Miten ja miksi

"Sulla menee nyt kuitenkin paremmin, vai?" Joo, mä vastasin ja hetken onnistuin uskottelemaan niin myös itselleni, mutta nyt kaikki iskee nyrkkiä päin mun kehoa niin, että ainut asento missä mun on hyvä olla on kerällä sängyn pohjalla. Olisi vaan niin helppoa luovuttaa kaiken suhteen. Koulun, työnhaun, syömisen, tulevaisuuden, koko elämän. Tää ahdistus on kasvanut niin sietämättömäksi, että pelkkä peiliin katsominenkin sattuu liikaa.

En ole saanut unta aikoihin. Pyörin lakanoissani tunnin tai pidempään, nukahdan, herään, nukahdan uudelleen ja kello soi. Melatoniini ei auta, ei edes kolme. Olen niin pirun väsynyt koko ajan, mutta uni ei vain tavoita mua. On niin helvetin hankala olla. En jaksaisi nostaa kättäni ottaakseni uutta korttia korttipakasta. En jaksaisi kannatella kehoani niin, että voisin istua. En jaksaisi esittää, että kaikki on hyvin. En jaksa. En jaksa. En. Jaksa.

Jos elämä ei potkisi päähän näin paljon, sanoisin sille tahdon ja lähtisin ulos yksin, mutta hymyillen. Istuisin ruuhkaiseen aamudösään se samainen hymy huulillani välittämättä siitä, istuuko viereeni joku vai jäisikö paikka kylmästi tyhjäksi. Astuisin kouluni aulaan ilman painavaa ahdistusta sisälläni ja kulkisin tuntemattoman ihmismassan läpi itsevarmana ja ylpeänä siitä kaikesta mitä itsessäni kannan. Näkisin ystäviäni useammin, jäisin harvemmin yksin kotiin, eläisin. Mutta kun ei se vaan mene niin. Toivoni alkaa pikkuhiljaa hiipumaan vieden elämänhaluni julmasti mennessään.

Olen istunut vessani lattialla lääkelevyt edessäni ja halunnut tehdä jotain, mutta ei tää vaan voi päättyä niin.