Tee minusta taas ihminen

Työt alkavat olla jo loppusuoralla ja olen niin uupunut tähän kaikkeen. Mielessäni pyörii vain työt, työt, työt ja se, kuinka mun täytyy jaksaa ja olla hyvä tässä. Olen valinnut ammattini itse ja pidän siitä paljon, mutta se on niin puuduttavaa. Mua ahdistaa suunnattoman paljon aika, jolloin olen valmistunut ja pitäisi löytää töitä tai lähteä opiskelemaan lisää. Mitä mä teen tai mitä mä haluan? En minä tiedä. Pitkään ajattelin hakevani heti ammattikorkeaan ja muuttavani pois täältä, mutta nykyään sekin arveluttaa liikaa. Olen niin epävarma itsestäni tehdessäni töitä ja työhaastattelut ovat aina olleet mulle niin suuria stressin ja ahdistuksen aiheita. Kaikki menisi varmasti paljon paremmin, jos jaksaisin tai edes osaisin uskoa itseeni ja kykyihini.

Katselen vierestä, kuinka muiden elämä rullaa eteenpäin kovaa vauhtia, mutta minä itse olen jaloistani kiinni maassa enkä liiku niiden mukana. Muut jaksaa ja uskaltaa elää, mutta minä en. Eräs ystäväni lähtee kuukausiksi vapaaehtoistyöhön Aasiaan, toinen kertoi juuri tulevansa äidiksi, kolmas pääsi töihin ja neljäs sai vihdoin omakseen miehen, jota on jo vuosia rakastanut. Olen iloinen heidän puolestaan, tottakai minä olen, mutta tämä kaikki tuntuu itsestäni niin pahalta. Koska se ei tapahdu minulle? Olenko vain itsekäs ja vihreä kateudesta? En minä tiedä.

Olen rakentanut itsestäni toisen ihmisen. Ikään kuin halkaissut kehoni ja muovannut toisesta puolesta juuri sellaisen, kuin haluan. Ihmisen, jota olen uusille tuttaville, työkavereille ja heille, jotka eivät tiedä musta yhtikäs mitään. Jotka näkevät vain pinnan, muttei sen alle. Pidän siitä ihmisestä, mutta se, jota nämä tuttavat kuvailevat kiltiksi, herttaiseksi, hauskaksi ja elämäniloiseksi en ole minä. Tai ehkä osa siitä onkin lainattu oikeasta minästäni, mutta en tunnista sitä. En tunnista kuka olen, en tiedä mitä olen. Olen täysin hukannut itseni.

Työkaverit kauhistelevat kehoni, etenkin jalkojeni, laihuutta ja me alamme keskustella laihdutuksesta ja kehojemme ko'oista, kuin säästä. Moni kertoo laihduttaneensa joskus. Toinen on ollut koko elämänsä ajan alipainoinen ja hyvin hoikka, kun taas toinen rääkkäsi itseään vuoden päivät salilla ja liikunnan parissa pusertaakseen 14 kiloa irti kehostaan olematta vieläkään täysin tyytyväinen. "Miten sä teit sen?" multa kysytään enkä tiedä mitä vastata. Vaihdan aihetta ja kukaan ei tunnu huomaavan sitä. Mä olen kärsinyt syömishäiriöstä vuosia, pudottanut liki 20 kiloa painoa, keikun alipainon rajoilla enkä ole tyytyväinen itseeni. Tämänkö halusitte kuulla?

Näinä hetkinä tämä sairaus iskee päin mun kasvoja ja kovaa. Olenko mä oikeasti näin sairas?

But fake happiness is still the worst sadness

Oon ollut älyttömän väsynyt koko elokuun ajan. Työt syö mun kaiken ajan ja sosiaalisen elämän, eikä mulla riitä voimia tai edes halua tehdä mitään tai nähdä ketään. Ei mulla oikeastaan olisi edes aikaa mihinkään muuhun. Vapaapäivätkin olen viettänyt suurimmaksi osaksi töissä ja tällä hetkellä onkin menossa 11 päivän työputki. Työnteon lomassa myös syöminen on jäänyt pois mielestä enkä tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Välillä tuntuu, ettei jalat enää kanna mua eteenpäin.

Töissä ajattelen, kuinka illalla pitäisi jaksaa käydä suihkussa. Kuinka pitäisi häätää pyörremyrsky kämpästäni ulos ja ruokkia kissa. Kuinka pitäisi käydä kaupassa ostamassa vessapaperia. Kuinka mun pitäisi hakea melkein kuukauden myöhässä oleva palkkani, että pystyisin edes hetken elättämään itseni. En minä jaksa. Töiden jälkeen tahdon vain hypätä bussiin, kotona lysähtää sängylle ja olla tekemättä yhtään mitään. Jos tätä on aikuistuminen, niin en tiedä miten selviän tulevaisuudessa.

Tahtoisin tavata vanhoja ystäviäni viiden vuoden takaa ja hämmästellä, kuinka me kaikki ollaan muututtu niin hirveästi. Ne ei tiedä musta mitään tai tunne mua enää, joten voisin olla mitä vain. Voisin kertoa kaiken hyvän ja ihanan mitä mulle on tapahtunut ja elää hetken onnellisuuden kuplassa. Kaikki ärsyttää ja väsyttää mua täällä ja tahdon niin lähteä pois. Tuntuu, että kaikkia mun kavereita ärsyttää mun seura. En uskalla avata suutani, etten keskeyttäisi kenenkään puhetta tai olisi muuten häiriöksi. Ajattelen asioita, joita tahtoisin kertoa ja sanoa ääneen, mutta päädyn olemaan hiljaa. Tai sitten erehdyn aloittamaan, mutta joku kerkeää puhumaan päälle ja minä hiljenen. Ehkä tämäkin on yksi syy siihen miksi en jaksaisi nähdä ketään.

