Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen

Herätyskello soi kolmatta kertaa ja mua ahdistaa siitä lähtevä ääni. En tahdo nousta täältä. Kännykässä 3 puhelua, liikaa viestejä ja muistutus asuntonäytöstä. En soita takaisin ja nousen liian myöhään. Ahdistaa niin kamalasti, etten tiedä miten olla. Asuntonäyttö oli kamala! Hiljaisuutta, asunnossa haahuilua ja muka tutkiskelua. Sanoin ottavani yhteyttä myöhemmin, vaikka todellisuudessa halusin vain äkkiä pois siitä tilanteesta. Rapun ovella kirosin itseäni ja itkin.

"Otatko sä viiniä?" sä kysyt ja mä vastaan myöntävästi. Tiesin sen olevan huono idea, koska en ollut syönyt koko päivänä oikeastaan mitään. Juteltiin, naurettiin, juotiin ja juteltiin. Äkkiä huomasin olevani melko humalassa, mutta mieleni teki lisää. Mulla on lomaa ja asiat taas päin persettä, joten väliäkös sillä. Huojuin kotiin ja avasin ystäväni jättämän likööripullon. En halunnut muistaa mitään. Syömättömyyttä, ensi viikolla alkavaa rankkaa koulujaksoa, sitä ahdistusta ja pahaa oloa. Eniten mielessäni pyöri Jätkä. Sama kaava toistuu taas ja mä itken ja annan ajatusteni pesiytyä suureksi rumaksi kasaksi. "Jos me vaan jutellaan?" Niin, niin ja olen taas yhtä sekaisin, kuin viimeksi. Virheitä virheiden perään ja mä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Miksi mun pitää tosissaan ryhtyä tähän taas, kun tiedän ettei se ole tie ulos tästä kaikesta?

Lopeta!

Miten ja miksi

"Sulla menee nyt kuitenkin paremmin, vai?" Joo, mä vastasin ja hetken onnistuin uskottelemaan niin myös itselleni, mutta nyt kaikki iskee nyrkkiä päin mun kehoa niin, että ainut asento missä mun on hyvä olla on kerällä sängyn pohjalla. Olisi vaan niin helppoa luovuttaa kaiken suhteen. Koulun, työnhaun, syömisen, tulevaisuuden, koko elämän. Tää ahdistus on kasvanut niin sietämättömäksi, että pelkkä peiliin katsominenkin sattuu liikaa.

En ole saanut unta aikoihin. Pyörin lakanoissani tunnin tai pidempään, nukahdan, herään, nukahdan uudelleen ja kello soi. Melatoniini ei auta, ei edes kolme. Olen niin pirun väsynyt koko ajan, mutta uni ei vain tavoita mua. On niin helvetin hankala olla. En jaksaisi nostaa kättäni ottaakseni uutta korttia korttipakasta. En jaksaisi kannatella kehoani niin, että voisin istua. En jaksaisi esittää, että kaikki on hyvin. En jaksa. En jaksa. En. Jaksa.

Jos elämä ei potkisi päähän näin paljon, sanoisin sille tahdon ja lähtisin ulos yksin, mutta hymyillen. Istuisin ruuhkaiseen aamudösään se samainen hymy huulillani välittämättä siitä, istuuko viereeni joku vai jäisikö paikka kylmästi tyhjäksi. Astuisin kouluni aulaan ilman painavaa ahdistusta sisälläni ja kulkisin tuntemattoman ihmismassan läpi itsevarmana ja ylpeänä siitä kaikesta mitä itsessäni kannan. Näkisin ystäviäni useammin, jäisin harvemmin yksin kotiin, eläisin. Mutta kun ei se vaan mene niin. Toivoni alkaa pikkuhiljaa hiipumaan vieden elämänhaluni julmasti mennessään.

Olen istunut vessani lattialla lääkelevyt edessäni ja halunnut tehdä jotain, mutta ei tää vaan voi päättyä niin.

Ota mut mukanasi helvettiin

Mua ahdistaa niin paljon. Mun ystävyyssuhteet, koulu, raha sitä ei ole, jätkä. Mun tulevaisuus, miten pärjään elämässä, kesä, mun mieli, mun syömättömyys ja syöminen ja kaikki. Jos en syö, mua ahdistaa tai jos syön, mua ahdistaa vielä enemmän.

Oon niin huono pitämään yhteyttä mun ystäviin. Soittelen vain muutamalle tietylle ihmiselle ja jos näillä kaikilla on jo jotain muuta, jään himaan mylvimään yksinäisyyteni seassa. Mua kyllä pyydetään usein sinne ja tänne, mutta en jaksa mennä. Sanon automaattisesti ei ja usein kadun, että kieltäydyn. Mitä mä kotonakaan teen? Makaan sängyllä ja kuuntelen musiikkia. Istun koneen ääressä tekemättä yhtään mitään ja turhaudun. Elämä?

