'cause I need this hole gone

Kesäloma on vihdoin käsillä ja olen siitä enemmän, kuin onnellinen. Kaksi kuukautta aikaa vain olla ja olla tekemättä mitään. Ei stressiä ja ahdistusta koulusta, ei töitä, ei kiirettä mihinkään. Sossusta tuli päätös, jossa luvataan rahoittaa mun eläminen koko kesän ajan, eli edes raha ei tule olemaan ongelma nyt. Suunnitelmissa olisi nauttia muutamista festareista, nähdä vihdoin hyvää ystävääni toisesta kaupungista ja toivottavasti matkustaa johonkin Suomen rajojen ulkopuolelle. Viimeinen ei ole vielä todellakaan varma. Todennäköisesti päädyn vain Viroon tai Tukholmaan, mutta sekin kelpaisi mulle enemmän, kuin hyvin. Tahtoisin edes hetkeksi pois täältä.

Mulla on vahva tunne siitä, että olen lihonut, mutta en uskalla astua vaa'alle ja tarkistaa asiaa. Näen peilistä paisuneet reiteni ja lantioni. Oksettaa nähdä kehoni heijastuvan yhtään mistään. Kotini peileistä, lähibaarini ikkunoista tai autojen kiiltävistä kyljistä. Tahdon syödä entistä vähemmän ja kuihtua ja nähdä luuni ja olla mahdollisimman pieni. Jos en tunne nälkää, koen heti syöneeni liikaa ja ahdistun. Oksentaminenkin on päässyt hiipimään mieleeni, mutta en ole antanut sille valtaa. En ole oksentanut aikoihin, enkä tahdo oksentaakkaan. Sen sivun olen repinyt itsestäni irti ja heittänyt pois, toivottavasti pysyvästi!

Jätkäkin saa mut ahdistumaan ihan liikaa. Viikko tai kaksi takaperin mylvin varmaan syvimmällä, kun ikinä. Ajatukseni pyörivät vain ja ainoastaan jätkässä ja olin koko ajan lähellä purskahtaa itkuun. En käynyt koulussa, koska en vain pystynyt siihen. Stressi vei multa voimat ja kyvyn nukahtaa. Mua pelottaa, etten riitä. Että olen hänelle pelkkää seksiä ja nautinnon hakua. Olisin yksin tunteideni kanssa ja että mut heitettäisiin pian pois, koska musta on saatu irti kaikki mitä voi.

Koska nyt tämä kaikki tuntuu vain pahalta. Odotan aamu neljään hänen tuloaan, mutta turhaan. Odotan vastausta viesteihini monta päivää. Sovitaan, että nähdään, mutta se ei koskaan toteudu. En tiedä hänestä mitään, eikä hän suostu kertomaankaan. "Kaikki ajallaan", hän sanoo, mutta en ymmärrä sitä. Koko juttu tuntuu niin hämärälle ja luo päiviini vain lisää stressiä ja ahdistusta. Olen miettiny tapoja, joilla saada selville enemmän. Alan kuulostaa päässäni niin säälittävältä, mutta mitä mun pitäisi muka tehdä? Odottaa, että ehkä hän vielä kertoo itsestään enemmän? Antaa asian olla ja lopettaa se tähän? En tiedä. Ehkä mä olenkin säälittävä, mutta hän on epäreilu. Ainut mitä mulla hänestä on, on kuva, jossa hän hymyilee suloista hymyään, nimi, jota en uskalla edes sanoa varmaksi ja tieto asuinalueesta, jossa hän asuu. Aivan liian vähän siis.

Usein parvekkeella tupakalla ollessani kurkotan pääni parvekelasien toiselle puolelle ja vedän sisääni raikasta ilmaa. Katselen alhaalla olevaa maata ja alimmassa kerroksessa asuvan vanhan naisen aidattua pihaa. Pudotus ei ole niin korkea, että siitä pudottua kuolisi, mutta ajatus kuolemasta käy mielessäni nykyään pelottavan usein. En mä haluaisi kuolla, koska tahdon uskoa, että jossain tulevaisuudessa odottaa se kaikkien kertoma parempi elämä. Nimenomaan tahdon uskoa niin, mutta aina en osaa. Ehkä niin onkin, mutta nyt en tiedä mitä ajatella tai mihin uskoa.

