Oon tullut siihen pisteeseen, että kukaan ei osaa tai voi enää auttaa mua. Oon puhunut itseni tyhjäksi kaikille ystävillleni, joihin luotan tarpeeksi, mutta saan vastaukseksi aina ne samat lauseet.
"Syö jotain!" "Hanki apua!" "Kaikki tulee olemaan vielä hyvin, usko pois." Niin, milloin? Jos olen tuntenut kaiken tän saman jo monta monta vuotta, niin miksi en jo näe edessäni parempaa? Miksi tunnen yhä itseni niin lihavaksi ja yksinäiseksi, kuin ennenkin? Alan pikku hiljaa lähestyä tavoitepainoani, mutta peilistä näen vieläkin sen lihavan mitättömän itseni, jota niin paljon vihaan ja halveksun. Harteilleni tuntuu kasautuvan päivä päivältä enemmän ja enemmän painoa, enkä usko jaksavani enää tätä kaikkea yksin.
Haluan kertoa äidilleni kaiken. Aivan kaiken. Mistä tämä kaikki alkoi ja miltä musta tuntuu päivittäin. Masennuksesta, bulimiasta, syömättömyydestä, henkisestä pahoinvoinnistani, kamppailustani omaa itseäni vastaan. Tämän kaiken olen valmis kertomaan ja tämän kaiken aijon myös kertoa. En uskalla edes ajatella, miten äitini tulee reagoimaan tai kuinka mun elämä voikaan muuttua, mutta olen valmis siihen kaikkeen nyt. Olen pitänyt kulissejani yllä ja suojellut äitiäni tältä kaikelta paskalta aivan liian kauan. En vain yksinkertaisesti kestä tätä enää. En saatana kestä.
Mutta mitä jos sekään ei auta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti