En syö enää, niin minä päätin. Kerta toisensa jälkeen kestin iltaan saakka, kunnes nälästä kasvoi suuri ja pistävä ja sorruin. Miten silloin joskus pystyin siihen? Tuntui niin helpolta olla syömättä ja selvitä päiviä vain veden voimin. Koitan nyt pysyä alle 600 kalorin joka päivä. Sillä ja liikunnalla laihduin viimeksikin! Vatsoja ja kyykkyjä illasta toiseen. Tuolla pimeydessä juoksemista, kun muut eivät näe. Olen vain kymmenen likaisen kilon päästä tavoitteestani. Kymmenen kiloa liikaa minussa. Voitan vielä!
Kello näyttää pian neljää aamulla ja mun herätys soi puoli kuusi. Mulla on työhaastattelu yhdeksältä ja jännittää ihan liian paljon. Pelkään kaikkia "virallisia" sosiaalisia tilanteita. Toistan saman kaavan, kuin aina ennenkin. Saavun paikalle aivan liian aikaisin, poltan tupakan, kaksi tai ehkä kolmekin, ennen kuin astun ovesta sisään ja olen valmis.
"Tsemppiä! Kyllä sä sieltä töitä saat." En usko siihen. Entä jos en edes halua sitä työtä? Tai siis, kyllä mä haluan, mutta mua pelottaa. En osaa ajatella, että työkaverit pitäisi musta. En osaa olla itsevarma tai ajatella, että tän asian mä osaan, vaan oon epävarma itestäni. Kyselen ja varmistan asiat ainakin kertaalleen ja usein mua pelottaa kysyä. Mua ihan vituttaa olla näin epävarma kaikesta.
Kahvinkeitin lakkasi just porisemasta ja laskin kuppini täyteen. En ikinä keitä kahvia yksin kotona, mutta nyt mun on pakko. Ei mua taaskaan väsytä, joten ajattelin suoraan valvoa koko yön, käydä aamulla siellä haastattelussa ja tulla takaisin kotiin odottamaan illalla alkavaa työvuoroa. Onneksi tämän kaiken jälkeen on kaksi vapaapäivää! En jaksaiskaan just nyt töitä. Tai yhtään mitään muutakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti