Helppoa ei ole kumpikaan

Se on ohi nyt. Olo on jotenkin tyhjä. Kymmenen vuotta sitä kesti. Kymmenen vuotta iloa, surua, naurua ja apua. Ala-asteelta tähän päivään tuo bändi keikkui mun soittolistoilla. Aina. Muistan, kun sain Kuulkaas Enot-lätyn käteeni. Vuosi oli 2003, se oli poltettu, mutta sitäkin rakkaampi. Koristelin kannen itse ja levy on yhä tallella! Noin toistakymmentä keikkaa kierrettynä, yksi ylivoimaisesti parhaimmista oli eilen. Kuukausia odotettu ja pelätty päivä saapui vihdoin ja viimein luokseni, 27.10.2013. PMMP:n viimeinen keikka. Viho-vitun-viimeinen? En haluis uskoo tätä todeksi.

Keikka oli käsittämättömän upea! Liki kolmen tunnin setti sisälsi juuri ne parhaimmat ja halutuimmat tekstit. Älytöntä. Itkua, raivoa, tanssimista sekä vähän lisää itkua. Keikan loputtua en osannut sanoa tai tehdä mitään. Kyykistyin jäähallin lattialle ja itkin. Oliko se todella ohi nyt? Näinkö mun tyttöni juuri viimeistä kertaa?

Laahustin väsyneenä kotiin. Nukahdin jokaiseen kulkuvälineeseen millä kuljin. Näytin kauhealle, mutta en välittänyt. Kaikesta itkemisestä huolimatta olin onnellinen. Näin tyttöni vielä viimeisen kerran. Näin, kuulin ja koin. Ehkä vielä joskus pääsen näkemään heidät vielä. Ainakin todella toivon niin.

Kiitos 2003-2013.

Eilen oli myös syysloman viimeinen päivä. Multa ei löydy yhtään jaksamista kouluun! Siellä käymisestä on tullut vaikeampaa, kuin koskaan. Tänään juttelinkin maikkani kanssa mun poissaoloista ja tulevasta työssäoppimisesta. Sain päälle 70 tuntia korvattavia, eli työssäoppiminen venyy mun osalta viikolla tai kahdella ja aloitan toisen työssäoppimisen muita myöhemmin. Kaduttaa niin paljon, kun oon ollu noin paljon pois. Mulla ei ole vielä edes paikkaa minne menisin! Ahdistaa. En halua mennä mihinkään. Haluun olla vaan kotona.

Sain postissa uuden psykiatriajan! 8.11. Lupasin jo itselleni ja etenkin Siskolle, että menen sinne. Ajatus siitäkin saa mut vaan ahdistumaan. En tiedä miksi, mutta oon lähiaikoina voinu aika huonosti. Oksettaa ja heikottaa ihan liian usein. Haluisin vaan maata muutaman päivän lämpimän peiton alla. Voisinko mä pysäyttää ajan ja olla hetken yksin? Ilman stressiä, ilman ahdistusta. Jooko?

Ajattelin, että voisin laittaa tästä lähtien jokaisen postauksen loppuun yhden pienemmän tai vähän suuremman asian, joka tekee mut aina iloseksi! Ehkä tää tois mulle edes vähän positiivista mieltä.

Musiikki., se ei katoa koskaan. Ikinä.