Kun suljen silmät kuulen huudon: "juokse"

"Tänään mä onnistun" on ensimmäinen ajatus mun päässä jokaikinen aamu, mutta ikinä se ei toteudu. Jos sallin itseni syömään, koska "ei pieni pala haittaa", peli on menetetty. Oon kyllä syönyt todella vähän viimeaikoina, mutta en tarpeeksi vähän. Tahtoisin takaisin vuoden 2011, 600 kalorin päivät, jokailtaiset kyykyt ja vatsalihakset sekä vaa'alla pienenevät luvut. Silloin laihduin yli 10 kiloa ja tunsin itseni laihemmaksi, kuin koskaan! En ole uskaltanut astua vaa'alle pitkään pitkään aikaan. Jos se numero olisikin liian suuri ja masentuisin tai jos se numero olisikin pysynyt samana enkä tietäisi mitä tehdä.

Mulla on ollut erityisen huono olo viimeiset kaksi päivää. Aamulla bussissa pelkään oksentavani, töissä pystyn hädintuskin seisomaan ja kotiin tullessani voisin vain nukkua vuoden tai kaksi. Kaikki liikkeet tuntuu nopeammilta mitä ne oikeasti ovat. Liikutan sormiani työpaikan takahuoneessa niin hitaasti, kuin vain osaan, mutta silmissäni ne liikkuvat kauhean nopeasti. Kaikki ajatukset kuuluvat päässäni kuiskausten sijasta viiltävinä huutoina ja tekisi itsekkin mieli huutaa. Luomet valuvat alas ja voin melkein nähdä kaikki ajatukseni ja on pakko avata silmät taas.

Huonon olon lisäksi oon alkanut saada paniikkikohtauksia. En tiedä mitä ajatella enää. Hengitys vaikeutuu, sydän lyö miljoonaa, ahistaa helvetisti. On pakko levitä sängylle ja koittaa rauhoittua. Onneksi oon ollut kotona näiden sattuessa. Mietin joka kerta pitäisikö mun soittaa jollekkin, mutta en ikinä soita, vaikka toivonkin turvallista syliä ja käsiä pitämään musta kiinni. Kuiskauksia korvaan, että "kaikki on hyvin" ja hiusteni haromista.

En mä oikeastaan tiedä mitä mä haluan, kun ei tää yksin kotona olokaan tunnu enää hyvältä ajatukselta.

It feels like I only go backwards, baby

En syö enää, niin minä päätin. Kerta toisensa jälkeen kestin iltaan saakka, kunnes nälästä kasvoi suuri ja pistävä ja sorruin. Miten silloin joskus pystyin siihen? Tuntui niin helpolta olla syömättä ja selvitä päiviä vain veden voimin. Koitan nyt pysyä alle 600 kalorin joka päivä. Sillä ja liikunnalla laihduin viimeksikin! Vatsoja ja kyykkyjä illasta toiseen. Tuolla pimeydessä juoksemista, kun muut eivät näe. Olen vain kymmenen likaisen kilon päästä tavoitteestani. Kymmenen kiloa liikaa minussa. Voitan vielä!

Kello näyttää pian neljää aamulla ja mun herätys soi puoli kuusi. Mulla on työhaastattelu yhdeksältä ja jännittää ihan liian paljon. Pelkään kaikkia "virallisia" sosiaalisia tilanteita. Toistan saman kaavan, kuin aina ennenkin. Saavun paikalle aivan liian aikaisin, poltan tupakan, kaksi tai ehkä kolmekin, ennen kuin astun ovesta sisään ja olen valmis. "Tsemppiä! Kyllä sä sieltä töitä saat." En usko siihen. Entä jos en edes halua sitä työtä? Tai siis, kyllä mä haluan, mutta mua pelottaa. En osaa ajatella, että työkaverit pitäisi musta. En osaa olla itsevarma tai ajatella, että tän asian mä osaan, vaan oon epävarma itestäni. Kyselen ja varmistan asiat ainakin kertaalleen ja usein mua pelottaa kysyä. Mua ihan vituttaa olla näin epävarma kaikesta.

Kahvinkeitin lakkasi just porisemasta ja laskin kuppini täyteen. En ikinä keitä kahvia yksin kotona, mutta nyt mun on pakko. Ei mua taaskaan väsytä, joten ajattelin suoraan valvoa koko yön, käydä aamulla siellä haastattelussa ja tulla takaisin kotiin odottamaan illalla alkavaa työvuoroa. Onneksi tämän kaiken jälkeen on kaksi vapaapäivää! En jaksaiskaan just nyt töitä. Tai yhtään mitään muutakaan.

 

Materia.

Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä

Peruinkin sen viime postauksessa mainitsemani psykiatriajan. Peruin myös sen jälkeen tulleen uuden ajan ja nyt mulla on uusi ongelma; peruin toisen ajoista liian myöhään ja sain siitä laskun. Ei siinä muuten mitään, mutta äitini näkee tilitietoni ja tottakai huomaa psykiatrin laskun maksettuani sen. Helppoahan olisi vain evätä äidin oikeudet tililleni, mutta tarvitsisin siihenkin hyvän selityksen. En halua kertoa hälle vielä. Ehkä joskus. mutta ei vielä. En ole valmis! En halua huolestuttaa äitiä. Ehkä laimennan totuutta kertomalla vain masennuksesta? Ehkä valehtelen, mutta miten? En osaa. En halua. En halua kertoa mitään.

Oon ollu taas tosi väsynyt. En vaan saa unta! Tai jos saan, se on katkonaista ja nukun korkeintaan muutaman tunnin yhteensä. Mun unet on tosin olleet tosi ihania! Niissä on usein poika. Poika, jonka kanssa seurustelen. Poika pitää mua kädestä, syleilee mua, silittää mun tukkaa, on kaikinpuolin ihana ja täydellinen. Joka kerta se tuntuu niin ihanalle ja joka kerta tuntuu niin pahalle herätä. Kerroin Höpölle näistä mun unista ja hän uskoo, että ne tarkoittaa jotain. Rakastavaa parisuhdetta kuulemma. Höpö uskoo tälläsiin juttuihin. Horoskooppeihinkin. Minä en usko. Haluaisin ehkä uskoa. Se voisi valaa muhun edes vähän toivoa.

Oon usein löytänyt itseni vessan lattialta kyykistyneenä pöntön reunalle. Oon alkanu taas oksentaa. Joskus tyydyn vain itkemään valkoisia kylmiä kaakeleita vasten. Syön ihan liikaa. Vihaan sitä täyden ja turvonneen vatsan tuomaa tunnetta sisälläni. Vihaan sitä niin paljon. Vihaan oksentamista melkein yhtä paljon, mutta vaikka se niin kauheaa onkin, tiedän sen tuovan paremman mielen ja olon sisälläni. Sen tunteen, kun aamulla heräät ja vatsa on ja tuntuu aivan tyhjälle. Sen tahdon tuntea aina.

Epätoisimpina hetkinä oon alkanut miettimään, mitä jos mua ei olisi. Kuinka moni mua jäisi täällä kaipaamaan? Monen ihmisen mielen musertaisin täysin pois lähtiessäni? En tiedä. En usko, että kauhean monen.

Tupakka ja hyvä musiikki öisin parvekkeella.

Toiset hölmöt uskoo niin

En tänäänkään ollu koulussa. Joka viikko lupaan itelleni, että rupean käymään koulussa, vaikka kuinka ahdistaisi. Joka viikko myös rikon mun lupauksen ja jään kotiin peiton alle piiloon maailmaa. Poissaoloja on kertynyt jo aivan liikaa ja opettaja soittaakin joka kerta, kun olen poissa, että missä sitä luuhataan. En oo vastannut pitkiin aikoihin. Tavallaan toivoisin hällä olevan valtuudet ilmoittaa mun vanhemmille mun poissaoloista. Ainakin kävisin koulussa. En haluisi pettää äitiä! Kaikki on kuitenkin hyvin siihen asti, kunnes aletaan puhua 4. ammattikouluvuodesta tai muista jälkeen jäämisestä.

En tiedä mitä mulle kuuluu. Äiti soittaa ja kysyy sitä joka kerta. Vastaan tottakai, että ihan hyvää, mutta ajattelen päässäni ihan muuta. Oon syönyt tänään vaan omenan. Tupakkaa on alkanut mennä enemmän, kuin ennen. En tosiaan ollut koulussa. Ja eilen. Eilen join itseni humalaan. En tiedä miksi. Päivä oli tosi hyvä ottaen huomioon sen, että oli maanantai. Sain yöllä vain pari vaivaista tuntia unta, mutta heräsin silti aika hyvin mielin. Koulupäivä oli lyhyt, vain kolme ja puoli tuntia. Näin pitkästä aikaa muutamaa ystävääni ja sen myötä päädyttiin sitten baariin. Yleensä muiden ehdottaessa alkoholia, kieltäydyn ja lähden himaan. Kaduttaa. Kaduttaa itseasiassa todella paljon, mutta ei siitä sen enempää. Kai mulle loppujen lopuksi kuuluu ihan hyvää!

