa todella mukava päivä, jos ei ajattele sitä kaikkea mitä nielin kurkastani alas. Hugon isä halusi tarjota meille ruoat jostain kiinalaisesta raflasta, enkä kehdannut sanoa ei ja istua ainoana pöydässä, joka ei syö. Se olisi ollut liian epäilyttävää. Ruoka oli todella hyvää, sitä en kiellä, mutta se kalorien määrä. En tahdo edes ajatella.

Kohta on juhannus ja silloin kuuluisi vissiinkin olla sosiaalinen, juoda alkoholia ja nauttia, mutta mua ei jaksa kiinnostaa yhtään. Mulla olisi montakin vaihtoehtoa mihin mennä ja mitä tehdä, mutta en tiedä haluanko toteuttaa niistä yhtäkään. Tai no, kyllä mä oikeastaan tiedän. Kaikki juovat itsensä humalaan ja pyhien jälkeen voidaan taas lehdistä lukea, kuinka moni on tällä kertaa hukkunut tai potkaissut muuten vain tyhjää. Sitäkö se on? Ihan typerää.

En voi uskoa, että olen rutistanut itsestäni pois jo yli 20 kiloa! En muista olenko ikinä täällä puhunut tuloksistani, en kai? Painoin vielä muutama vuosi sitten 85 kiloa ja nyt vaa'an luku on 63 ja muutama satanen grammoja päälle. Olen n. 177cm pitkä, joten BMI on vielä 20.1. Normaali paino. Tavoitepainoni on hyppinyt 60 ja 55 kilon välillä ja nyt toivoisin painavani 55. Muutaman kilo alipainoa, mutta se olisi täydellistä!

Kello tulee taas puoli kuusi aamulla ja mä olen vaihtelun vuoksi vieläkin hereillä. Milloin saisin taas nukuttua kunnolla ja normaaliin aikaan? 

I don't know if I'm scared of dying but I'm scared of living too fast, too slow

►First Aid Kit - My Silver Lining

Päätin pyyhkiä jätkän elämästäni pois. Koko juttu toi mun päiviin entistä enemmän stressiä ja ahdistusta, joten ehkä tämä oli vain hyvä. Tai hetken se ainakin tuntui siltä, mutta en tiedä tuntuuko enään. Huomaan aivan liian usein tuijottavani kännykkäni näytöllä kelluvaa kuvaa hänestä tai meidän viestiketjua ja odotan hänen vastaavan jotain. Ehkä on vain hyvä, että hän ei vastaa yhtään mitään.

Oon niin väsynyt kaikkeen nyt. En jaksaisi valvoa jokaista yötä ja nukahtaa vasta auringon noustessa. En jaksaisi nähdä ketään tai vastata puhelimeen, kun se soi. En jaksaisi edes nousta sängystä ylös, mutta kai mun on pakko jaksaa. Oon niin kyllästynyt pitämään kulissejani yllä muiden edessä ja olla muka niin onnellinen, varsinkin äidin. Mulla on ollut niin monta tilaisuutta avata suuni ja antaa kaiken valua kurkustani ulos, mutta en vain pysty siihen. Tahdon pystyä siihen, mutta miksi se on niin vaikeaa? Pelkään niin paljon, että pian huomaan kesän olevan jo ohi ja on aika palata kouluun ja huomaan, että en ole tehnyt yhtään mitään.

Mun tatuoinnin piti muistuttaa mua siitä, että tapahtui mulle mitä tahansa, mä selviän. Nyt sekin alkaa tuntua täysin merkityksettömältä.

Ja mä oksensin tänään. Kahdesti. Miksi?

Koska mä olen heikko. Siksi.

