I don't know if I'm scared of dying but I'm scared of living too fast, too slow

►First Aid Kit - My Silver Lining

Päätin pyyhkiä jätkän elämästäni pois. Koko juttu toi mun päiviin entistä enemmän stressiä ja ahdistusta, joten ehkä tämä oli vain hyvä. Tai hetken se ainakin tuntui siltä, mutta en tiedä tuntuuko enään. Huomaan aivan liian usein tuijottavani kännykkäni näytöllä kelluvaa kuvaa hänestä tai meidän viestiketjua ja odotan hänen vastaavan jotain. Ehkä on vain hyvä, että hän ei vastaa yhtään mitään.

Oon niin väsynyt kaikkeen nyt. En jaksaisi valvoa jokaista yötä ja nukahtaa vasta auringon noustessa. En jaksaisi nähdä ketään tai vastata puhelimeen, kun se soi. En jaksaisi edes nousta sängystä ylös, mutta kai mun on pakko jaksaa. Oon niin kyllästynyt pitämään kulissejani yllä muiden edessä ja olla muka niin onnellinen, varsinkin äidin. Mulla on ollut niin monta tilaisuutta avata suuni ja antaa kaiken valua kurkustani ulos, mutta en vain pysty siihen. Tahdon pystyä siihen, mutta miksi se on niin vaikeaa? Pelkään niin paljon, että pian huomaan kesän olevan jo ohi ja on aika palata kouluun ja huomaan, että en ole tehnyt yhtään mitään.

Mun tatuoinnin piti muistuttaa mua siitä, että tapahtui mulle mitä tahansa, mä selviän. Nyt sekin alkaa tuntua täysin merkityksettömältä.

Ja mä oksensin tänään. Kahdesti. Miksi?

Koska mä olen heikko. Siksi.

and there I sat in my bedroom, I was lonely and needed you

Arvasin tän alkavan heti taas, kun pääsen kouluun. Sitä ei ole kestänyt edes yhtä täyttä viikkoa vielä ja oon ollut jo kaksi päivää poissa. Syynä ihan vain se, etten ole saanut nukutuksi ja herätyksen soidessa olen jo hereillä ja painan sen vain pois. Saatan nukkua katkonaisesti tunnin tai kaksi ja loput ajasta makaan vain ja muhun sattuu. Koin pitkästä aikaa unihalvauksen. Siinä joku tuntematon poika suuteli mua enkä saanut henkeä. Kuulin kuiskauksia, mutta en muista mitä ne sanoivat. Nousin vihdoin ylös haukkomaa henkeä ja itkemään.

Viikonloppu tuntui kestävän ikuisuuden ja hyvä niin. Oikeastaan koko tää viikko on tuntunut todella pitkältä. Se on ollut erilainen, kuin mun viikot yleensä. Oon joka päivä poistunut ulos ja nähnyt ihmisiä. Kävin Ikeassa. Oon joka päivä juonut ainakin yhden lonkeron. Oon hengannut paljon uusien tuttavuuksien kanssa ja tykkään siitä. Näin viime postauksessa kertomaani henkilöä ja se oli outoa. Maalasin äitini kämpän seiniä ja avauduin. Minusta tuli eilen kummisetä.

Mietin mietitkö sä ikinä mua ja meidän ystävyyttä, koska mä mietin. Usein vaan pahalla, mut joskus mulla on ikävä ja mietin miten meille kävi näin ja miten mulla on niin paha olla ja sä luulet,

että kaikki on okei. Ei ole.

Ei ole ollut ikuisuuksiin.

Sä olet mulle historiaa

Joitakin vuosia sitten mulla oli paras ystävä. Maailman paras ystävä, joka oli aina mulle se ensimmäinen. Oltiin kuin paita ja peppu ja aina yhdessä. Tutustuttiin ensimmäisellä luokalla koulussa ja Hän oli ainoa ihminen, johon pidin yhteyttä muutettuani toiseen kaupunkiin vuosia myöhemmin. Juteltiin päivittäin, nähtiin usein ja ei riidelty koskaan. Ei ikinä. Kasvettiin yhdessä ja koettiin niin paljon. Kaikki kuitenki muuttu, kun alettiin lähestyä sitä kultaista ja kauan odotettua täysi-ikäisyyttä.

Hän alkoi seurustella. Ensimmäinen oikeasti vakava ja todellinen suhde. Mä kuitenkin tiesin, että se jätkä oli täysi kusipää ja tulis vielä pilaamaan kaiken. Mä varottelin, mut Hän ei kuunnellut. "Kaikki on hyvin." Ei ollut. Kuukausia kului ja nähtiin aina vaan harvemmin ja harvemmin. Hukuin niiden suhteen alle ja unohduin. Jouduin vaan oottamaan sitä päivää, kun Hän tajuaa, kuinka paskan valinnan on tehnytkää. Se päivä onneks tuli yllättävän nopeesti. "Sä olit oikeessa." Niin olin. Tiesin sen koko ajan. Annoin anteeksi ja kaikki oli taas oikeasti hyvin. 

Ei sitä kestänyt, kun muutama kuukausi. Uusi poika tuli kuvioihin ja sama tapahtui taas. Mä unohduin ja samalla unohtu kaikki muutkin Hänen kaverit. Kyllästyin olemaan meidän ystävyyden ainut tukipilari ja jättäydyin suosiolla varjoihin. Se ärsytti. Mun ystäväpiiri oli jo silloin aika pieni ja näytti pienenevän entisestään. Mietin päässäni usein, että historia toistaisi vielä itseään ja Hän lausuisi taas ne samat sanat mitä silloin ensimmäisellä kerralla lausui. Mietin valmiiksi mitä vastaisin. Kuinka vihainen mä olinkaan ollut ja kuinka mua ei enää jaksa kiinnostaa vittujakaan. 

Nyt tästä on jo melkein vuosi ja lauantaina töissä ollessani sain viestin.

"Oon niin pahoillani..."

Ootko sä oikeasti?

"Toivoisin vaan, että saisin mun parhaan ystävän takasin."

Niin mäkin joskus, mutta mä en tiedä toivonko sitä enää.

Kun suljen silmät kuulen huudon: "juokse"

"Tänään mä onnistun" on ensimmäinen ajatus mun päässä jokaikinen aamu, mutta ikinä se ei toteudu. Jos sallin itseni syömään, koska "ei pieni pala haittaa", peli on menetetty. Oon kyllä syönyt todella vähän viimeaikoina, mutta en tarpeeksi vähän. Tahtoisin takaisin vuoden 2011, 600 kalorin päivät, jokailtaiset kyykyt ja vatsalihakset sekä vaa'alla pienenevät luvut. Silloin laihduin yli 10 kiloa ja tunsin itseni laihemmaksi, kuin koskaan! En ole uskaltanut astua vaa'alle pitkään pitkään aikaan. Jos se numero olisikin liian suuri ja masentuisin tai jos se numero olisikin pysynyt samana enkä tietäisi mitä tehdä.

Mulla on ollut erityisen huono olo viimeiset kaksi päivää. Aamulla bussissa pelkään oksentavani, töissä pystyn hädintuskin seisomaan ja kotiin tullessani voisin vain nukkua vuoden tai kaksi. Kaikki liikkeet tuntuu nopeammilta mitä ne oikeasti ovat. Liikutan sormiani työpaikan takahuoneessa niin hitaasti, kuin vain osaan, mutta silmissäni ne liikkuvat kauhean nopeasti. Kaikki ajatukset kuuluvat päässäni kuiskausten sijasta viiltävinä huutoina ja tekisi itsekkin mieli huutaa. Luomet valuvat alas ja voin melkein nähdä kaikki ajatukseni ja on pakko avata silmät taas.

Huonon olon lisäksi oon alkanut saada paniikkikohtauksia. En tiedä mitä ajatella enää. Hengitys vaikeutuu, sydän lyö miljoonaa, ahistaa helvetisti. On pakko levitä sängylle ja koittaa rauhoittua. Onneksi oon ollut kotona näiden sattuessa. Mietin joka kerta pitäisikö mun soittaa jollekkin, mutta en ikinä soita, vaikka toivonkin turvallista syliä ja käsiä pitämään musta kiinni. Kuiskauksia korvaan, että "kaikki on hyvin" ja hiusteni haromista.

En mä oikeastaan tiedä mitä mä haluan, kun ei tää yksin kotona olokaan tunnu enää hyvältä ajatukselta.

I'm scared of living like this

Mun olo pahenee päivä päivältä ja tunnen, kuinka kohta en jaksa enää edes nostaa kättäni sammuttaakseni herätyskelloa. En tiedä miksi, mutta laitan joka yöksi monta herätystä, vaikka tietäisin saavani nukkua seuraavana päivänä pitkään. Ensimmäinen herätys neljäksi aamulla, toinen kahdeksaksi, kolmas kymmeneksi ja neljäs, viides, kuudes, ja seitsemäs muutaman minuutin välein kymmenen jälkeen. Joskus en edes pysäytä herätyskelloa. En tahtoisi tuhlata päiviäni nukkumiseen. Makaan peittoni alla ja kuuntelen herätyskellon soivan yhä uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten parempi, kun nukkuminen? En usko, mutta en tiedä mikä sitten olisi. Oon niin sekasin mieleni kanssa enkä löydä enää tietä mitä kulkea.

Välttelen syömistä entistä enemmän. Pyrin juomaan mahdollisimman paljon, etten tuntisi nälkää. En osaa enää juoda vettä, joten kurkusta alas virtaa yleensä Cola Zero. Hiilihappo saa mut voimaan pahoin ja pelkään oksentavani. En tahdo enää oksentaa. En tarkoituksella, en vahingossa. En vain tahdo.

Kukaan ei enää soittele mulle ja kysy mua mihinkään, koska kaikki tietää, että sanon aina ei. Tänään ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä keskustaan sosialisoitumaan, mutten tiennyt kelle soittaa. Ei mulla ole enää kavereita. Tai on, mutta en mä tahdo oikeasti ketään nähdä. En siksi, ettenkö nauttisi kenenkään seurasta vaan siksi, että pelkään romahtavani. Mä olen yleensä se, jolle voi purkaa huolensa ja mä kuuntelen ja koitan löytää ne kaikkein lohduttavimmat sanat, mutta kukaan ei koskaan kuuntele mua. Enkä edes uskalla avata suutani. Ehkä mun pitäisi. Oon niin täynnä tätä itseinhoa, vihaa ja masentuneisuutta, että repeän kohta. Laitoin mun psykalle sähköpostia ja pyysin päästä juttelemaan mahdollisimman pian. Joko mä 1. vihdoin raahaan itseni sinne ja päästän kaiken itsestäni ulos tai 2. perun sen ajan ja vellon tän paskan keskellä vielä hetken. Toivon ensimmäisen tapahtuvan, mutta luulen, että toinen vie voiton. Lopulta päädyin vain lähibaariin (sinne missä olin töissä) juomaan muutamat ja juttelemaan niitä näitä työkavereiden kanssa. Kotiin kävellessä tärisin ja hengittämisestä tuli vaikeaa. Purskahdin itkuun heti kotioven suljettuani ja toivoin, että kotona olisi ollut joku mua odottamassa. Elämä olis edes vähän helpompaa, jos voisin kotona hukkua jonkun lämpimään syliin, mutta sen sijaan hukunkin vain omiin kyyneliini.

Haluan muuttua ihmisenä täysin. Haluan leikata hiukseni ja näyttää aivan joltain muulta. Haluan laihtua niin paljon, että muut huomauttavat siitä ja tuntea ylpeyttä kehostani. Haluan selvittää mieleni. Haluan uusia ihmisiä ympärilleni.

Haluan elää ja olla onnellinen.

Laiturilta tuuli vie pois nekin, jotka ei kelvanneet

Tällä viikolla olen..

soitellut ahdistuneena paikasta toiseen toivoen pääseväni työssäoppimaan (vain siksi, etten joutuisi keskeyttämään koulua kahdeksi kuukaudeksi ja menettää tukiani). Paikka löytyi ihan liian monen puhelun jälkeen. Aloitan ensi maanantaina viikon myöhässä aikataulusta. Onko mun pakko? Kyllä mun on.
Maannut kotona päivät pitkät ja syönyt liikaa.
Toivonut ajan kuluvan nopeammin. Voisiko jo olla maaliskuu?
Jutellut veljeni kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Outoa, koska ei yleensä jutella mitään sen kummempia.
Nauranut lähikaupan myyjän kanssa hänen lääkitykselleen.
Iloinnut Ruisrockin tulevista esiintyjistä ja toivonut kesän jo tulevan.