Nyt on jo toukokuu, enkä millään jaksaisi käydä koulussa. 8 koulupäivää jäljellä. Ei se ole käytännössä mitään, mutta se tuntuu kamalan paljolta. Nämä kahdeksan päivää sisältävät ainakin kolmet kokeet ja kasan korvaavia tehtäviä, joita sain, koska en ole ollut paikalla. Kesäkin lähenee kovaa vauhtia, mutta mitä mä silloinkaan teen? En saanut kesätöitä eli sossu kutsuu. Elän koko kesän sossun rahoilla ja lusmuilen kotona. Ahdistun, kun en osaa tai voi pukeutua lämpimän sään mukaan ja valitan.

Mun tekis koko ajan mieli paeta tätä kaikkea alkoholin ja muiden päihteiden luokse ja unohtaa, mutta en mä voi.

Pelkään, että teen itselleni jotain, jos asiat ei muutu.

En ole kertonut äidilleni mitään.

Ehkä mut on luotu elämään näin

Oon tullut siihen pisteeseen, että kukaan ei osaa tai voi enää auttaa mua. Oon puhunut itseni tyhjäksi kaikille ystävillleni, joihin luotan tarpeeksi, mutta saan vastaukseksi aina ne samat lauseet. "Syö jotain!" "Hanki apua!" "Kaikki tulee olemaan vielä hyvin, usko pois." Niin, milloin? Jos olen tuntenut kaiken tän saman jo monta monta vuotta, niin miksi en jo näe edessäni parempaa? Miksi tunnen yhä itseni niin lihavaksi ja yksinäiseksi, kuin ennenkin? Alan pikku hiljaa lähestyä tavoitepainoani, mutta peilistä näen vieläkin sen lihavan mitättömän itseni, jota niin paljon vihaan ja halveksun. Harteilleni tuntuu kasautuvan päivä päivältä enemmän ja enemmän painoa, enkä usko jaksavani enää tätä kaikkea yksin.

Haluan kertoa äidilleni kaiken. Aivan kaiken. Mistä tämä kaikki alkoi ja miltä musta tuntuu päivittäin. Masennuksesta, bulimiasta, syömättömyydestä, henkisestä pahoinvoinnistani, kamppailustani omaa itseäni vastaan. Tämän kaiken olen valmis kertomaan ja tämän kaiken aijon myös kertoa. En uskalla edes ajatella, miten äitini tulee reagoimaan tai kuinka mun elämä voikaan muuttua, mutta olen valmis siihen kaikkeen nyt. Olen pitänyt kulissejani yllä ja suojellut äitiäni tältä kaikelta paskalta aivan liian kauan. En vain yksinkertaisesti kestä tätä enää. En saatana kestä.

Mutta mitä jos sekään ei auta?

En muistanut, että onni tuntuu näin hyvältä

Mulla on niin outo olo. Oon pitkästä aikaa oikeasti aika onnellinen, mutta silti samalla syömishäiriö ja masennus painaa mua hiljalleen takaisin manalaan. Mun mieliala heittelee laidasta laitaan päivittäin useaan otteeseen, mutta onneksi onni on voitolla. Sain vihdoin hommattua sen kauan haluamani kissan ja rakastan tuota karvakasaa jo nyt niin niin paljon. Musta tuntuu jotenkin paljon itsenäisemmältä, enkä ole niin yksinäinenkään, kuin ennen. Kaikki tämä yhden kissan ansiota! Mun vauvani ♥

Hymy nousee myös kasvoilleni aina, kun kuulen kännykkäni päästävän sen yhden pienen äänen. Tiedän heti keneltä viesti on ja tämä henkilö on tehnyt mut viimeaikoina niin iloiseksi, että tunnen olevani taas se pieni hento poika, mitä olin vuosiakausia sitten. Vaikka mua pelottaakin ihastua ja antaa itsestäni enemmän, rakastan tätä tunnetta niin paljon. Koitan kuitenkin olla varuillani, etten taas joutuisi pettymään. Oon kyllä saanut selviä merkkejä okei, seksiä, että tunne olisi molemmilla sama, mutta ei sitä tiedä. Toivon niin, että tämä toimisi.

Mun koulussa käynti on taas niin häpeällisen huonoa. Vaikka juuri oli pääsiäisen vuoksi pitkä viikonloppu thank you jesus ja vappukin on ensiviikolla keskellä viikkoa, niin en vain saa aikaiseksi raahautua kouluun. En ole ottanut yhteyttä psykaanikaan, vaikka ehkä pitäisi. Täytyy koittaa skarpata tämä viimeinen kuukausi, että pääsen kaikki kurssini läpi!

I'm scared of living like this

Mun olo pahenee päivä päivältä ja tunnen, kuinka kohta en jaksa enää edes nostaa kättäni sammuttaakseni herätyskelloa. En tiedä miksi, mutta laitan joka yöksi monta herätystä, vaikka tietäisin saavani nukkua seuraavana päivänä pitkään. Ensimmäinen herätys neljäksi aamulla, toinen kahdeksaksi, kolmas kymmeneksi ja neljäs, viides, kuudes, ja seitsemäs muutaman minuutin välein kymmenen jälkeen. Joskus en edes pysäytä herätyskelloa. En tahtoisi tuhlata päiviäni nukkumiseen. Makaan peittoni alla ja kuuntelen herätyskellon soivan yhä uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten parempi, kun nukkuminen? En usko, mutta en tiedä mikä sitten olisi. Oon niin sekasin mieleni kanssa enkä löydä enää tietä mitä kulkea.

Välttelen syömistä entistä enemmän. Pyrin juomaan mahdollisimman paljon, etten tuntisi nälkää. En osaa enää juoda vettä, joten kurkusta alas virtaa yleensä Cola Zero. Hiilihappo saa mut voimaan pahoin ja pelkään oksentavani. En tahdo enää oksentaa. En tarkoituksella, en vahingossa. En vain tahdo.

Kukaan ei enää soittele mulle ja kysy mua mihinkään, koska kaikki tietää, että sanon aina ei. Tänään ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä keskustaan sosialisoitumaan, mutten tiennyt kelle soittaa. Ei mulla ole enää kavereita. Tai on, mutta en mä tahdo oikeasti ketään nähdä. En siksi, ettenkö nauttisi kenenkään seurasta vaan siksi, että pelkään romahtavani. Mä olen yleensä se, jolle voi purkaa huolensa ja mä kuuntelen ja koitan löytää ne kaikkein lohduttavimmat sanat, mutta kukaan ei koskaan kuuntele mua. Enkä edes uskalla avata suutani. Ehkä mun pitäisi. Oon niin täynnä tätä itseinhoa, vihaa ja masentuneisuutta, että repeän kohta. Laitoin mun psykalle sähköpostia ja pyysin päästä juttelemaan mahdollisimman pian. Joko mä 1. vihdoin raahaan itseni sinne ja päästän kaiken itsestäni ulos tai 2. perun sen ajan ja vellon tän paskan keskellä vielä hetken. Toivon ensimmäisen tapahtuvan, mutta luulen, että toinen vie voiton. Lopulta päädyin vain lähibaariin (sinne missä olin töissä) juomaan muutamat ja juttelemaan niitä näitä työkavereiden kanssa. Kotiin kävellessä tärisin ja hengittämisestä tuli vaikeaa. Purskahdin itkuun heti kotioven suljettuani ja toivoin, että kotona olisi ollut joku mua odottamassa. Elämä olis edes vähän helpompaa, jos voisin kotona hukkua jonkun lämpimään syliin, mutta sen sijaan hukunkin vain omiin kyyneliini.

Haluan muuttua ihmisenä täysin. Haluan leikata hiukseni ja näyttää aivan joltain muulta. Haluan laihtua niin paljon, että muut huomauttavat siitä ja tuntea ylpeyttä kehostani. Haluan selvittää mieleni. Haluan uusia ihmisiä ympärilleni.

Haluan elää ja olla onnellinen.

Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet

En oo ikinä tuntenu näin suurta ällötystä itteäni kohtaan. Tää itseinhon määrä on ihan käsittämätön. Mua ällöttää niin paljon. Mun iho, mun tukka, mun kroppa. Kaikki. Peiliin kattominen tuntuu pahemmalta, kuin koskaan. Ei edes tee mieli laittautua ihmisen näköiseksi joka ikinen aamu, koska pahennan vain asioita. Ahdistaa poistua kotoa. Pakko jaksaa suorittaa jäljellä olevat työtunnit pois mahdollisimman nopeasti! Sitten mulla on hetki vain aikaa. Aikaa olla yksin ja nukkua päiviä pois.

Huomenna vaihtuu vuosi ja mun tekisi mieli hautautua sängyn pohjalle. Ei multa löydy voimia juhlimiseen ja sosiaalisuuteen just nyt. Pakko kai se on. Tiedän, että katuisin sitä myöhemmin. Ehkä alkoholi pelastaa mut. Taas.

Miten musta tuntuu, ettei mulla oo ikinä mitään positiivista kirjotettavaa.

Keskiviikkona saapuva opintotuki.