'cause I need this hole gone

Kesäloma on vihdoin käsillä ja olen siitä enemmän, kuin onnellinen. Kaksi kuukautta aikaa vain olla ja olla tekemättä mitään. Ei stressiä ja ahdistusta koulusta, ei töitä, ei kiirettä mihinkään. Sossusta tuli päätös, jossa luvataan rahoittaa mun eläminen koko kesän ajan, eli edes raha ei tule olemaan ongelma nyt. Suunnitelmissa olisi nauttia muutamista festareista, nähdä vihdoin hyvää ystävääni toisesta kaupungista ja toivottavasti matkustaa johonkin Suomen rajojen ulkopuolelle. Viimeinen ei ole vielä todellakaan varma. Todennäköisesti päädyn vain Viroon tai Tukholmaan, mutta sekin kelpaisi mulle enemmän, kuin hyvin. Tahtoisin edes hetkeksi pois täältä.

Mulla on vahva tunne siitä, että olen lihonut, mutta en uskalla astua vaa'alle ja tarkistaa asiaa. Näen peilistä paisuneet reiteni ja lantioni. Oksettaa nähdä kehoni heijastuvan yhtään mistään. Kotini peileistä, lähibaarini ikkunoista tai autojen kiiltävistä kyljistä. Tahdon syödä entistä vähemmän ja kuihtua ja nähdä luuni ja olla mahdollisimman pieni. Jos en tunne nälkää, koen heti syöneeni liikaa ja ahdistun. Oksentaminenkin on päässyt hiipimään mieleeni, mutta en ole antanut sille valtaa. En ole oksentanut aikoihin, enkä tahdo oksentaakkaan. Sen sivun olen repinyt itsestäni irti ja heittänyt pois, toivottavasti pysyvästi!

Jätkäkin saa mut ahdistumaan ihan liikaa. Viikko tai kaksi takaperin mylvin varmaan syvimmällä, kun ikinä. Ajatukseni pyörivät vain ja ainoastaan jätkässä ja olin koko ajan lähellä purskahtaa itkuun. En käynyt koulussa, koska en vain pystynyt siihen. Stressi vei multa voimat ja kyvyn nukahtaa. Mua pelottaa, etten riitä. Että olen hänelle pelkkää seksiä ja nautinnon hakua. Olisin yksin tunteideni kanssa ja että mut heitettäisiin pian pois, koska musta on saatu irti kaikki mitä voi.

Koska nyt tämä kaikki tuntuu vain pahalta. Odotan aamu neljään hänen tuloaan, mutta turhaan. Odotan vastausta viesteihini monta päivää. Sovitaan, että nähdään, mutta se ei koskaan toteudu. En tiedä hänestä mitään, eikä hän suostu kertomaankaan. "Kaikki ajallaan", hän sanoo, mutta en ymmärrä sitä. Koko juttu tuntuu niin hämärälle ja luo päiviini vain lisää stressiä ja ahdistusta. Olen miettiny tapoja, joilla saada selville enemmän. Alan kuulostaa päässäni niin säälittävältä, mutta mitä mun pitäisi muka tehdä? Odottaa, että ehkä hän vielä kertoo itsestään enemmän? Antaa asian olla ja lopettaa se tähän? En tiedä. Ehkä mä olenkin säälittävä, mutta hän on epäreilu. Ainut mitä mulla hänestä on, on kuva, jossa hän hymyilee suloista hymyään, nimi, jota en uskalla edes sanoa varmaksi ja tieto asuinalueesta, jossa hän asuu. Aivan liian vähän siis.

Usein parvekkeella tupakalla ollessani kurkotan pääni parvekelasien toiselle puolelle ja vedän sisääni raikasta ilmaa. Katselen alhaalla olevaa maata ja alimmassa kerroksessa asuvan vanhan naisen aidattua pihaa. Pudotus ei ole niin korkea, että siitä pudottua kuolisi, mutta ajatus kuolemasta käy mielessäni nykyään pelottavan usein. En mä haluaisi kuolla, koska tahdon uskoa, että jossain tulevaisuudessa odottaa se kaikkien kertoma parempi elämä. Nimenomaan tahdon uskoa niin, mutta aina en osaa. Ehkä niin onkin, mutta nyt en tiedä mitä ajatella tai mihin uskoa.

Ota mut mukanasi helvettiin

Mua ahdistaa niin paljon. Mun ystävyyssuhteet, koulu, raha sitä ei ole, jätkä. Mun tulevaisuus, miten pärjään elämässä, kesä, mun mieli, mun syömättömyys ja syöminen ja kaikki. Jos en syö, mua ahdistaa tai jos syön, mua ahdistaa vielä enemmän.

Oon niin huono pitämään yhteyttä mun ystäviin. Soittelen vain muutamalle tietylle ihmiselle ja jos näillä kaikilla on jo jotain muuta, jään himaan mylvimään yksinäisyyteni seassa. Mua kyllä pyydetään usein sinne ja tänne, mutta en jaksa mennä. Sanon automaattisesti ei ja usein kadun, että kieltäydyn. Mitä mä kotonakaan teen? Makaan sängyllä ja kuuntelen musiikkia. Istun koneen ääressä tekemättä yhtään mitään ja turhaudun. Elämä?

Nyt on jo toukokuu, enkä millään jaksaisi käydä koulussa. 8 koulupäivää jäljellä. Ei se ole käytännössä mitään, mutta se tuntuu kamalan paljolta. Nämä kahdeksan päivää sisältävät ainakin kolmet kokeet ja kasan korvaavia tehtäviä, joita sain, koska en ole ollut paikalla. Kesäkin lähenee kovaa vauhtia, mutta mitä mä silloinkaan teen? En saanut kesätöitä eli sossu kutsuu. Elän koko kesän sossun rahoilla ja lusmuilen kotona. Ahdistun, kun en osaa tai voi pukeutua lämpimän sään mukaan ja valitan.

Mun tekis koko ajan mieli paeta tätä kaikkea alkoholin ja muiden päihteiden luokse ja unohtaa, mutta en mä voi.

Pelkään, että teen itselleni jotain, jos asiat ei muutu.

En ole kertonut äidilleni mitään.

En muistanut, että onni tuntuu näin hyvältä

Mulla on niin outo olo. Oon pitkästä aikaa oikeasti aika onnellinen, mutta silti samalla syömishäiriö ja masennus painaa mua hiljalleen takaisin manalaan. Mun mieliala heittelee laidasta laitaan päivittäin useaan otteeseen, mutta onneksi onni on voitolla. Sain vihdoin hommattua sen kauan haluamani kissan ja rakastan tuota karvakasaa jo nyt niin niin paljon. Musta tuntuu jotenkin paljon itsenäisemmältä, enkä ole niin yksinäinenkään, kuin ennen. Kaikki tämä yhden kissan ansiota! Mun vauvani ♥

Hymy nousee myös kasvoilleni aina, kun kuulen kännykkäni päästävän sen yhden pienen äänen. Tiedän heti keneltä viesti on ja tämä henkilö on tehnyt mut viimeaikoina niin iloiseksi, että tunnen olevani taas se pieni hento poika, mitä olin vuosiakausia sitten. Vaikka mua pelottaakin ihastua ja antaa itsestäni enemmän, rakastan tätä tunnetta niin paljon. Koitan kuitenkin olla varuillani, etten taas joutuisi pettymään. Oon kyllä saanut selviä merkkejä okei, seksiä, että tunne olisi molemmilla sama, mutta ei sitä tiedä. Toivon niin, että tämä toimisi.

Mun koulussa käynti on taas niin häpeällisen huonoa. Vaikka juuri oli pääsiäisen vuoksi pitkä viikonloppu thank you jesus ja vappukin on ensiviikolla keskellä viikkoa, niin en vain saa aikaiseksi raahautua kouluun. En ole ottanut yhteyttä psykaanikaan, vaikka ehkä pitäisi. Täytyy koittaa skarpata tämä viimeinen kuukausi, että pääsen kaikki kurssini läpi!

and there I sat in my bedroom, I was lonely and needed you

Arvasin tän alkavan heti taas, kun pääsen kouluun. Sitä ei ole kestänyt edes yhtä täyttä viikkoa vielä ja oon ollut jo kaksi päivää poissa. Syynä ihan vain se, etten ole saanut nukutuksi ja herätyksen soidessa olen jo hereillä ja painan sen vain pois. Saatan nukkua katkonaisesti tunnin tai kaksi ja loput ajasta makaan vain ja muhun sattuu. Koin pitkästä aikaa unihalvauksen. Siinä joku tuntematon poika suuteli mua enkä saanut henkeä. Kuulin kuiskauksia, mutta en muista mitä ne sanoivat. Nousin vihdoin ylös haukkomaa henkeä ja itkemään.

Viikonloppu tuntui kestävän ikuisuuden ja hyvä niin. Oikeastaan koko tää viikko on tuntunut todella pitkältä. Se on ollut erilainen, kuin mun viikot yleensä. Oon joka päivä poistunut ulos ja nähnyt ihmisiä. Kävin Ikeassa. Oon joka päivä juonut ainakin yhden lonkeron. Oon hengannut paljon uusien tuttavuuksien kanssa ja tykkään siitä. Näin viime postauksessa kertomaani henkilöä ja se oli outoa. Maalasin äitini kämpän seiniä ja avauduin. Minusta tuli eilen kummisetä.

Mietin mietitkö sä ikinä mua ja meidän ystävyyttä, koska mä mietin. Usein vaan pahalla, mut joskus mulla on ikävä ja mietin miten meille kävi näin ja miten mulla on niin paha olla ja sä luulet,

että kaikki on okei. Ei ole.

Ei ole ollut ikuisuuksiin.

Kun suljen silmät kuulen huudon: "juokse"

"Tänään mä onnistun" on ensimmäinen ajatus mun päässä jokaikinen aamu, mutta ikinä se ei toteudu. Jos sallin itseni syömään, koska "ei pieni pala haittaa", peli on menetetty. Oon kyllä syönyt todella vähän viimeaikoina, mutta en tarpeeksi vähän. Tahtoisin takaisin vuoden 2011, 600 kalorin päivät, jokailtaiset kyykyt ja vatsalihakset sekä vaa'alla pienenevät luvut. Silloin laihduin yli 10 kiloa ja tunsin itseni laihemmaksi, kuin koskaan! En ole uskaltanut astua vaa'alle pitkään pitkään aikaan. Jos se numero olisikin liian suuri ja masentuisin tai jos se numero olisikin pysynyt samana enkä tietäisi mitä tehdä.

Mulla on ollut erityisen huono olo viimeiset kaksi päivää. Aamulla bussissa pelkään oksentavani, töissä pystyn hädintuskin seisomaan ja kotiin tullessani voisin vain nukkua vuoden tai kaksi. Kaikki liikkeet tuntuu nopeammilta mitä ne oikeasti ovat. Liikutan sormiani työpaikan takahuoneessa niin hitaasti, kuin vain osaan, mutta silmissäni ne liikkuvat kauhean nopeasti. Kaikki ajatukset kuuluvat päässäni kuiskausten sijasta viiltävinä huutoina ja tekisi itsekkin mieli huutaa. Luomet valuvat alas ja voin melkein nähdä kaikki ajatukseni ja on pakko avata silmät taas.

Huonon olon lisäksi oon alkanut saada paniikkikohtauksia. En tiedä mitä ajatella enää. Hengitys vaikeutuu, sydän lyö miljoonaa, ahistaa helvetisti. On pakko levitä sängylle ja koittaa rauhoittua. Onneksi oon ollut kotona näiden sattuessa. Mietin joka kerta pitäisikö mun soittaa jollekkin, mutta en ikinä soita, vaikka toivonkin turvallista syliä ja käsiä pitämään musta kiinni. Kuiskauksia korvaan, että "kaikki on hyvin" ja hiusteni haromista.

