Head is not my home

"Olen tuntenut oloni heikoksi koko päivän ajan ja kun vihdoin pääsen kotiin, ajattelen, että ehkä mun pitäisi oikeasti syödä jotain. Mä syön. Täysi tunne valtaa mun kehon ja ahdistus hiipii iholleni. Tahdon tehdä niin taas. Istun ikivanhalla tuhkaisella parvekematollani ja vedän keuhkoihini niin paljon savua, kun vain pystyn. Jätän tupakan kesken ja suuntaan nopeasti sisälle. Mun on pakko tehdä niin taas. Istun kylmällä kaakeloidulla lattialla ja mä tahdon niin tehdä sen, mutta en tiedä uskallanko. Jos vain tämän kerran? Ei seuraavaa kertaa tule, koska en aiheuta tätä tunnetta itselleni enää.

Eihän se ole väärin haluta olla itsevarma oman kehonsa kanssa, eihän? Kaikkihan niin tahtovat. En ehkä valinnut itselleni sitä oikeaa tietä, mutta mä tahdon näin tapahtuvan. Tahdon nähdä luuni ja tahdon olla hoikka. Se on minun kauneusihanteeni, vaikka kuulenkin näyttäväni pian sairaalle ja rumalle. Tämä on minun tieni enkä kykene astumaan siltä pois."

Olen tallentanut tämän postauksen luonnoksiini elokuussa, mutta se jäi julkaisematta. Nyt ajatukseni ovat täysin samanlaiset, joten päätin kaivaa tämän esille. "Kaikki on hyvin" mä uskottelen itselleni ja teen mitä täytyy. Ja niinhän se onkin, eikö?

I don't know if I'm scared of dying but I'm scared of living too fast, too slow

►First Aid Kit - My Silver Lining

Päätin pyyhkiä jätkän elämästäni pois. Koko juttu toi mun päiviin entistä enemmän stressiä ja ahdistusta, joten ehkä tämä oli vain hyvä. Tai hetken se ainakin tuntui siltä, mutta en tiedä tuntuuko enään. Huomaan aivan liian usein tuijottavani kännykkäni näytöllä kelluvaa kuvaa hänestä tai meidän viestiketjua ja odotan hänen vastaavan jotain. Ehkä on vain hyvä, että hän ei vastaa yhtään mitään.

Oon niin väsynyt kaikkeen nyt. En jaksaisi valvoa jokaista yötä ja nukahtaa vasta auringon noustessa. En jaksaisi nähdä ketään tai vastata puhelimeen, kun se soi. En jaksaisi edes nousta sängystä ylös, mutta kai mun on pakko jaksaa. Oon niin kyllästynyt pitämään kulissejani yllä muiden edessä ja olla muka niin onnellinen, varsinkin äidin. Mulla on ollut niin monta tilaisuutta avata suuni ja antaa kaiken valua kurkustani ulos, mutta en vain pysty siihen. Tahdon pystyä siihen, mutta miksi se on niin vaikeaa? Pelkään niin paljon, että pian huomaan kesän olevan jo ohi ja on aika palata kouluun ja huomaan, että en ole tehnyt yhtään mitään.

Mun tatuoinnin piti muistuttaa mua siitä, että tapahtui mulle mitä tahansa, mä selviän. Nyt sekin alkaa tuntua täysin merkityksettömältä.

Ja mä oksensin tänään. Kahdesti. Miksi?

Koska mä olen heikko. Siksi.

Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä

Peruinkin sen viime postauksessa mainitsemani psykiatriajan. Peruin myös sen jälkeen tulleen uuden ajan ja nyt mulla on uusi ongelma; peruin toisen ajoista liian myöhään ja sain siitä laskun. Ei siinä muuten mitään, mutta äitini näkee tilitietoni ja tottakai huomaa psykiatrin laskun maksettuani sen. Helppoahan olisi vain evätä äidin oikeudet tililleni, mutta tarvitsisin siihenkin hyvän selityksen. En halua kertoa hälle vielä. Ehkä joskus. mutta ei vielä. En ole valmis! En halua huolestuttaa äitiä. Ehkä laimennan totuutta kertomalla vain masennuksesta? Ehkä valehtelen, mutta miten? En osaa. En halua. En halua kertoa mitään.

