En muistanut, että onni tuntuu näin hyvältä

Mulla on niin outo olo. Oon pitkästä aikaa oikeasti aika onnellinen, mutta silti samalla syömishäiriö ja masennus painaa mua hiljalleen takaisin manalaan. Mun mieliala heittelee laidasta laitaan päivittäin useaan otteeseen, mutta onneksi onni on voitolla. Sain vihdoin hommattua sen kauan haluamani kissan ja rakastan tuota karvakasaa jo nyt niin niin paljon. Musta tuntuu jotenkin paljon itsenäisemmältä, enkä ole niin yksinäinenkään, kuin ennen. Kaikki tämä yhden kissan ansiota! Mun vauvani ♥

Hymy nousee myös kasvoilleni aina, kun kuulen kännykkäni päästävän sen yhden pienen äänen. Tiedän heti keneltä viesti on ja tämä henkilö on tehnyt mut viimeaikoina niin iloiseksi, että tunnen olevani taas se pieni hento poika, mitä olin vuosiakausia sitten. Vaikka mua pelottaakin ihastua ja antaa itsestäni enemmän, rakastan tätä tunnetta niin paljon. Koitan kuitenkin olla varuillani, etten taas joutuisi pettymään. Oon kyllä saanut selviä merkkejä okei, seksiä, että tunne olisi molemmilla sama, mutta ei sitä tiedä. Toivon niin, että tämä toimisi.

Mun koulussa käynti on taas niin häpeällisen huonoa. Vaikka juuri oli pääsiäisen vuoksi pitkä viikonloppu thank you jesus ja vappukin on ensiviikolla keskellä viikkoa, niin en vain saa aikaiseksi raahautua kouluun. En ole ottanut yhteyttä psykaanikaan, vaikka ehkä pitäisi. Täytyy koittaa skarpata tämä viimeinen kuukausi, että pääsen kaikki kurssini läpi!

So are you what you want to be?

Mulle on tapahtunut niin paljon tänä aikana, kun en oo kirjoittanut mitään. En edes muista milloin viimeksi olisin kirjautunut tänne. Jostain syystä oon sulkenut blogin hetkeksi pois elämästäni. Anteeksi siitä!

Olen käynyt ahkerasti psykalla ja saanut hänet itkemään. Olen tehny paljon töitä. Olen juonut itseni humalaan liian monta kertaa. Olen soittanut ambulanssin yhdelle parhaista ystävistäni hänen viillettyään ranteensa auki. Olen ollut surullinen. Mun halu laihtua on kasvanut entistä suuremmaksi ja oon alkanut katumaan jokaista pientäkin suupalaa. Onneksi on tapahtunu myös joitakin ihania asioita! Täytin hetki sitten vuosia, olen nauttinut jokaisesta auringon hennosta säteestä, mun kesä näyttää paljon valoisammalta, kun ennen ja olen päässyt nauttimaan monen ihanan artistin keikoista.

Mulla olisi vaikka mitä kirjotettavaa, mutta tästä postauksesta tulisi niin kauhean sekava, jos kertoisin kaiken nyt. Onneksi työt loppuu tämän kuun lopussa ja pääsen takaisin siihen "normaaliin arkeen" kouluun, jota olen jo kauan ikävöinyt.

I'm scared of living like this

Mun olo pahenee päivä päivältä ja tunnen, kuinka kohta en jaksa enää edes nostaa kättäni sammuttaakseni herätyskelloa. En tiedä miksi, mutta laitan joka yöksi monta herätystä, vaikka tietäisin saavani nukkua seuraavana päivänä pitkään. Ensimmäinen herätys neljäksi aamulla, toinen kahdeksaksi, kolmas kymmeneksi ja neljäs, viides, kuudes, ja seitsemäs muutaman minuutin välein kymmenen jälkeen. Joskus en edes pysäytä herätyskelloa. En tahtoisi tuhlata päiviäni nukkumiseen. Makaan peittoni alla ja kuuntelen herätyskellon soivan yhä uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten parempi, kun nukkuminen? En usko, mutta en tiedä mikä sitten olisi. Oon niin sekasin mieleni kanssa enkä löydä enää tietä mitä kulkea.

Välttelen syömistä entistä enemmän. Pyrin juomaan mahdollisimman paljon, etten tuntisi nälkää. En osaa enää juoda vettä, joten kurkusta alas virtaa yleensä Cola Zero. Hiilihappo saa mut voimaan pahoin ja pelkään oksentavani. En tahdo enää oksentaa. En tarkoituksella, en vahingossa. En vain tahdo.

Kukaan ei enää soittele mulle ja kysy mua mihinkään, koska kaikki tietää, että sanon aina ei. Tänään ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä keskustaan sosialisoitumaan, mutten tiennyt kelle soittaa. Ei mulla ole enää kavereita. Tai on, mutta en mä tahdo oikeasti ketään nähdä. En siksi, ettenkö nauttisi kenenkään seurasta vaan siksi, että pelkään romahtavani. Mä olen yleensä se, jolle voi purkaa huolensa ja mä kuuntelen ja koitan löytää ne kaikkein lohduttavimmat sanat, mutta kukaan ei koskaan kuuntele mua. Enkä edes uskalla avata suutani. Ehkä mun pitäisi. Oon niin täynnä tätä itseinhoa, vihaa ja masentuneisuutta, että repeän kohta. Laitoin mun psykalle sähköpostia ja pyysin päästä juttelemaan mahdollisimman pian. Joko mä 1. vihdoin raahaan itseni sinne ja päästän kaiken itsestäni ulos tai 2. perun sen ajan ja vellon tän paskan keskellä vielä hetken. Toivon ensimmäisen tapahtuvan, mutta luulen, että toinen vie voiton. Lopulta päädyin vain lähibaariin (sinne missä olin töissä) juomaan muutamat ja juttelemaan niitä näitä työkavereiden kanssa. Kotiin kävellessä tärisin ja hengittämisestä tuli vaikeaa. Purskahdin itkuun heti kotioven suljettuani ja toivoin, että kotona olisi ollut joku mua odottamassa. Elämä olis edes vähän helpompaa, jos voisin kotona hukkua jonkun lämpimään syliin, mutta sen sijaan hukunkin vain omiin kyyneliini.

Haluan muuttua ihmisenä täysin. Haluan leikata hiukseni ja näyttää aivan joltain muulta. Haluan laihtua niin paljon, että muut huomauttavat siitä ja tuntea ylpeyttä kehostani. Haluan selvittää mieleni. Haluan uusia ihmisiä ympärilleni.

Haluan elää ja olla onnellinen.

Sytytä sieluni palamaan

Oon yrittänyt kirjoittaa monta kertaa, mutta en ole onnistunut. En ole onnistunut tekemään mitään koko lomani aikana ja se ahdistaa mua. Tänään mulla olisi ollut uusi psykiatriaikakin, mutta peruin sen taas. Vaihdoin tosin psykiatria ja koko paikkaa, joten aikojen peruuttamisesta ei synny laskuja, joita en pysty edes maksamaan. Sisko hommasi mulle sen paikan ja vahti vierestä, että varmasti ilmottaisin olemassaolostani sinne. Valehtelin hälle käyneeni siellä tänään. Halusin kovasti kyllä mennä sinne, mutta en saanut itseäni ylös sängystä. Oli pakko valehdella, koska tiedän, kuinka Sisko suuttuisi ja syyllistäisi. Uusi psykiatrini vaikuttaa onneksi puhelimessa niin mukavalta ja ymmärtäväiseltä. Lähettää aina tsemppiä puhelun loputtua ja sanoo, että voin soittaa koska vain. Toivottavasi mielikuvani tästä naisesta on totta. En haluaisi taas pettyä ja jäädä ilman apua.

Mun syöminen on heitellyt puolelta toiselle töiden loputtua. Toisinaan syön aika normaalisti, mutta toisinaan en syö ollenkaan. Toivoisin kaikkien päivien olevan edellisiä, mutta se tuntuu niin vaikealta. Varsinkin, kun veljeni asuu väliaikaisesti luonani arkipäivinä. Hän syö, minunkin tekee mieli syödä, syön. En halua syödä. Haluan nääntyä ja nähdä kaiken ihrani ja läskini katoavan ja löytää niiden alta ne kaikki ihanan kauniit luut. Olen ostanut vaatteita. joissa näyttäisin paremmalta, jos saisin pudotettua muutaman kilon pois. Ne odottavat vaatekaapissani roikkuen rumista henkareista ja tuovat mulle motivaatiota laihtua.

