Unohdimme minne täältä aioimme

En oikein tiedä mitä mulle kuuluu. Oon ollut todella väsynyt pitkään, enkä saa öisin nukutuksi kunnolla. Peilikuvani ahdistaa entistä enemmän ja jokainen pienikin suupala mitä vain tuntuu pahalle. En ole oksentanut, vaikka mieli on kovasti tehnytkin. Oon käyttänyt ihan liikaa rahaa kaikkeen turhaan ja kohta alkaa olemaan taas tiukkaa. Oma on syyni, joten turha tässä on itkeä. Kyllä mä ilman ruokaa pärjään, mutta mun tupakointi ja kissan ruokkiminen ovat asioita erikseen. Toivottavasti heinäkuun tukihakemukseni hyväksytään ja saan ensimmäinen päivä taas kunnolla rahaa! 

Oon lähinnä liikkunut vain akselilla hima - lähipubi - hima. Mun dösäkortti vanhentui muutama päivä sitten, enkä tahdo ostaa uutta. En kuitenkaan käyttäisi sitä niin paljoa, että se maksaisi itseään takaisin. Kävin tiistaina Hugon kanssa Helsingissä ja oli pitkästä aikaa todella mukava päivä, jos ei ajattele sitä kaikkea mitä nielin kurkastani alas. Hugon isä halusi tarjota meille ruoat jostain kiinalaisesta raflasta, enkä kehdannut sanoa ei ja istua ainoana pöydässä, joka ei syö. Se olisi ollut liian epäilyttävää. Ruoka oli todella hyvää, sitä en kiellä, mutta se kalorien määrä. En tahdo edes ajatella.

Kohta on juhannus ja silloin kuuluisi vissiinkin olla sosiaalinen, juoda alkoholia ja nauttia, mutta mua ei jaksa kiinnostaa yhtään. Mulla olisi montakin vaihtoehtoa mihin mennä ja mitä tehdä, mutta en tiedä haluanko toteuttaa niistä yhtäkään. Tai no, kyllä mä oikeastaan tiedän. Kaikki juovat itsensä humalaan ja pyhien jälkeen voidaan taas lehdistä lukea, kuinka moni on tällä kertaa hukkunut tai potkaissut muuten vain tyhjää. Sitäkö se on? Ihan typerää.

En voi uskoa, että olen rutistanut itsestäni pois jo yli 20 kiloa! En muista olenko ikinä täällä puhunut tuloksistani, en kai? Painoin vielä muutama vuosi sitten 85 kiloa ja nyt vaa'an luku on 63 ja muutama satanen grammoja päälle. Olen n. 177cm pitkä, joten BMI on vielä 20.1. Normaali paino. Tavoitepainoni on hyppinyt 60 ja 55 kilon välillä ja nyt toivoisin painavani 55. Muutaman kilo alipainoa, mutta se olisi täydellistä!

Kello tulee taas puoli kuusi aamulla ja mä olen vaihtelun vuoksi vieläkin hereillä. Milloin saisin taas nukuttua kunnolla ja normaaliin aikaan? 

I don't know if I'm scared of dying but I'm scared of living too fast, too slow

►First Aid Kit - My Silver Lining

Päätin pyyhkiä jätkän elämästäni pois. Koko juttu toi mun päiviin entistä enemmän stressiä ja ahdistusta, joten ehkä tämä oli vain hyvä. Tai hetken se ainakin tuntui siltä, mutta en tiedä tuntuuko enään. Huomaan aivan liian usein tuijottavani kännykkäni näytöllä kelluvaa kuvaa hänestä tai meidän viestiketjua ja odotan hänen vastaavan jotain. Ehkä on vain hyvä, että hän ei vastaa yhtään mitään.

Oon niin väsynyt kaikkeen nyt. En jaksaisi valvoa jokaista yötä ja nukahtaa vasta auringon noustessa. En jaksaisi nähdä ketään tai vastata puhelimeen, kun se soi. En jaksaisi edes nousta sängystä ylös, mutta kai mun on pakko jaksaa. Oon niin kyllästynyt pitämään kulissejani yllä muiden edessä ja olla muka niin onnellinen, varsinkin äidin. Mulla on ollut niin monta tilaisuutta avata suuni ja antaa kaiken valua kurkustani ulos, mutta en vain pysty siihen. Tahdon pystyä siihen, mutta miksi se on niin vaikeaa? Pelkään niin paljon, että pian huomaan kesän olevan jo ohi ja on aika palata kouluun ja huomaan, että en ole tehnyt yhtään mitään.

Mun tatuoinnin piti muistuttaa mua siitä, että tapahtui mulle mitä tahansa, mä selviän. Nyt sekin alkaa tuntua täysin merkityksettömältä.

Ja mä oksensin tänään. Kahdesti. Miksi?

Koska mä olen heikko. Siksi.

"Oh, no, it's fine"

Oon alkanut häpeämään mun syömishäiriötä niin paljon. Miten mun on niin vaikea syödä mitään? Peilistä mua tuijottaa takaisin hyvinsyönyt löllyvä poika, josta ei päällepäin huomaisi mitään sairautta. Se, että jonkun tarjotessa mulle ruokaa mä kieltäydyn tai seurasta riippuen otan vain vähän siksi, että kukaan ei osaisi epäillä mitään. Olen onnistunut syömään todella vähän viime aikoina ja on ollut myös päiviä, kun en ole syönyt mitään. Se tuntuu hyvältä, mutta en silti uskalla astua vaa'alle. Ehkä annan ajan kulua vielä ja toivon suurempaa tulosta.

Kesälomani on alkanut melko kehnosti. Kun muut lähti päättäjäisten vuoksi juhlimaan, minä päätin pyörtyä ja jäädä kotiin. Pyörryin luultavasti siksi, etten ollut syönyt aikoihin. Se oli oikeastaan aika lohduttavaa.

Olen kävellyt kauppaan kaatosateessa ja se tuntui vapaalta ja hetkeksi mieleni valtasi lapsuus ja se huolettomuus, kun kaikki oli hyvin, eikä osannut murehtia mistään sen suuremmasta, koska oli niin pieni ja hento. Olen ollut huolissani monesta ystävästäni ja haluaisin auttaa, mutta en tiedä mitä tehdä tai osaisinko edes tehdä mitään. Hukuttaisin mieleni mielummin muiden murheisiin, kun miettisin omiani niin paljon. Olen koittanut iloita pienistä asioista ja onnistunut siinä melko hyvin. Se, kuinka sileiksi hiukset muuttuu niitä kammatessa, kesäsateet ja märät varpaat, selvittämättömien mysteerien ja urbaanilegendojen lukeminen aamuyöhön asti, kissa, joka tekee koneella olon ja kirjoittamisen vaikeaksi, uusien täydellisten bändien löytäminen ja tupakalla olo juuri valvotun yön jälkeen, kun auringon ensisäteet häikäisee sumeita silmiä.

Katselen parvekkeelta, kun ihmiset herää töihin ja elää elämäänsä eteenpäin ja samalla mä vellon kaiken tän paskan keskellä ja vikisen. Tunnen usein itseni niin turhaksi.

►The 1975 - Fallingforyou

Tää postaus on niin ristiriitanen ja sekava, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Niinhän mäkin olen.