Oon ollu taas tosi väsynyt. En vaan saa unta! Tai jos saan, se on katkonaista ja nukun korkeintaan muutaman tunnin yhteensä. Mun unet on tosin olleet tosi ihania! Niissä on usein poika. Poika, jonka kanssa seurustelen. Poika pitää mua kädestä, syleilee mua, silittää mun tukkaa, on kaikinpuolin ihana ja täydellinen. Joka kerta se tuntuu niin ihanalle ja joka kerta tuntuu niin pahalle herätä. Kerroin Höpölle näistä mun unista ja hän uskoo, että ne tarkoittaa jotain. Rakastavaa parisuhdetta kuulemma. Höpö uskoo tälläsiin juttuihin. Horoskooppeihinkin. Minä en usko. Haluaisin ehkä uskoa. Se voisi valaa muhun edes vähän toivoa.

Oon usein löytänyt itseni vessan lattialta kyykistyneenä pöntön reunalle. Oon alkanu taas oksentaa. Joskus tyydyn vain itkemään valkoisia kylmiä kaakeleita vasten. Syön ihan liikaa. Vihaan sitä täyden ja turvonneen vatsan tuomaa tunnetta sisälläni. Vihaan sitä niin paljon. Vihaan oksentamista melkein yhtä paljon, mutta vaikka se niin kauheaa onkin, tiedän sen tuovan paremman mielen ja olon sisälläni. Sen tunteen, kun aamulla heräät ja vatsa on ja tuntuu aivan tyhjälle. Sen tahdon tuntea aina.

Epätoisimpina hetkinä oon alkanut miettimään, mitä jos mua ei olisi. Kuinka moni mua jäisi täällä kaipaamaan? Monen ihmisen mielen musertaisin täysin pois lähtiessäni? En tiedä. En usko, että kauhean monen.

Tupakka ja hyvä musiikki öisin parvekkeella.

I'm on my way

Kauan harkitsemani blogi on tässä. Odotan sen auttavan mua elämässä eteenpäin. Mun pitäis kertoa itsestäni jotain, kai? Ei ole paljon kerrottavaa. Tässä kaikki mitä tahdon teidän tietävän:

Sivupalkista saatoitte jo huomata nimeni; Jotu. 18 vuotta, opiskelen ammattikoulussa. Asun yksin kaupungissa, josta pidän, tai sitten en. Kyllä ja ei. Melko yksinäinen ja erilainen ihminen, kuin muut. Omaan muutaman todella tärkeän ystävän. Muut ovat vain "luokkakavereita" tai "tuttuja kasvoja". Sairastan bulimiaa.

Perfektionisti. Pelkään epäonnistumista. Kaupunkihiminen. Haluan olla täydellinen. Välitän liikaa mitä muut ajattelevat musta. Pelkään kuolemaa. Puhun itsekseni. En halua koskaan lapsia. Se outo ystävä. Homo. En tutustu uusiin ihmisiin kovin helposti. Vihaan puhua puhelimessa. Materialisti. Tykkään olla yksin. Pihi. Ajattelen liikaa.

♥ Keikat. Hyvältä tuoksuvat pojat. Alkoholi. Tv-sarjat. Rakkauden tunne. Festarit. Coca cola zero. Tupakka. Kynttilät. Venytetyt korvat. Kissat. Kesäyöt. Sateen tuoksu. Ukkonen. Pitkät automatkat. Nauraminen. Hyvä musiikki. Baareilu.

✖ Ilkeät ihmiset. Tulevaisuuden miettiminen. Syvä vesi. Koulu. Aikaisin herääminen. Yöperhoset. Stressi. Ahtaat paikat. Vartaloni. Kiire. Pitkät katseet kaduilla.

Ehkä siinä oli tarpeeksi. Ehkä myös vähän liikaa. Nyt mulla menee aika hyvin. Ei kuitenkaan niin hyvin, kun haluisin. Hakeuduin juuri hoitoon ystäväni Siskon avustukella. En kuitenkaan ole valmis parantumaan. En vielä. Haluan vielä laihtua!