Silloin kaikki tuntuu edes vähän helpommalta.

Sytytä sieluni palamaan

Oon yrittänyt kirjoittaa monta kertaa, mutta en ole onnistunut. En ole onnistunut tekemään mitään koko lomani aikana ja se ahdistaa mua. Tänään mulla olisi ollut uusi psykiatriaikakin, mutta peruin sen taas. Vaihdoin tosin psykiatria ja koko paikkaa, joten aikojen peruuttamisesta ei synny laskuja, joita en pysty edes maksamaan. Sisko hommasi mulle sen paikan ja vahti vierestä, että varmasti ilmottaisin olemassaolostani sinne. Valehtelin hälle käyneeni siellä tänään. Halusin kovasti kyllä mennä sinne, mutta en saanut itseäni ylös sängystä. Oli pakko valehdella, koska tiedän, kuinka Sisko suuttuisi ja syyllistäisi. Uusi psykiatrini vaikuttaa onneksi puhelimessa niin mukavalta ja ymmärtäväiseltä. Lähettää aina tsemppiä puhelun loputtua ja sanoo, että voin soittaa koska vain. Toivottavasi mielikuvani tästä naisesta on totta. En haluaisi taas pettyä ja jäädä ilman apua.

Mun syöminen on heitellyt puolelta toiselle töiden loputtua. Toisinaan syön aika normaalisti, mutta toisinaan en syö ollenkaan. Toivoisin kaikkien päivien olevan edellisiä, mutta se tuntuu niin vaikealta. Varsinkin, kun veljeni asuu väliaikaisesti luonani arkipäivinä. Hän syö, minunkin tekee mieli syödä, syön. En halua syödä. Haluan nääntyä ja nähdä kaiken ihrani ja läskini katoavan ja löytää niiden alta ne kaikki ihanan kauniit luut. Olen ostanut vaatteita. joissa näyttäisin paremmalta, jos saisin pudotettua muutaman kilon pois. Ne odottavat vaatekaapissani roikkuen rumista henkareista ja tuovat mulle motivaatiota laihtua.

Ensviikolla alkaa jo toinen työssäoppiminen ja mun motivaatio sitä kohtaan on olematon. Oon niin epävarma koko siitä paikasta, mutta oli pakko ottaa se vastaan. Jätin kaiken taas viime tinkaan. Ei yhtään yllätä, etten saa asioita aikaiseksi ajoissa.

Onneksi huomenna saan heti aamusta muuta ajateltavaa, kun mun uusi lattia saapuu vihdoin. Mielummin ehkä nukkuisin, yllätys yllätys, mut ehkä ihan hyvä herätä aikaisin. Pakko saada unirytmi ruotuun ennen töiden alkua. Kuinka paljon mua vituttaa edes kirjoittaa noin. Enkö vois vaan olla ja nukkua?

Nyt mun pitäis alkaa tekeen kanasalaattia mulle ja veljelle. Ehkä veitsi karkaa tanssimaan jonnekkin ihan muualle, kun kurkkujen ja tomaattien päälle. Ei vaan, en mä pysty siihen. Hyvä vain.

Huominen keikka.

.

Mitä sitten teen?

En tuu varmaa ikinä oppimaan käyttää rahaa oikein. Tammikuu ei ole vielä edes ohi ja oon käyttänyt jo osan ens kuunkin rahoista. Mua pelottaa pyytää äitiltä sen velkoja takaisin, koska en halua, että se saa tietää mun rahatilanteesta. Miten vaikeeta voi olla säästää rahaa? En oo ikinä osannu sitä. Huomenna on kauan sitten varattu tatuointiaikakin eli rahat hupenee lisää, lisää, lisää. Peruisin sen ajan, jos enää kehtaisin. Kuin typerä ihminen voi olla?