Ensviikolla alkaa jo toinen työssäoppiminen ja mun motivaatio sitä kohtaan on olematon. Oon niin epävarma koko siitä paikasta, mutta oli pakko ottaa se vastaan. Jätin kaiken taas viime tinkaan. Ei yhtään yllätä, etten saa asioita aikaiseksi ajoissa.

Onneksi huomenna saan heti aamusta muuta ajateltavaa, kun mun uusi lattia saapuu vihdoin. Mielummin ehkä nukkuisin, yllätys yllätys, mut ehkä ihan hyvä herätä aikaisin. Pakko saada unirytmi ruotuun ennen töiden alkua. Kuinka paljon mua vituttaa edes kirjoittaa noin. Enkö vois vaan olla ja nukkua?

Nyt mun pitäis alkaa tekeen kanasalaattia mulle ja veljelle. Ehkä veitsi karkaa tanssimaan jonnekkin ihan muualle, kun kurkkujen ja tomaattien päälle. Ei vaan, en mä pysty siihen. Hyvä vain.

Huominen keikka.

.

Mitä sitten teen?

En tuu varmaa ikinä oppimaan käyttää rahaa oikein. Tammikuu ei ole vielä edes ohi ja oon käyttänyt jo osan ens kuunkin rahoista. Mua pelottaa pyytää äitiltä sen velkoja takaisin, koska en halua, että se saa tietää mun rahatilanteesta. Miten vaikeeta voi olla säästää rahaa? En oo ikinä osannu sitä. Huomenna on kauan sitten varattu tatuointiaikakin eli rahat hupenee lisää, lisää, lisää. Peruisin sen ajan, jos enää kehtaisin. Kuin typerä ihminen voi olla?

En oo nähnyt ketään taas viikkoon, mut mua ei edes haittaa. Mieluusti tuun töiden jälkeen piiloon peiton alle kattomaan Hannibalia tai nukkumaan. Kaverit soittelee iltasin baariin, mut sanon aina mulla olevan töitä. "Sua ei nykyään näy enää missään!" Tiedän. Mä en vaan jaksa ja mua ahdistaa liikaa. Varsinki kaikki tän kaupungin baarit. Kaverit tykkää käydä just niissä juottoloissa, joissa jokainen vastaantuleva ihminen on jostain tuttu. Vihaan sitä. Vihaan tätä kaupunkia ja haluun pois.

Töissä yks asiakas kertoi mulle sen pojasta, jolla on jo pitkään menny huonosti. Se käy samassa mestassa psykalla missä mäkin joskus kävin. Sekin haluaa täältä pois. Se on asunut täällä koko elämänsä ajan ja pelkää olla täysin oma itsensä. Sen takia se haluaa pois. Samaistuin niin paljon. Välillä kuulosti ihan siltä, että se nainen olisi puhunut musta. Kaikki meissä oli samaa horoskooppia myöten. Haluisin tavata sen pojan. Ehkä se tajuais mua paremmin, kun kukaan muu koskaan.

Ja oot liian hauras sun omasta mielestä kestämään elämää täällä

"En voinut olla näkemättä pöydällä olevaa laskua. Miksi sulla on ollut aika psykiatriselle? Ja miksi et ole mennyt sinne?"

Mun sydän hyppäsi ulos rinnasta ja lopetin hengittämisen. Mitä mä sanoisin? Valehtelenko vai laimennanko totuutta? Kieltäydynkö kertomasta kokonaan vai kerronko suosiolla kaiken? En todellakaan tiennyt mitä tehdä. Jatkoin töitäni muutaman tunnin ajatukset jossain aivan muualla, kuin työnteossa. Tupakalla käydessä nostin kädet täristen luurin korvalleni. Laimensin totuutta, väritin tarinaa. Kerroin vain "mahdollisesta" masennuksesta. Äiti kuulosti hämmentyneeltä eikä oikein sanonut mitään. "Onko joku sitten hullusti?" "Ei, ei ole". Sovittiin, että puhutaan myöhemmin. Koitan vältellä puhumista. Koko ajatus ahdistaa mua ihan helvetisti. En oo koskaan pystynyt kertomaan mun henkilökohtaisia asioita äitille. Ei äiti oo ikinä tiennyt musta mitään. Luulee ehkä tietävänsä. Ainut mitä se näkee on mun kulisseista rakennettu kova ulkokuori. 

