Elämä on sotaa

Tahdon seikkailla ja tuntea vapauden rinnassani. Tahdon kävellä kotiin pimeässä pilkun jälkeen ja tuntea humalan laskevan. Tahdon juosta pitkin peltoja ympärilläni ihmiset, joista mä tykkään. Mennä ja tulla ajattelematta paljon kello on ja olla tietämätön maailman menoista. Tahdon uudistaa elämäni täysin.

Ensimmäiset päivät töissä takana ja en tiedä miltä musta tuntuu. Välillä ajattelen, että ehkä tämä sittenkin on ihan okei ja kyllä mä jaksan kaksi kuukautta eteenpäin, kun taas välillä en tahtoisi nousta sängystä ja nousen itku silmässä ruuhkaiseen aamubussiin haluten kadota täältä. Olen ajatellut koulun lopettamista ja muita vaihtoehtoja, joilla luistaa tästä jaksosta pois, mutta ei siinä olisi mitään järkeä. Valmistun vuoden kuluttua ja voin jo kuvitella sen tunteen, kun saan paperit käteeni ja itken ilosta ja surusta, koska olen vihdoin valmis ja kouluni käynyt. Edessäni sitten uusi koulu uudella paikkakunnalla tai välivuosi, ei sillä väliä, mä saan elää.

Työt tappavat myös sosiaalisen elämäni enkä edes jaksaisi nähdä ketään tai tehdä mitään. Kaikki pienet arkiset asiatkin tuntuvat niin suurilta. En meinaa millään jaksaa pukea vaatteita päälleni, en meinaa jaksaa pestä hampaita, enkä jaksaisi painaa bussissa punaista nappia, että voisin jäädä pois kyydistä. En vain jaksa. Tahdon nukkua univelkani pois ja siivota kotini täysin ja kävellä lähibaarini terassille juomaan yhden jos toisenkin lonkeron ja lipua ajan mukana eteenpäin.

Pelkään, että romahdan täysin enkä kykene enää mihinkään. Pelkään katsoa tilini saldoa. Pelkään jääväni ulkopuolelle, koska olen vain töissä ja yksin kotona. Pelkään, että poltan itseni loppuun. Pelkään sinun mielesi saloja. Pelkään mennä psykalle pitkästä aikaa. Pelkään vastuuta ja aikuisuutta. Pelkään elää normaalia elämää.

En tiedä, en tiedä, en tiedä.