En mä oikeastaan tiedä mitä mä haluan, kun ei tää yksin kotona olokaan tunnu enää hyvältä ajatukselta.

So are you what you want to be?

Mulle on tapahtunut niin paljon tänä aikana, kun en oo kirjoittanut mitään. En edes muista milloin viimeksi olisin kirjautunut tänne. Jostain syystä oon sulkenut blogin hetkeksi pois elämästäni. Anteeksi siitä!

Olen käynyt ahkerasti psykalla ja saanut hänet itkemään. Olen tehny paljon töitä. Olen juonut itseni humalaan liian monta kertaa. Olen soittanut ambulanssin yhdelle parhaista ystävistäni hänen viillettyään ranteensa auki. Olen ollut surullinen. Mun halu laihtua on kasvanut entistä suuremmaksi ja oon alkanut katumaan jokaista pientäkin suupalaa. Onneksi on tapahtunu myös joitakin ihania asioita! Täytin hetki sitten vuosia, olen nauttinut jokaisesta auringon hennosta säteestä, mun kesä näyttää paljon valoisammalta, kun ennen ja olen päässyt nauttimaan monen ihanan artistin keikoista.

Mulla olisi vaikka mitä kirjotettavaa, mutta tästä postauksesta tulisi niin kauhean sekava, jos kertoisin kaiken nyt. Onneksi työt loppuu tämän kuun lopussa ja pääsen takaisin siihen "normaaliin arkeen" kouluun, jota olen jo kauan ikävöinyt.

I'm scared of living like this

Mun olo pahenee päivä päivältä ja tunnen, kuinka kohta en jaksa enää edes nostaa kättäni sammuttaakseni herätyskelloa. En tiedä miksi, mutta laitan joka yöksi monta herätystä, vaikka tietäisin saavani nukkua seuraavana päivänä pitkään. Ensimmäinen herätys neljäksi aamulla, toinen kahdeksaksi, kolmas kymmeneksi ja neljäs, viides, kuudes, ja seitsemäs muutaman minuutin välein kymmenen jälkeen. Joskus en edes pysäytä herätyskelloa. En tahtoisi tuhlata päiviäni nukkumiseen. Makaan peittoni alla ja kuuntelen herätyskellon soivan yhä uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten parempi, kun nukkuminen? En usko, mutta en tiedä mikä sitten olisi. Oon niin sekasin mieleni kanssa enkä löydä enää tietä mitä kulkea.

Välttelen syömistä entistä enemmän. Pyrin juomaan mahdollisimman paljon, etten tuntisi nälkää. En osaa enää juoda vettä, joten kurkusta alas virtaa yleensä Cola Zero. Hiilihappo saa mut voimaan pahoin ja pelkään oksentavani. En tahdo enää oksentaa. En tarkoituksella, en vahingossa. En vain tahdo.

Kukaan ei enää soittele mulle ja kysy mua mihinkään, koska kaikki tietää, että sanon aina ei. Tänään ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä keskustaan sosialisoitumaan, mutten tiennyt kelle soittaa. Ei mulla ole enää kavereita. Tai on, mutta en mä tahdo oikeasti ketään nähdä. En siksi, ettenkö nauttisi kenenkään seurasta vaan siksi, että pelkään romahtavani. Mä olen yleensä se, jolle voi purkaa huolensa ja mä kuuntelen ja koitan löytää ne kaikkein lohduttavimmat sanat, mutta kukaan ei koskaan kuuntele mua. Enkä edes uskalla avata suutani. Ehkä mun pitäisi. Oon niin täynnä tätä itseinhoa, vihaa ja masentuneisuutta, että repeän kohta. Laitoin mun psykalle sähköpostia ja pyysin päästä juttelemaan mahdollisimman pian. Joko mä 1. vihdoin raahaan itseni sinne ja päästän kaiken itsestäni ulos tai 2. perun sen ajan ja vellon tän paskan keskellä vielä hetken. Toivon ensimmäisen tapahtuvan, mutta luulen, että toinen vie voiton. Lopulta päädyin vain lähibaariin (sinne missä olin töissä) juomaan muutamat ja juttelemaan niitä näitä työkavereiden kanssa. Kotiin kävellessä tärisin ja hengittämisestä tuli vaikeaa. Purskahdin itkuun heti kotioven suljettuani ja toivoin, että kotona olisi ollut joku mua odottamassa. Elämä olis edes vähän helpompaa, jos voisin kotona hukkua jonkun lämpimään syliin, mutta sen sijaan hukunkin vain omiin kyyneliini.

Haluan muuttua ihmisenä täysin. Haluan leikata hiukseni ja näyttää aivan joltain muulta. Haluan laihtua niin paljon, että muut huomauttavat siitä ja tuntea ylpeyttä kehostani. Haluan selvittää mieleni. Haluan uusia ihmisiä ympärilleni.

Haluan elää ja olla onnellinen.

It feels like I only go backwards, baby

En syö enää, niin minä päätin. Kerta toisensa jälkeen kestin iltaan saakka, kunnes nälästä kasvoi suuri ja pistävä ja sorruin. Miten silloin joskus pystyin siihen? Tuntui niin helpolta olla syömättä ja selvitä päiviä vain veden voimin. Koitan nyt pysyä alle 600 kalorin joka päivä. Sillä ja liikunnalla laihduin viimeksikin! Vatsoja ja kyykkyjä illasta toiseen. Tuolla pimeydessä juoksemista, kun muut eivät näe. Olen vain kymmenen likaisen kilon päästä tavoitteestani. Kymmenen kiloa liikaa minussa. Voitan vielä!

Kello näyttää pian neljää aamulla ja mun herätys soi puoli kuusi. Mulla on työhaastattelu yhdeksältä ja jännittää ihan liian paljon. Pelkään kaikkia "virallisia" sosiaalisia tilanteita. Toistan saman kaavan, kuin aina ennenkin. Saavun paikalle aivan liian aikaisin, poltan tupakan, kaksi tai ehkä kolmekin, ennen kuin astun ovesta sisään ja olen valmis. "Tsemppiä! Kyllä sä sieltä töitä saat." En usko siihen. Entä jos en edes halua sitä työtä? Tai siis, kyllä mä haluan, mutta mua pelottaa. En osaa ajatella, että työkaverit pitäisi musta. En osaa olla itsevarma tai ajatella, että tän asian mä osaan, vaan oon epävarma itestäni. Kyselen ja varmistan asiat ainakin kertaalleen ja usein mua pelottaa kysyä. Mua ihan vituttaa olla näin epävarma kaikesta.

Kahvinkeitin lakkasi just porisemasta ja laskin kuppini täyteen. En ikinä keitä kahvia yksin kotona, mutta nyt mun on pakko. Ei mua taaskaan väsytä, joten ajattelin suoraan valvoa koko yön, käydä aamulla siellä haastattelussa ja tulla takaisin kotiin odottamaan illalla alkavaa työvuoroa. Onneksi tämän kaiken jälkeen on kaksi vapaapäivää! En jaksaiskaan just nyt töitä. Tai yhtään mitään muutakaan.

 

Materia.

Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet

En oo ikinä tuntenu näin suurta ällötystä itteäni kohtaan. Tää itseinhon määrä on ihan käsittämätön. Mua ällöttää niin paljon. Mun iho, mun tukka, mun kroppa. Kaikki. Peiliin kattominen tuntuu pahemmalta, kuin koskaan. Ei edes tee mieli laittautua ihmisen näköiseksi joka ikinen aamu, koska pahennan vain asioita. Ahdistaa poistua kotoa. Pakko jaksaa suorittaa jäljellä olevat työtunnit pois mahdollisimman nopeasti! Sitten mulla on hetki vain aikaa. Aikaa olla yksin ja nukkua päiviä pois.

