But fake happiness is still the worst sadness

Oon ollut älyttömän väsynyt koko elokuun ajan. Työt syö mun kaiken ajan ja sosiaalisen elämän, eikä mulla riitä voimia tai edes halua tehdä mitään tai nähdä ketään. Ei mulla oikeastaan olisi edes aikaa mihinkään muuhun. Vapaapäivätkin olen viettänyt suurimmaksi osaksi töissä ja tällä hetkellä onkin menossa 11 päivän työputki. Työnteon lomassa myös syöminen on jäänyt pois mielestä enkä tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Välillä tuntuu, ettei jalat enää kanna mua eteenpäin.

Töissä ajattelen, kuinka illalla pitäisi jaksaa käydä suihkussa. Kuinka pitäisi häätää pyörremyrsky kämpästäni ulos ja ruokkia kissa. Kuinka pitäisi käydä kaupassa ostamassa vessapaperia. Kuinka mun pitäisi hakea melkein kuukauden myöhässä oleva palkkani, että pystyisin edes hetken elättämään itseni. En minä jaksa. Töiden jälkeen tahdon vain hypätä bussiin, kotona lysähtää sängylle ja olla tekemättä yhtään mitään. Jos tätä on aikuistuminen, niin en tiedä miten selviän tulevaisuudessa.

Tahtoisin tavata vanhoja ystäviäni viiden vuoden takaa ja hämmästellä, kuinka me kaikki ollaan muututtu niin hirveästi. Ne ei tiedä musta mitään tai tunne mua enää, joten voisin olla mitä vain. Voisin kertoa kaiken hyvän ja ihanan mitä mulle on tapahtunut ja elää hetken onnellisuuden kuplassa. Kaikki ärsyttää ja väsyttää mua täällä ja tahdon niin lähteä pois. Tuntuu, että kaikkia mun kavereita ärsyttää mun seura. En uskalla avata suutani, etten keskeyttäisi kenenkään puhetta tai olisi muuten häiriöksi. Ajattelen asioita, joita tahtoisin kertoa ja sanoa ääneen, mutta päädyn olemaan hiljaa. Tai sitten erehdyn aloittamaan, mutta joku kerkeää puhumaan päälle ja minä hiljenen. Ehkä tämäkin on yksi syy siihen miksi en jaksaisi nähdä ketään.

Ajatus itseni tappamisesta käy mielessäni usein, vaikken edes tahtoisi kuolla. Äänet mun päässä huutaa, kuinka turha mä olenkaan ja kun sanon sen ääneen, olen huomionhakuinen ja ryömin vain itsesäälissä. Ei, en minä ole. Olen väsynyt ja hukassa. Säälittävä luuseri, joka ei saa elämästään millään kiinni. Sinisilmäinen poika, jonka olisi jo aika avata silmänsä. Itsetuhoinen, mutta liian pelokas ottamaan härkää sarvista ja tekemään jotain. Turvaa etsivä harhaileva sielu, joka kuitenkin tahtoo vain niihin käsiin, jotka eivät suo sitä.

"Maailma herää" vai pitäiskö mun herätä

Näin Jätkää taas pitkästä aikaa. Kädet täristen jännityksestä mä ootin viestiä, josta tietäisin käydä avaamassa rappuni oven. En tiedä miksi jännitin niin paljon nyt. Oli niin kiva nähdä pitkästä aikaa ja kaikki tuntui taas siltä samalta, kun viime keväänä. Siltä kihelmöivän ihanalta ihastuksen tunteelta. Jätkän seurassa kaikki tuntuu jotenkin niin helpolle ja pystyn olemaan häpeilemättä juuri sitä mitä olen. Se, kun lojumme yhdessä sänkyni pinnalla sylikkäin ja juttelemma kaikesta maan ja taivaan väliltä. Pääni hänen vatsan päällä mä silitän sen kättä ja annan sanojen valua ulos suustani. Jätkä katsoo mua silmiin se ihanan pieni ja suloinen hymy kasvoillaan ja sanoo mun olevan ihan hölmö. Sitä mä ehkä olenkin, mutta haittaako se? Ei se haittaa, hän kuiskaa ja painaa huulensa vasten mun otsaa ja mä olen niin iloinen.

Olin jo luopunut ajatuksesta, että imisin Jätkästä kaiken sen tiedon mitä se multa itsestään pimittää. Kello lyö 7:05 torstaiaamuna ja mä nousen sammuttamaan sen laittamaa herätystä. Oon jo laskemassa puhelinta takaisin lattialla, mutta mun silmiin osuu pieni valkoinen teksti keskellä kännykän lukitusnäyttöä. Siinä se kaikki lukee. Hänen nimensä ja osoitteensa. Kuulen jätkän palaavan vessasta takaisin sänkyyn ja otan äkkiä kaiken tuon muistiin. Äkkiä se kaikki onkin yllättäen mun edessä enkä tiedä miten mun pitäisi reagoida. Jätkä horjuu unisena takaisin mun viereen ja vetää mut syliinsä nukkumaan. Vaikka suurinosa jo tiedossani olleista asioista olikin valetta, en osaa olla vihainen. Pitäisikö mun edes olla? Olen vain helpottunut, että nyt tiedän vihdoin kaiken.

En ota meistä enää samanlaista stressiä tai ylimääräisiä paineita, kun ennen. Aika näyttäköön mitä käy, mutta nyt tämä tuntuu vain ihanalle. Kaverit käskevät mua lopettamaan tämän heti, koska "toi perustuu vaan valheisiin" ja "saat niin paljon parempaakin", mutta entä jos en tahdo muuta? En mä tahdo lopettaa nyt enkä edes uskaltaisi. "Joo joo" mä hoen ja mun sisällä myllää ahdistus ja ärtymys.

Elämä on sotaa

Tahdon seikkailla ja tuntea vapauden rinnassani. Tahdon kävellä kotiin pimeässä pilkun jälkeen ja tuntea humalan laskevan. Tahdon juosta pitkin peltoja ympärilläni ihmiset, joista mä tykkään. Mennä ja tulla ajattelematta paljon kello on ja olla tietämätön maailman menoista. Tahdon uudistaa elämäni täysin.

Ensimmäiset päivät töissä takana ja en tiedä miltä musta tuntuu. Välillä ajattelen, että ehkä tämä sittenkin on ihan okei ja kyllä mä jaksan kaksi kuukautta eteenpäin, kun taas välillä en tahtoisi nousta sängystä ja nousen itku silmässä ruuhkaiseen aamubussiin haluten kadota täältä. Olen ajatellut koulun lopettamista ja muita vaihtoehtoja, joilla luistaa tästä jaksosta pois, mutta ei siinä olisi mitään järkeä. Valmistun vuoden kuluttua ja voin jo kuvitella sen tunteen, kun saan paperit käteeni ja itken ilosta ja surusta, koska olen vihdoin valmis ja kouluni käynyt. Edessäni sitten uusi koulu uudella paikkakunnalla tai välivuosi, ei sillä väliä, mä saan elää.

Työt tappavat myös sosiaalisen elämäni enkä edes jaksaisi nähdä ketään tai tehdä mitään. Kaikki pienet arkiset asiatkin tuntuvat niin suurilta. En meinaa millään jaksaa pukea vaatteita päälleni, en meinaa jaksaa pestä hampaita, enkä jaksaisi painaa bussissa punaista nappia, että voisin jäädä pois kyydistä. En vain jaksa. Tahdon nukkua univelkani pois ja siivota kotini täysin ja kävellä lähibaarini terassille juomaan yhden jos toisenkin lonkeron ja lipua ajan mukana eteenpäin.

Pelkään, että romahdan täysin enkä kykene enää mihinkään. Pelkään katsoa tilini saldoa. Pelkään jääväni ulkopuolelle, koska olen vain töissä ja yksin kotona. Pelkään, että poltan itseni loppuun. Pelkään sinun mielesi saloja. Pelkään mennä psykalle pitkästä aikaa. Pelkään vastuuta ja aikuisuutta. Pelkään elää normaalia elämää.

En tiedä, en tiedä, en tiedä.

If you only live once why we keep doing the same shit?

Koulu alkaa alle viikon päästä ja mua pelottaa suunnattoman paljon. Miten kesä meni näin äkkiä? En kerennyt viivata puoliakaan asioista yli, jotka mun piti tehdä koulun loputtua. Mennä huvipuistoon. Käydä iskän luona ja mökillä. Tanssia enemmän, kuin yhdet festarit. Saada uusia kavereita. Laihtua tarpeeksi. En kerennyt mukaan tähän kaikkeen.

Tahtoisin selvittää pääni ja liikkua pois kotoa ilman, että ahdistaa. Ilman, että jokaisen vastaantulevan ihmisen kohdalla suuntaan katseeni katuun enkä uskalla kohdata heidän katseitaa. Olla miettimättä, että mikä mussa on vikana, kun tuo katsoi noin. Mennä baarissa vessaan ilman helvetin suurta ahdistusta mukanani. Olla olematta niin vitun epävarma itsestäni ja oikeasti elää.

Oon koittanut olla astumatta vaa'alle, koska likaiseen näyttöön ilmestyvä punainen numero saa mut aina pois tolaltaan. Viimeksi se näytti 61 ja jotain. Sitä ennen 60,8. Tottakai paino heittelee hieman sinne tänne, mutta voisiko se heittää itsensä vielä muutaman kilon miinuksen suuntaan? Puolitutut ihmiset alkaa jo huomautella mulle tai muille ihmisille mun ympärillä mun laihtuneen ja se saa mut iloiseksi. Samalla kuitenkin tunnen suurta ahdistusta. Epäileekö joku jo jotain? Näkeekö ihmiset mun lävitse? Äitikin huomautti jo asiasta, mutta luulen sen uskovan tämän johtuvan vain siitä, että mulla on ollut tosi heikko rahatilanne koko heinäkuun. Toivottavasti ainakin! Äidin seurassa mä syön aina edes vähän ihan vain siksi, etten antaisi epäilyille aihetta.

Oksentaminen on käynyt liian usein mielessäni viime aikoina ja toivon, etten ryhdy siihen taas. Kirjoitin tästä itseasiassa jo oman postauksensa, mutta en tiedä haluanko julkaista sitä koskaan. Ei tekisi mieli postata tätäkään.