Tänään mä heräsin todella väsyneenä muutamaa tuntia ennen töitä. Juuri ennen lähtöä kuitenkin huomasin, että oon katsonut työvuorot ihan päin helvettiä ja että mun piti olla töissä jo kymmeneltä. Soitin pomolle ja asia oli onneksi ok ja käski mun pitää vapaapäivän. Vitutti kyllä silti ja vitutti vielä enemmän, että olin viime yön baarireissulla puhaltanut kaikki tupakkani savuna ilmaan ja piti lähteä ostamaan uusia. Kasa pieniä likaisia kolikoita ja kaksi pulloa. Siinä kaikki mitä mulla oli ja kaikki multa myös meni. Olisipa jo tammikuun ensimmäinen. 

Musta tuntuu nykyään, etten voi puhua näistä asioista mitään kellekkään. En enää edes Siskolle. Tiedän jo valmiiksi mitä saan vastaukseksi vuodatuksiini. "Kannattaisiko sun oikeasti hankkia apua?" "Ei toi ole tervettä, syö jotain!" "Lopeta!" Ei kukaan ymmärrä mua. Ymmärrä miltä musta tuntuu. Millaisia ajatuksia mun pää sisällään solmii yhteen. Ei kukaan tajua, että ei mua kukaan ulkopuolinen henkilö voi auttaa. Mä itse seison reunalla ja vain mä voin hivuttaa jalkani suuntaan tai toiseen. 

Haluisin itkeä, mutta en osaa.

Vanha ystäväni.

You see real life's much different

Oon niin monta kertaa tullu kirjottamaan teille jotain, mutta ne postaukset ei ikinä päässyt tänne saakka. Oon ollut niin väsynyt jo pitkään, ettei voimat riitä tekemään oikein mitään. En tajua miten rankalta tuo työkin mulle tuntuu, vaikka oon ennenki tollasta tehnyt! Vielä kiireisempääkin, mutta silti väsyttää koko ajan. Nukuin koko eilisen vapaapäiväni pois. Ehkä taas jaksaa hetken. Toivottavasti.

Odotan joulua ihan liikaa. Rakastan perhejouluja niin paljon! Tänä jouluna mennään perheen kanssa mummon luo maalle. Monta päivää aikaa vaan olla ja nauttia, vaikka mua ahdistaakin se joka jouluun kuuluva ruoanpaljous ja se, ettei mulla oo ollut varaa ostaa kellekkään mitään lahjoja. Tulee tuntumaan niin röyhkeältä vastaanottaa itse lahjojaan, kun ei ole ostanut muille yhtään mitään. En mä edes ansaitsisi mitään. Ehkä läimäytyksen poskelle, että heräisin tähän maailmaan taas.

Jossain postauksessa muistaakseni kerroin, kun sain psykalta laskun. No, maksoin sen, eikä äiti huomannut onneksi mitään. Tai ei ainakaan maininnut asiasta. Mulle luvattiin lähettää uusi aika vanhan tilalle. Aikaa ei tullut. Sen sijaan postiluukusta putosi kirje, jossa kerrottiin, että mun hoito on lopetettu. Syynä se, etten saapunut paikalle sovittuna aikana 4.12.2013 kello 14:00. Mitä?? En koskaan ollut kuullutkaan tuollaisesta ajasta ja vähän pelkäsin, että mulle tulisi taas uusi lasku sieltä. Annoin asian olla ja unohdinkin sen melko pian. Muutama päivä sitten mua kuitenkin odotti kotona lasku sieltä helvetin psykalta. Lasku ajasta, josta ei koskaan ikinä mulle ilmoitettu. Huomenna soitan sinne ja valitan asiasta! Vituttaa niin paljon. Miksi ikinä edes menin puhumaan mun asioista ulkopuolisille ja hain apua? Kerroin tästä siskolle ja se yrittää saada mua jonkun toisen psykiatrin juttusille. Sanoin, että en halua puhua kellekkään, mutta mun kuulemma täytyy. "Tarviit apua". Enkä tarvii! Kyllä mä pärjään näinkin. Antakaa mun nyt vaan olla.

Onneksi on tapahtunut edes jotain kivaa lähiaikoina. Mun veli nimittäin pyysi mua tulevan lapsensa kummiksi. Oon niin ilonen tästä! Oon aina halunnut olla kummi ja nyt mulla on mahdollisuus siihen. Mun oma kummipoika. "Armaalla" on laskettu aika maaliskuussa. Ehkä se syntyy mun syntymäpäivänä, hah!