En oo nähnyt ketään taas viikkoon, mut mua ei edes haittaa. Mieluusti tuun töiden jälkeen piiloon peiton alle kattomaan Hannibalia tai nukkumaan. Kaverit soittelee iltasin baariin, mut sanon aina mulla olevan töitä. "Sua ei nykyään näy enää missään!" Tiedän. Mä en vaan jaksa ja mua ahdistaa liikaa. Varsinki kaikki tän kaupungin baarit. Kaverit tykkää käydä just niissä juottoloissa, joissa jokainen vastaantuleva ihminen on jostain tuttu. Vihaan sitä. Vihaan tätä kaupunkia ja haluun pois.

Töissä yks asiakas kertoi mulle sen pojasta, jolla on jo pitkään menny huonosti. Se käy samassa mestassa psykalla missä mäkin joskus kävin. Sekin haluaa täältä pois. Se on asunut täällä koko elämänsä ajan ja pelkää olla täysin oma itsensä. Sen takia se haluaa pois. Samaistuin niin paljon. Välillä kuulosti ihan siltä, että se nainen olisi puhunut musta. Kaikki meissä oli samaa horoskooppia myöten. Haluisin tavata sen pojan. Ehkä se tajuais mua paremmin, kun kukaan muu koskaan.

Juhlan jälkeen tyhjä pää

Rakastuin kuuroon poikaan töissä. Heitin lasipullon katuun. Poltin liikaa tupakkaa. Ahdistuin ruoasta ja sen yhden sanan lausumisesta ääneen. Vihasin sadetta. Säälin veljeäni. Olin kiitollinen. Nukuin liikaa. Nautin. Löysin Jennin vanhan tuotannon uudelleen. Valvoin 24 tuntia. Olin todella väsynyt.

Kaipasin kotia. Söin liikaa.

Vihasin itseäni.

"Mä kuiskaten korvaasi käsken;

älä vielä luovuta kesken!"

Vielä yksi vapaapäivä.

Ja oot liian hauras sun omasta mielestä kestämään elämää täällä

"En voinut olla näkemättä pöydällä olevaa laskua. Miksi sulla on ollut aika psykiatriselle? Ja miksi et ole mennyt sinne?"

Mun sydän hyppäsi ulos rinnasta ja lopetin hengittämisen. Mitä mä sanoisin? Valehtelenko vai laimennanko totuutta? Kieltäydynkö kertomasta kokonaan vai kerronko suosiolla kaiken? En todellakaan tiennyt mitä tehdä. Jatkoin töitäni muutaman tunnin ajatukset jossain aivan muualla, kuin työnteossa. Tupakalla käydessä nostin kädet täristen luurin korvalleni. Laimensin totuutta, väritin tarinaa. Kerroin vain "mahdollisesta" masennuksesta. Äiti kuulosti hämmentyneeltä eikä oikein sanonut mitään. "Onko joku sitten hullusti?" "Ei, ei ole". Sovittiin, että puhutaan myöhemmin. Koitan vältellä puhumista. Koko ajatus ahdistaa mua ihan helvetisti. En oo koskaan pystynyt kertomaan mun henkilökohtaisia asioita äitille. Ei äiti oo ikinä tiennyt musta mitään. Luulee ehkä tietävänsä. Ainut mitä se näkee on mun kulisseista rakennettu kova ulkokuori. 

Tänään mä heräsin todella väsyneenä muutamaa tuntia ennen töitä. Juuri ennen lähtöä kuitenkin huomasin, että oon katsonut työvuorot ihan päin helvettiä ja että mun piti olla töissä jo kymmeneltä. Soitin pomolle ja asia oli onneksi ok ja käski mun pitää vapaapäivän. Vitutti kyllä silti ja vitutti vielä enemmän, että olin viime yön baarireissulla puhaltanut kaikki tupakkani savuna ilmaan ja piti lähteä ostamaan uusia. Kasa pieniä likaisia kolikoita ja kaksi pulloa. Siinä kaikki mitä mulla oli ja kaikki multa myös meni. Olisipa jo tammikuun ensimmäinen. 

Musta tuntuu nykyään, etten voi puhua näistä asioista mitään kellekkään. En enää edes Siskolle. Tiedän jo valmiiksi mitä saan vastaukseksi vuodatuksiini. "Kannattaisiko sun oikeasti hankkia apua?" "Ei toi ole tervettä, syö jotain!" "Lopeta!" Ei kukaan ymmärrä mua. Ymmärrä miltä musta tuntuu. Millaisia ajatuksia mun pää sisällään solmii yhteen. Ei kukaan tajua, että ei mua kukaan ulkopuolinen henkilö voi auttaa. Mä itse seison reunalla ja vain mä voin hivuttaa jalkani suuntaan tai toiseen. 

