"Oh, no, it's fine"

Oon alkanut häpeämään mun syömishäiriötä niin paljon. Miten mun on niin vaikea syödä mitään? Peilistä mua tuijottaa takaisin hyvinsyönyt löllyvä poika, josta ei päällepäin huomaisi mitään sairautta. Se, että jonkun tarjotessa mulle ruokaa mä kieltäydyn tai seurasta riippuen otan vain vähän siksi, että kukaan ei osaisi epäillä mitään. Olen onnistunut syömään todella vähän viime aikoina ja on ollut myös päiviä, kun en ole syönyt mitään. Se tuntuu hyvältä, mutta en silti uskalla astua vaa'alle. Ehkä annan ajan kulua vielä ja toivon suurempaa tulosta.

Kesälomani on alkanut melko kehnosti. Kun muut lähti päättäjäisten vuoksi juhlimaan, minä päätin pyörtyä ja jäädä kotiin. Pyörryin luultavasti siksi, etten ollut syönyt aikoihin. Se oli oikeastaan aika lohduttavaa.

Olen kävellyt kauppaan kaatosateessa ja se tuntui vapaalta ja hetkeksi mieleni valtasi lapsuus ja se huolettomuus, kun kaikki oli hyvin, eikä osannut murehtia mistään sen suuremmasta, koska oli niin pieni ja hento. Olen ollut huolissani monesta ystävästäni ja haluaisin auttaa, mutta en tiedä mitä tehdä tai osaisinko edes tehdä mitään. Hukuttaisin mieleni mielummin muiden murheisiin, kun miettisin omiani niin paljon. Olen koittanut iloita pienistä asioista ja onnistunut siinä melko hyvin. Se, kuinka sileiksi hiukset muuttuu niitä kammatessa, kesäsateet ja märät varpaat, selvittämättömien mysteerien ja urbaanilegendojen lukeminen aamuyöhön asti, kissa, joka tekee koneella olon ja kirjoittamisen vaikeaksi, uusien täydellisten bändien löytäminen ja tupakalla olo juuri valvotun yön jälkeen, kun auringon ensisäteet häikäisee sumeita silmiä.

Katselen parvekkeelta, kun ihmiset herää töihin ja elää elämäänsä eteenpäin ja samalla mä vellon kaiken tän paskan keskellä ja vikisen. Tunnen usein itseni niin turhaksi.

►The 1975 - Fallingforyou

Tää postaus on niin ristiriitanen ja sekava, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Niinhän mäkin olen.