and there I sat in my bedroom, I was lonely and needed you

Arvasin tän alkavan heti taas, kun pääsen kouluun. Sitä ei ole kestänyt edes yhtä täyttä viikkoa vielä ja oon ollut jo kaksi päivää poissa. Syynä ihan vain se, etten ole saanut nukutuksi ja herätyksen soidessa olen jo hereillä ja painan sen vain pois. Saatan nukkua katkonaisesti tunnin tai kaksi ja loput ajasta makaan vain ja muhun sattuu. Koin pitkästä aikaa unihalvauksen. Siinä joku tuntematon poika suuteli mua enkä saanut henkeä. Kuulin kuiskauksia, mutta en muista mitä ne sanoivat. Nousin vihdoin ylös haukkomaa henkeä ja itkemään.

Viikonloppu tuntui kestävän ikuisuuden ja hyvä niin. Oikeastaan koko tää viikko on tuntunut todella pitkältä. Se on ollut erilainen, kuin mun viikot yleensä. Oon joka päivä poistunut ulos ja nähnyt ihmisiä. Kävin Ikeassa. Oon joka päivä juonut ainakin yhden lonkeron. Oon hengannut paljon uusien tuttavuuksien kanssa ja tykkään siitä. Näin viime postauksessa kertomaani henkilöä ja se oli outoa. Maalasin äitini kämpän seiniä ja avauduin. Minusta tuli eilen kummisetä.

Mietin mietitkö sä ikinä mua ja meidän ystävyyttä, koska mä mietin. Usein vaan pahalla, mut joskus mulla on ikävä ja mietin miten meille kävi näin ja miten mulla on niin paha olla ja sä luulet,

että kaikki on okei. Ei ole.

Ei ole ollut ikuisuuksiin.

Sä olet mulle historiaa

Joitakin vuosia sitten mulla oli paras ystävä. Maailman paras ystävä, joka oli aina mulle se ensimmäinen. Oltiin kuin paita ja peppu ja aina yhdessä. Tutustuttiin ensimmäisellä luokalla koulussa ja Hän oli ainoa ihminen, johon pidin yhteyttä muutettuani toiseen kaupunkiin vuosia myöhemmin. Juteltiin päivittäin, nähtiin usein ja ei riidelty koskaan. Ei ikinä. Kasvettiin yhdessä ja koettiin niin paljon. Kaikki kuitenki muuttu, kun alettiin lähestyä sitä kultaista ja kauan odotettua täysi-ikäisyyttä.

Hän alkoi seurustella. Ensimmäinen oikeasti vakava ja todellinen suhde. Mä kuitenkin tiesin, että se jätkä oli täysi kusipää ja tulis vielä pilaamaan kaiken. Mä varottelin, mut Hän ei kuunnellut. "Kaikki on hyvin." Ei ollut. Kuukausia kului ja nähtiin aina vaan harvemmin ja harvemmin. Hukuin niiden suhteen alle ja unohduin. Jouduin vaan oottamaan sitä päivää, kun Hän tajuaa, kuinka paskan valinnan on tehnytkää. Se päivä onneks tuli yllättävän nopeesti. "Sä olit oikeessa." Niin olin. Tiesin sen koko ajan. Annoin anteeksi ja kaikki oli taas oikeasti hyvin. 

Ei sitä kestänyt, kun muutama kuukausi. Uusi poika tuli kuvioihin ja sama tapahtui taas. Mä unohduin ja samalla unohtu kaikki muutkin Hänen kaverit. Kyllästyin olemaan meidän ystävyyden ainut tukipilari ja jättäydyin suosiolla varjoihin. Se ärsytti. Mun ystäväpiiri oli jo silloin aika pieni ja näytti pienenevän entisestään. Mietin päässäni usein, että historia toistaisi vielä itseään ja Hän lausuisi taas ne samat sanat mitä silloin ensimmäisellä kerralla lausui. Mietin valmiiksi mitä vastaisin. Kuinka vihainen mä olinkaan ollut ja kuinka mua ei enää jaksa kiinnostaa vittujakaan. 

Nyt tästä on jo melkein vuosi ja lauantaina töissä ollessani sain viestin.

"Oon niin pahoillani..."

Ootko sä oikeasti?

"Toivoisin vaan, että saisin mun parhaan ystävän takasin."

Niin mäkin joskus, mutta mä en tiedä toivonko sitä enää.