Haluisin itkeä, mutta en osaa.

Vanha ystäväni.

Time for you to break it all down, do it all again

Oon ollu muutaman päivän taas yksin. En tosin omasta tahdosta, vaan muiden. Kaikilla tuntuu olevan muuta. Kukaan ei kerkeä viettää aikaa mun kanssa tai nähdä mua. Ainoat ihmiset, jotka ovat näinä muutamana päivänä soittaneet ovat äiti ja Höpö. Näistä kahdesta vain äitiäni tuntuu kiinnostavan mitä mulle kuuluu. Kerroin hälle viikonlopustani. Äiti kysyi, että kerronhan, jos mulla ei ole kaikki hyvin tai jos jokin painaa mieltä.Vastasin myöntävästi tarkoittamatta sitä. Äiti ei tiedä musta oikeastaan mitään. Oon rakentanut kulissini myös hänen silmien eteen. Oon viimepäivinä miettinyt, että kertoisin äitille mikä mua painaa, mutta päädyn aina samaan päätökseen; en pysty. En vielä. Ehkä joskus, mutta ei, ennenkuin olen valmis. En ole valmis. Höpö taas soittaa lähes päivittäin kertoakseen omasta elämästään. Mua ei kiinnosta, mutta en halua olla ilkeä. Kuuntelen ja kuuntelen, kunnes tarinat saavuttavat loppunsa ja Höpö sanoo soittavansa taas myöhemmin.

Tunnen itteni todella yksinäiseksi. Mun ystävillä on kaikilla joku, jota rakastaa. Poikaystävä. Mulla ei. Ei ole koskaan ollutkaan. Tyttöystäviä kyllä kauan sitten, mutta en laske niitä. En enää edes näe tytöissä sitä samaa, mitä näen pojissa. En ole koskaan tuntenut rakkautta toista ihmistä kohtaan. Ihmistä, jonka kanssa haluisin viettää koko loppuelämäni. Sisko jaksaa aina sanoa, että kyllä löydän vielä ihmisen ketä rakastaa. Hänkin löysi. Ehkä löydänkin, mutta milloin? Milloin pitkä odotukseni saavuttaa loppunsa ja saan rakastaa? En tiedä. Kukaan ei tiedä. Toivottavasti pian. Mä toivon sitä niin paljon.

Mutta ensin tahdon laihtua. Katsoa itseäni peilistä ja hyväksyä sen, mitä näen. Ehkei kukaan halua mua, koska olen lihava. Ei kukaan tahdo mua tälläisenä. Vielä mä laihdun. Mulla on tavoite; -5kg jouluun mennessä. Oon niin lähellä tavoitettani. 55 kiloa. Painan nyt 66,5 kiloa. Yli 10 ällöttävää riesaa liikaa. Hieman yli 10 kiloa matkaa onneen. Pystyn siihen! Jouluun mennessä olen 5 raskasta kiloa kevyempi, jonka jälkeen pudotan taas 5 kiloa. Jäljelle jää vaivaiset 1,5 kiloa ja olen tavoitteessani. Sitten oon onnellinen. Tiedän sen.

Tunnen, kuinka motivaatio täyttää mut taas. Tämän blogin aloittaminen oli paras päätös pitkään aikaan! Ennen koitin kirjoittaa päiväkirjaa, mutta en ikinä ollu tyytyväinen käsialaani, joten se loppui lyhyeen. Perfektionisti. Jep! En hyväksy itseltäni virheitä. Haluan olla täydellinen.

Poltin tupakan ja mietin huomista päivää. Ehkä jaksan kerätä itseni ja lähteä ulos. Toivottavasti! Viime päivien sää on ollu pitkästä aikaa taas just sellanen, jonka takia mä pidän syksystä. Viileä ja värikäs, mutta silti aurinkoinen ja kirkas. Huomenna menen kirjastoon. Lukeminen on alkanut taas maistua yhtä hyvälle, kun ennen!