Huomenna vaihtuu vuosi ja mun tekisi mieli hautautua sängyn pohjalle. Ei multa löydy voimia juhlimiseen ja sosiaalisuuteen just nyt. Pakko kai se on. Tiedän, että katuisin sitä myöhemmin. Ehkä alkoholi pelastaa mut. Taas.

Miten musta tuntuu, ettei mulla oo ikinä mitään positiivista kirjotettavaa.

Keskiviikkona saapuva opintotuki.

Juhlan jälkeen tyhjä pää

Rakastuin kuuroon poikaan töissä. Heitin lasipullon katuun. Poltin liikaa tupakkaa. Ahdistuin ruoasta ja sen yhden sanan lausumisesta ääneen. Vihasin sadetta. Säälin veljeäni. Olin kiitollinen. Nukuin liikaa. Nautin. Löysin Jennin vanhan tuotannon uudelleen. Valvoin 24 tuntia. Olin todella väsynyt.

Kaipasin kotia. Söin liikaa.

Vihasin itseäni.

"Mä kuiskaten korvaasi käsken;

älä vielä luovuta kesken!"

Vielä yksi vapaapäivä.

Ja oot liian hauras sun omasta mielestä kestämään elämää täällä

"En voinut olla näkemättä pöydällä olevaa laskua. Miksi sulla on ollut aika psykiatriselle? Ja miksi et ole mennyt sinne?"

Mun sydän hyppäsi ulos rinnasta ja lopetin hengittämisen. Mitä mä sanoisin? Valehtelenko vai laimennanko totuutta? Kieltäydynkö kertomasta kokonaan vai kerronko suosiolla kaiken? En todellakaan tiennyt mitä tehdä. Jatkoin töitäni muutaman tunnin ajatukset jossain aivan muualla, kuin työnteossa. Tupakalla käydessä nostin kädet täristen luurin korvalleni. Laimensin totuutta, väritin tarinaa. Kerroin vain "mahdollisesta" masennuksesta. Äiti kuulosti hämmentyneeltä eikä oikein sanonut mitään. "Onko joku sitten hullusti?" "Ei, ei ole". Sovittiin, että puhutaan myöhemmin. Koitan vältellä puhumista. Koko ajatus ahdistaa mua ihan helvetisti. En oo koskaan pystynyt kertomaan mun henkilökohtaisia asioita äitille. Ei äiti oo ikinä tiennyt musta mitään. Luulee ehkä tietävänsä. Ainut mitä se näkee on mun kulisseista rakennettu kova ulkokuori. 

Tänään mä heräsin todella väsyneenä muutamaa tuntia ennen töitä. Juuri ennen lähtöä kuitenkin huomasin, että oon katsonut työvuorot ihan päin helvettiä ja että mun piti olla töissä jo kymmeneltä. Soitin pomolle ja asia oli onneksi ok ja käski mun pitää vapaapäivän. Vitutti kyllä silti ja vitutti vielä enemmän, että olin viime yön baarireissulla puhaltanut kaikki tupakkani savuna ilmaan ja piti lähteä ostamaan uusia. Kasa pieniä likaisia kolikoita ja kaksi pulloa. Siinä kaikki mitä mulla oli ja kaikki multa myös meni. Olisipa jo tammikuun ensimmäinen. 

