Sä olet mulle historiaa

Joitakin vuosia sitten mulla oli paras ystävä. Maailman paras ystävä, joka oli aina mulle se ensimmäinen. Oltiin kuin paita ja peppu ja aina yhdessä. Tutustuttiin ensimmäisellä luokalla koulussa ja Hän oli ainoa ihminen, johon pidin yhteyttä muutettuani toiseen kaupunkiin vuosia myöhemmin. Juteltiin päivittäin, nähtiin usein ja ei riidelty koskaan. Ei ikinä. Kasvettiin yhdessä ja koettiin niin paljon. Kaikki kuitenki muuttu, kun alettiin lähestyä sitä kultaista ja kauan odotettua täysi-ikäisyyttä.

Hän alkoi seurustella. Ensimmäinen oikeasti vakava ja todellinen suhde. Mä kuitenkin tiesin, että se jätkä oli täysi kusipää ja tulis vielä pilaamaan kaiken. Mä varottelin, mut Hän ei kuunnellut. "Kaikki on hyvin." Ei ollut. Kuukausia kului ja nähtiin aina vaan harvemmin ja harvemmin. Hukuin niiden suhteen alle ja unohduin. Jouduin vaan oottamaan sitä päivää, kun Hän tajuaa, kuinka paskan valinnan on tehnytkää. Se päivä onneks tuli yllättävän nopeesti. "Sä olit oikeessa." Niin olin. Tiesin sen koko ajan. Annoin anteeksi ja kaikki oli taas oikeasti hyvin. 

Ei sitä kestänyt, kun muutama kuukausi. Uusi poika tuli kuvioihin ja sama tapahtui taas. Mä unohduin ja samalla unohtu kaikki muutkin Hänen kaverit. Kyllästyin olemaan meidän ystävyyden ainut tukipilari ja jättäydyin suosiolla varjoihin. Se ärsytti. Mun ystäväpiiri oli jo silloin aika pieni ja näytti pienenevän entisestään. Mietin päässäni usein, että historia toistaisi vielä itseään ja Hän lausuisi taas ne samat sanat mitä silloin ensimmäisellä kerralla lausui. Mietin valmiiksi mitä vastaisin. Kuinka vihainen mä olinkaan ollut ja kuinka mua ei enää jaksa kiinnostaa vittujakaan. 

Nyt tästä on jo melkein vuosi ja lauantaina töissä ollessani sain viestin.

"Oon niin pahoillani..."

Ootko sä oikeasti?

"Toivoisin vaan, että saisin mun parhaan ystävän takasin."

Niin mäkin joskus, mutta mä en tiedä toivonko sitä enää.

Kun suljen silmät kuulen huudon: "juokse"

"Tänään mä onnistun" on ensimmäinen ajatus mun päässä jokaikinen aamu, mutta ikinä se ei toteudu. Jos sallin itseni syömään, koska "ei pieni pala haittaa", peli on menetetty. Oon kyllä syönyt todella vähän viimeaikoina, mutta en tarpeeksi vähän. Tahtoisin takaisin vuoden 2011, 600 kalorin päivät, jokailtaiset kyykyt ja vatsalihakset sekä vaa'alla pienenevät luvut. Silloin laihduin yli 10 kiloa ja tunsin itseni laihemmaksi, kuin koskaan! En ole uskaltanut astua vaa'alle pitkään pitkään aikaan. Jos se numero olisikin liian suuri ja masentuisin tai jos se numero olisikin pysynyt samana enkä tietäisi mitä tehdä.

Mulla on ollut erityisen huono olo viimeiset kaksi päivää. Aamulla bussissa pelkään oksentavani, töissä pystyn hädintuskin seisomaan ja kotiin tullessani voisin vain nukkua vuoden tai kaksi. Kaikki liikkeet tuntuu nopeammilta mitä ne oikeasti ovat. Liikutan sormiani työpaikan takahuoneessa niin hitaasti, kuin vain osaan, mutta silmissäni ne liikkuvat kauhean nopeasti. Kaikki ajatukset kuuluvat päässäni kuiskausten sijasta viiltävinä huutoina ja tekisi itsekkin mieli huutaa. Luomet valuvat alas ja voin melkein nähdä kaikki ajatukseni ja on pakko avata silmät taas.

Huonon olon lisäksi oon alkanut saada paniikkikohtauksia. En tiedä mitä ajatella enää. Hengitys vaikeutuu, sydän lyö miljoonaa, ahistaa helvetisti. On pakko levitä sängylle ja koittaa rauhoittua. Onneksi oon ollut kotona näiden sattuessa. Mietin joka kerta pitäisikö mun soittaa jollekkin, mutta en ikinä soita, vaikka toivonkin turvallista syliä ja käsiä pitämään musta kiinni. Kuiskauksia korvaan, että "kaikki on hyvin" ja hiusteni haromista.

En mä oikeastaan tiedä mitä mä haluan, kun ei tää yksin kotona olokaan tunnu enää hyvältä ajatukselta.

So are you what you want to be?

Mulle on tapahtunut niin paljon tänä aikana, kun en oo kirjoittanut mitään. En edes muista milloin viimeksi olisin kirjautunut tänne. Jostain syystä oon sulkenut blogin hetkeksi pois elämästäni. Anteeksi siitä!

Olen käynyt ahkerasti psykalla ja saanut hänet itkemään. Olen tehny paljon töitä. Olen juonut itseni humalaan liian monta kertaa. Olen soittanut ambulanssin yhdelle parhaista ystävistäni hänen viillettyään ranteensa auki. Olen ollut surullinen. Mun halu laihtua on kasvanut entistä suuremmaksi ja oon alkanut katumaan jokaista pientäkin suupalaa. Onneksi on tapahtunu myös joitakin ihania asioita! Täytin hetki sitten vuosia, olen nauttinut jokaisesta auringon hennosta säteestä, mun kesä näyttää paljon valoisammalta, kun ennen ja olen päässyt nauttimaan monen ihanan artistin keikoista.

Mulla olisi vaikka mitä kirjotettavaa, mutta tästä postauksesta tulisi niin kauhean sekava, jos kertoisin kaiken nyt. Onneksi työt loppuu tämän kuun lopussa ja pääsen takaisin siihen "normaaliin arkeen" kouluun, jota olen jo kauan ikävöinyt.