I don’t think they even heard me

Tänään piti olla ensimmäinen psykiatriaika. Peruin ajan muutamaa tuntia ennen sen alkamista. "Yllättävä sairastuminen". Vitut. Jänistin viime hetkellä. Eilen mä olin vielä täysin valmis tähän. Kaduttaa ehkä vähän. Saan pian uuden ajan, mutta menee kuulemma muutaman viikon päähän. Silloin mun on pakko mennä. Pakko mun on uskaltaa!

Sisko tuli käymään mun luona ja kysyi miten siellä meni. Valehtelin psykiatrin peruneen mun ajan itse. En halunnut antaa hälle syytä päästää niitä sanoja ulos, saarnata taas. Tottakai Sisko haluaa mulle vaan parasta, mutta ei. En pystynyt menemään sinne. Ehkä oli virhe mennä puhumaan yhtään mistään yhtään kenellekkään. Ehkä olisi pitänyt vain olla hiljaa, niin kuin ennen. Pitää kaikki tää mun sisällä. Joo. Niin mun olis pitänyt tehdä. Olla hijaa.