Musta tuntuu nykyään, etten voi puhua näistä asioista mitään kellekkään. En enää edes Siskolle. Tiedän jo valmiiksi mitä saan vastaukseksi vuodatuksiini. "Kannattaisiko sun oikeasti hankkia apua?" "Ei toi ole tervettä, syö jotain!" "Lopeta!" Ei kukaan ymmärrä mua. Ymmärrä miltä musta tuntuu. Millaisia ajatuksia mun pää sisällään solmii yhteen. Ei kukaan tajua, että ei mua kukaan ulkopuolinen henkilö voi auttaa. Mä itse seison reunalla ja vain mä voin hivuttaa jalkani suuntaan tai toiseen. 

Haluisin itkeä, mutta en osaa.

Vanha ystäväni.

You see real life's much different

Oon niin monta kertaa tullu kirjottamaan teille jotain, mutta ne postaukset ei ikinä päässyt tänne saakka. Oon ollut niin väsynyt jo pitkään, ettei voimat riitä tekemään oikein mitään. En tajua miten rankalta tuo työkin mulle tuntuu, vaikka oon ennenki tollasta tehnyt! Vielä kiireisempääkin, mutta silti väsyttää koko ajan. Nukuin koko eilisen vapaapäiväni pois. Ehkä taas jaksaa hetken. Toivottavasti.

Odotan joulua ihan liikaa. Rakastan perhejouluja niin paljon! Tänä jouluna mennään perheen kanssa mummon luo maalle. Monta päivää aikaa vaan olla ja nauttia, vaikka mua ahdistaakin se joka jouluun kuuluva ruoanpaljous ja se, ettei mulla oo ollut varaa ostaa kellekkään mitään lahjoja. Tulee tuntumaan niin röyhkeältä vastaanottaa itse lahjojaan, kun ei ole ostanut muille yhtään mitään. En mä edes ansaitsisi mitään. Ehkä läimäytyksen poskelle, että heräisin tähän maailmaan taas.

Jossain postauksessa muistaakseni kerroin, kun sain psykalta laskun. No, maksoin sen, eikä äiti huomannut onneksi mitään. Tai ei ainakaan maininnut asiasta. Mulle luvattiin lähettää uusi aika vanhan tilalle. Aikaa ei tullut. Sen sijaan postiluukusta putosi kirje, jossa kerrottiin, että mun hoito on lopetettu. Syynä se, etten saapunut paikalle sovittuna aikana 4.12.2013 kello 14:00. Mitä?? En koskaan ollut kuullutkaan tuollaisesta ajasta ja vähän pelkäsin, että mulle tulisi taas uusi lasku sieltä. Annoin asian olla ja unohdinkin sen melko pian. Muutama päivä sitten mua kuitenkin odotti kotona lasku sieltä helvetin psykalta. Lasku ajasta, josta ei koskaan ikinä mulle ilmoitettu. Huomenna soitan sinne ja valitan asiasta! Vituttaa niin paljon. Miksi ikinä edes menin puhumaan mun asioista ulkopuolisille ja hain apua? Kerroin tästä siskolle ja se yrittää saada mua jonkun toisen psykiatrin juttusille. Sanoin, että en halua puhua kellekkään, mutta mun kuulemma täytyy. "Tarviit apua". Enkä tarvii! Kyllä mä pärjään näinkin. Antakaa mun nyt vaan olla.

Onneksi on tapahtunut edes jotain kivaa lähiaikoina. Mun veli nimittäin pyysi mua tulevan lapsensa kummiksi. Oon niin ilonen tästä! Oon aina halunnut olla kummi ja nyt mulla on mahdollisuus siihen. Mun oma kummipoika. "Armaalla" on laskettu aika maaliskuussa. Ehkä se syntyy mun syntymäpäivänä, hah!

Mulla oli vaikka mitä muuta kirjotettavaa, mutta päässä lyö tyhjää. Tekis mieli jättää tääkin teksti vain luonnoksen tasolle ja olla postaamatta. Mikään ei taas miellytä mun kaltasen perfektionistin silmää. Mun, mun, mulla, mun, mun. Vihaan tätä postausta!

Joulut perheen kanssa.