Mulla oli vaikka mitä muuta kirjotettavaa, mutta päässä lyö tyhjää. Tekis mieli jättää tääkin teksti vain luonnoksen tasolle ja olla postaamatta. Mikään ei taas miellytä mun kaltasen perfektionistin silmää. Mun, mun, mulla, mun, mun. Vihaan tätä postausta!

Joulut perheen kanssa.

Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä

Peruinkin sen viime postauksessa mainitsemani psykiatriajan. Peruin myös sen jälkeen tulleen uuden ajan ja nyt mulla on uusi ongelma; peruin toisen ajoista liian myöhään ja sain siitä laskun. Ei siinä muuten mitään, mutta äitini näkee tilitietoni ja tottakai huomaa psykiatrin laskun maksettuani sen. Helppoahan olisi vain evätä äidin oikeudet tililleni, mutta tarvitsisin siihenkin hyvän selityksen. En halua kertoa hälle vielä. Ehkä joskus. mutta ei vielä. En ole valmis! En halua huolestuttaa äitiä. Ehkä laimennan totuutta kertomalla vain masennuksesta? Ehkä valehtelen, mutta miten? En osaa. En halua. En halua kertoa mitään.

Oon ollu taas tosi väsynyt. En vaan saa unta! Tai jos saan, se on katkonaista ja nukun korkeintaan muutaman tunnin yhteensä. Mun unet on tosin olleet tosi ihania! Niissä on usein poika. Poika, jonka kanssa seurustelen. Poika pitää mua kädestä, syleilee mua, silittää mun tukkaa, on kaikinpuolin ihana ja täydellinen. Joka kerta se tuntuu niin ihanalle ja joka kerta tuntuu niin pahalle herätä. Kerroin Höpölle näistä mun unista ja hän uskoo, että ne tarkoittaa jotain. Rakastavaa parisuhdetta kuulemma. Höpö uskoo tälläsiin juttuihin. Horoskooppeihinkin. Minä en usko. Haluaisin ehkä uskoa. Se voisi valaa muhun edes vähän toivoa.

Oon usein löytänyt itseni vessan lattialta kyykistyneenä pöntön reunalle. Oon alkanu taas oksentaa. Joskus tyydyn vain itkemään valkoisia kylmiä kaakeleita vasten. Syön ihan liikaa. Vihaan sitä täyden ja turvonneen vatsan tuomaa tunnetta sisälläni. Vihaan sitä niin paljon. Vihaan oksentamista melkein yhtä paljon, mutta vaikka se niin kauheaa onkin, tiedän sen tuovan paremman mielen ja olon sisälläni. Sen tunteen, kun aamulla heräät ja vatsa on ja tuntuu aivan tyhjälle. Sen tahdon tuntea aina.

Epätoisimpina hetkinä oon alkanut miettimään, mitä jos mua ei olisi. Kuinka moni mua jäisi täällä kaipaamaan? Monen ihmisen mielen musertaisin täysin pois lähtiessäni? En tiedä. En usko, että kauhean monen.

Tupakka ja hyvä musiikki öisin parvekkeella.

Minä vaihtaisin kaiken pois

Mua ahdistaa. Mua ahdistaa koulu, ahdistaa ihmiset, ahdistaa raha. En ole vieläkään saanut aikaseks kysyttyä sitä top-paikkaa. Nyt on jo 13. päivä ja toppi alkaa 28. päivä. 15 päivää. Aivan liian vähän aikaa. Olisin mielummin koulussa, kun harjoittelussa työelämää varten. Pelottaa joka kerta, että miten muhun suhtaudutaan siellä töissä tai miten pärjään edes siellä! Liian painostavaa ja kuumottavaa. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa koko koulun suhteen! Ensimmäinen vuosi mulla meni tosi hyvin, mutta tän toisen vuoden aikana asiat on jäänyt vain roikkumaan mun hartioille, enkä saa niitä millään pois. En saa aikaiseksi. En vain jaksa.