Tänään Sisko kävi mun luona. Kyseli paljon kuulumisia ja miten koululääkärillä meni. Sain siis ensi viikon maanantaille ajan jollekkin psykiatrille. Postissa pitäisi tulla kirjekkin aiheesta. Jännittää hulluna! Koululääkäri tai terveydenhoitaja ei ainakaan näyttänyt ymmärtävän mua yhtään, eikä niistä käynneistä tuntunut olevan apuakaan. Ahdistaa nähdä niitä käytävällä.

Ne tietää. Ne tietää kaiken.

Time for you to break it all down, do it all again

Oon ollu muutaman päivän taas yksin. En tosin omasta tahdosta, vaan muiden. Kaikilla tuntuu olevan muuta. Kukaan ei kerkeä viettää aikaa mun kanssa tai nähdä mua. Ainoat ihmiset, jotka ovat näinä muutamana päivänä soittaneet ovat äiti ja Höpö. Näistä kahdesta vain äitiäni tuntuu kiinnostavan mitä mulle kuuluu. Kerroin hälle viikonlopustani. Äiti kysyi, että kerronhan, jos mulla ei ole kaikki hyvin tai jos jokin painaa mieltä.Vastasin myöntävästi tarkoittamatta sitä. Äiti ei tiedä musta oikeastaan mitään. Oon rakentanut kulissini myös hänen silmien eteen. Oon viimepäivinä miettinyt, että kertoisin äitille mikä mua painaa, mutta päädyn aina samaan päätökseen; en pysty. En vielä. Ehkä joskus, mutta ei, ennenkuin olen valmis. En ole valmis. Höpö taas soittaa lähes päivittäin kertoakseen omasta elämästään. Mua ei kiinnosta, mutta en halua olla ilkeä. Kuuntelen ja kuuntelen, kunnes tarinat saavuttavat loppunsa ja Höpö sanoo soittavansa taas myöhemmin.

Tunnen itteni todella yksinäiseksi. Mun ystävillä on kaikilla joku, jota rakastaa. Poikaystävä. Mulla ei. Ei ole koskaan ollutkaan. Tyttöystäviä kyllä kauan sitten, mutta en laske niitä. En enää edes näe tytöissä sitä samaa, mitä näen pojissa. En ole koskaan tuntenut rakkautta toista ihmistä kohtaan. Ihmistä, jonka kanssa haluisin viettää koko loppuelämäni. Sisko jaksaa aina sanoa, että kyllä löydän vielä ihmisen ketä rakastaa. Hänkin löysi. Ehkä löydänkin, mutta milloin? Milloin pitkä odotukseni saavuttaa loppunsa ja saan rakastaa? En tiedä. Kukaan ei tiedä. Toivottavasti pian. Mä toivon sitä niin paljon.

Mutta ensin tahdon laihtua. Katsoa itseäni peilistä ja hyväksyä sen, mitä näen. Ehkei kukaan halua mua, koska olen lihava. Ei kukaan tahdo mua tälläisenä. Vielä mä laihdun. Mulla on tavoite; -5kg jouluun mennessä. Oon niin lähellä tavoitettani. 55 kiloa. Painan nyt 66,5 kiloa. Yli 10 ällöttävää riesaa liikaa. Hieman yli 10 kiloa matkaa onneen. Pystyn siihen! Jouluun mennessä olen 5 raskasta kiloa kevyempi, jonka jälkeen pudotan taas 5 kiloa. Jäljelle jää vaivaiset 1,5 kiloa ja olen tavoitteessani. Sitten oon onnellinen. Tiedän sen.

Tunnen, kuinka motivaatio täyttää mut taas. Tämän blogin aloittaminen oli paras päätös pitkään aikaan! Ennen koitin kirjoittaa päiväkirjaa, mutta en ikinä ollu tyytyväinen käsialaani, joten se loppui lyhyeen. Perfektionisti. Jep! En hyväksy itseltäni virheitä. Haluan olla täydellinen.

Poltin tupakan ja mietin huomista päivää. Ehkä jaksan kerätä itseni ja lähteä ulos. Toivottavasti! Viime päivien sää on ollu pitkästä aikaa taas just sellanen, jonka takia mä pidän syksystä. Viileä ja värikäs, mutta silti aurinkoinen ja kirkas. Huomenna menen kirjastoon. Lukeminen on alkanut taas maistua yhtä hyvälle, kun ennen!