Mun tekisi ihan hirveästi mieli tilata jotain kivaa materiaa piristykseksi, mutta koitan välttyä siltä. Pari kuukautta taaksepäin mun muuton alkupuolella sain jo hyvän opetuksen siitä, ettei kaiken rahan tuhlaaminen kannata. Ehkä sen pitäisi olla itsestäänselvää. Koitan olla ajattelematta rahaa tai kaikkea sitä mitä haluan. Haluan asioita liikaa.

Huomenna olis mun toinen psykiatrilla käynti, mutta taidan perua sen. Mun olisi pitänyt käydä muutamissa kokeissa ennen sitä aikaa (verikokeet, seulat yms. en edes ole perillä mitä mulle siellä tehtäisiin), mutta en ole saanut aikaiseksi käymään sielläkään. Yllätys. Ehkä on parempi, että menen kouluun, niin ei tule enempää poissaoloja. Ehkä ne n. 80 korvaustuntia riittää hyvin mulle. Kadun niin paljon tuon luvun suuruutta. Olen idiootti. En edes tiedä miks oon ollut noin paljon poissa. Tykkään meidän luokasta tosi paljon ja ei siellä niin kamalaakaan ole. Okei, mua ahdistaa kaikki tuntemattomat ihmiset, jotka kävelee vastaan käytävillä halveksivat ilmeet kasvoillaan. Mua pelottaa astua ruokalaan. Koitan aina kuunnella mitä viereiset pöydät puhuu. Puhuuko ne musta tai nauraako ne mulle. Oon ehkä vaan vainoharhanen. Pelkään vain, että mulle aletaan taas huudella käytävällä, niinku joskus vuosia sitten huudeltiin.

Oon alkanut viestittelemään jonkun miehen kanssa kikissä. En todellakaan edes tiedä miksi teen niin. Tiedän hyvin mitä se tahtoo musta, mutta silti jatkan. Ehkä oon niin epätoivonen. En mä kyllä aijo sitä ikinä tavata. Miksi tapaisin? En mä halua siltä samaa, kun se musta. Ällöttää. Mä oon ällöttävä. Lopeta.

Sekoituksella kone alkoi soittaa rusketusraitoja. Aloin tanssia ja hyppiä pitkin olkkaria paremman fiiliksen toivossa, mutta romahdin lattialle itkemään kesken kaiken. Tuntui tosi tyhmälle itkeä tuon biisin soidessa taustalla. Oli pakko alkaa huutaa. Huusin niin kovaa, kun pystyin. Huusin ja itkin, kunnes en enää jaksanut ja jäin vain makaamaan siihen. Mitä mä teen itteni kanssa?

Pitkät bussimatkat.

How many secrets can you keep?

Mulla oli tänään ensimmäinen psykiatrilla käynti. Jännitin ihan liikaa, mutta turhaan. Vaikutti mukavalle naiselle! Keskusteltiin mun asiat läpi ja mietittiin jatkoa. Sain lähetteen muutamiin kokeisiin ja uuden ajan ensi torstaille. Olin tosin taas aamulla valmis perumaan ajan, mutta onneks en tehnyt sitä! Ehkä kaikki menee vielä hyvin, vaikka ahistaakin puhua mun asioista täysin tuntemattomalle ihmiselle. Keskutelun jälkeen tuntui, että kaikki mun ympärillä tiesivät kaiken. Ahdisti kävellä kadulla muiden silmien alla. Hautauduin sateenvarjoni alle ja sytytin tupakan. Ehkä toisen käynnin jälkeen en tunne enää samaa.

Mulla on taas ollut kausi, kun mikään ei kiinnosta. Ärsyttää melkein jokanen ihminen mun ympärillä. Koulussa mun on ollut pakko käydä niiden poissaolojen vuoksi. Oma ulkonäkökin ärsyttää vielä enemmän, kuin ennen. Joskus olin edes tyytyväinen tukkaani tai vaatteisiini, mutta en enää. Haluaisin muutosta, mutta en uskalla tehdä mitään. Sanonko vielä kerran, että är-syt-tää.

Kujo tulee mun luo vihdoin viikonlopuksi! Ei olla keretty näkemään tai juttelemaan pitkään aikaan kunnolla. En oo kertonu hälle mitään. Enkä usko, että kerronkaan. Yksi "ulkopuolinen" sai jo hiljattain tietää ja se on jo aivan liikaa. Pelottaa. Pelottaa, että muut saa tietää.

Joku puhuu mulle jotain, kysyy vaikka sytkärii.

Helppoa ei ole kumpikaan

Se on ohi nyt. Olo on jotenkin tyhjä. Kymmenen vuotta sitä kesti. Kymmenen vuotta iloa, surua, naurua ja apua. Ala-asteelta tähän päivään tuo bändi keikkui mun soittolistoilla. Aina. Muistan, kun sain Kuulkaas Enot-lätyn käteeni. Vuosi oli 2003, se oli poltettu, mutta sitäkin rakkaampi. Koristelin kannen itse ja levy on yhä tallella! Noin toistakymmentä keikkaa kierrettynä, yksi ylivoimaisesti parhaimmista oli eilen. Kuukausia odotettu ja pelätty päivä saapui vihdoin ja viimein luokseni, 27.10.2013. PMMP:n viimeinen keikka. Viho-vitun-viimeinen? En haluis uskoo tätä todeksi.

Keikka oli käsittämättömän upea! Liki kolmen tunnin setti sisälsi juuri ne parhaimmat ja halutuimmat tekstit. Älytöntä. Itkua, raivoa, tanssimista sekä vähän lisää itkua. Keikan loputtua en osannut sanoa tai tehdä mitään. Kyykistyin jäähallin lattialle ja itkin. Oliko se todella ohi nyt? Näinkö mun tyttöni juuri viimeistä kertaa?

Laahustin väsyneenä kotiin. Nukahdin jokaiseen kulkuvälineeseen millä kuljin. Näytin kauhealle, mutta en välittänyt. Kaikesta itkemisestä huolimatta olin onnellinen. Näin tyttöni vielä viimeisen kerran. Näin, kuulin ja koin. Ehkä vielä joskus pääsen näkemään heidät vielä. Ainakin todella toivon niin.

Kiitos 2003-2013.

Eilen oli myös syysloman viimeinen päivä. Multa ei löydy yhtään jaksamista kouluun! Siellä käymisestä on tullut vaikeampaa, kuin koskaan. Tänään juttelinkin maikkani kanssa mun poissaoloista ja tulevasta työssäoppimisesta. Sain päälle 70 tuntia korvattavia, eli työssäoppiminen venyy mun osalta viikolla tai kahdella ja aloitan toisen työssäoppimisen muita myöhemmin. Kaduttaa niin paljon, kun oon ollu noin paljon pois. Mulla ei ole vielä edes paikkaa minne menisin! Ahdistaa. En halua mennä mihinkään. Haluun olla vaan kotona.

Sain postissa uuden psykiatriajan! 8.11. Lupasin jo itselleni ja etenkin Siskolle, että menen sinne. Ajatus siitäkin saa mut vaan ahdistumaan. En tiedä miksi, mutta oon lähiaikoina voinu aika huonosti. Oksettaa ja heikottaa ihan liian usein. Haluisin vaan maata muutaman päivän lämpimän peiton alla. Voisinko mä pysäyttää ajan ja olla hetken yksin? Ilman stressiä, ilman ahdistusta. Jooko?

Ajattelin, että voisin laittaa tästä lähtien jokaisen postauksen loppuun yhden pienemmän tai vähän suuremman asian, joka tekee mut aina iloseksi! Ehkä tää tois mulle edes vähän positiivista mieltä.

Musiikki., se ei katoa koskaan. Ikinä.

I don’t think they even heard me

Tänään piti olla ensimmäinen psykiatriaika. Peruin ajan muutamaa tuntia ennen sen alkamista. "Yllättävä sairastuminen". Vitut. Jänistin viime hetkellä. Eilen mä olin vielä täysin valmis tähän. Kaduttaa ehkä vähän. Saan pian uuden ajan, mutta menee kuulemma muutaman viikon päähän. Silloin mun on pakko mennä. Pakko mun on uskaltaa!

Sisko tuli käymään mun luona ja kysyi miten siellä meni. Valehtelin psykiatrin peruneen mun ajan itse. En halunnut antaa hälle syytä päästää niitä sanoja ulos, saarnata taas. Tottakai Sisko haluaa mulle vaan parasta, mutta ei. En pystynyt menemään sinne. Ehkä oli virhe mennä puhumaan yhtään mistään yhtään kenellekkään. Ehkä olisi pitänyt vain olla hiljaa, niin kuin ennen. Pitää kaikki tää mun sisällä. Joo. Niin mun olis pitänyt tehdä. Olla hijaa.