Ajatus itseni tappamisesta käy mielessäni usein, vaikken edes tahtoisi kuolla. Äänet mun päässä huutaa, kuinka turha mä olenkaan ja kun sanon sen ääneen, olen huomionhakuinen ja ryömin vain itsesäälissä. Ei, en minä ole. Olen väsynyt ja hukassa. Säälittävä luuseri, joka ei saa elämästään millään kiinni. Sinisilmäinen poika, jonka olisi jo aika avata silmänsä. Itsetuhoinen, mutta liian pelokas ottamaan härkää sarvista ja tekemään jotain. Turvaa etsivä harhaileva sielu, joka kuitenkin tahtoo vain niihin käsiin, jotka eivät suo sitä.

Kun suljen silmät kuulen huudon: "juokse"

"Tänään mä onnistun" on ensimmäinen ajatus mun päässä jokaikinen aamu, mutta ikinä se ei toteudu. Jos sallin itseni syömään, koska "ei pieni pala haittaa", peli on menetetty. Oon kyllä syönyt todella vähän viimeaikoina, mutta en tarpeeksi vähän. Tahtoisin takaisin vuoden 2011, 600 kalorin päivät, jokailtaiset kyykyt ja vatsalihakset sekä vaa'alla pienenevät luvut. Silloin laihduin yli 10 kiloa ja tunsin itseni laihemmaksi, kuin koskaan! En ole uskaltanut astua vaa'alle pitkään pitkään aikaan. Jos se numero olisikin liian suuri ja masentuisin tai jos se numero olisikin pysynyt samana enkä tietäisi mitä tehdä.

Mulla on ollut erityisen huono olo viimeiset kaksi päivää. Aamulla bussissa pelkään oksentavani, töissä pystyn hädintuskin seisomaan ja kotiin tullessani voisin vain nukkua vuoden tai kaksi. Kaikki liikkeet tuntuu nopeammilta mitä ne oikeasti ovat. Liikutan sormiani työpaikan takahuoneessa niin hitaasti, kuin vain osaan, mutta silmissäni ne liikkuvat kauhean nopeasti. Kaikki ajatukset kuuluvat päässäni kuiskausten sijasta viiltävinä huutoina ja tekisi itsekkin mieli huutaa. Luomet valuvat alas ja voin melkein nähdä kaikki ajatukseni ja on pakko avata silmät taas.

Huonon olon lisäksi oon alkanut saada paniikkikohtauksia. En tiedä mitä ajatella enää. Hengitys vaikeutuu, sydän lyö miljoonaa, ahistaa helvetisti. On pakko levitä sängylle ja koittaa rauhoittua. Onneksi oon ollut kotona näiden sattuessa. Mietin joka kerta pitäisikö mun soittaa jollekkin, mutta en ikinä soita, vaikka toivonkin turvallista syliä ja käsiä pitämään musta kiinni. Kuiskauksia korvaan, että "kaikki on hyvin" ja hiusteni haromista.

En mä oikeastaan tiedä mitä mä haluan, kun ei tää yksin kotona olokaan tunnu enää hyvältä ajatukselta.

So are you what you want to be?

Mulle on tapahtunut niin paljon tänä aikana, kun en oo kirjoittanut mitään. En edes muista milloin viimeksi olisin kirjautunut tänne. Jostain syystä oon sulkenut blogin hetkeksi pois elämästäni. Anteeksi siitä!

Olen käynyt ahkerasti psykalla ja saanut hänet itkemään. Olen tehny paljon töitä. Olen juonut itseni humalaan liian monta kertaa. Olen soittanut ambulanssin yhdelle parhaista ystävistäni hänen viillettyään ranteensa auki. Olen ollut surullinen. Mun halu laihtua on kasvanut entistä suuremmaksi ja oon alkanut katumaan jokaista pientäkin suupalaa. Onneksi on tapahtunu myös joitakin ihania asioita! Täytin hetki sitten vuosia, olen nauttinut jokaisesta auringon hennosta säteestä, mun kesä näyttää paljon valoisammalta, kun ennen ja olen päässyt nauttimaan monen ihanan artistin keikoista.

Mulla olisi vaikka mitä kirjotettavaa, mutta tästä postauksesta tulisi niin kauhean sekava, jos kertoisin kaiken nyt. Onneksi työt loppuu tämän kuun lopussa ja pääsen takaisin siihen "normaaliin arkeen" kouluun, jota olen jo kauan ikävöinyt.

Sytytä sieluni palamaan

Oon yrittänyt kirjoittaa monta kertaa, mutta en ole onnistunut. En ole onnistunut tekemään mitään koko lomani aikana ja se ahdistaa mua. Tänään mulla olisi ollut uusi psykiatriaikakin, mutta peruin sen taas. Vaihdoin tosin psykiatria ja koko paikkaa, joten aikojen peruuttamisesta ei synny laskuja, joita en pysty edes maksamaan. Sisko hommasi mulle sen paikan ja vahti vierestä, että varmasti ilmottaisin olemassaolostani sinne. Valehtelin hälle käyneeni siellä tänään. Halusin kovasti kyllä mennä sinne, mutta en saanut itseäni ylös sängystä. Oli pakko valehdella, koska tiedän, kuinka Sisko suuttuisi ja syyllistäisi. Uusi psykiatrini vaikuttaa onneksi puhelimessa niin mukavalta ja ymmärtäväiseltä. Lähettää aina tsemppiä puhelun loputtua ja sanoo, että voin soittaa koska vain. Toivottavasi mielikuvani tästä naisesta on totta. En haluaisi taas pettyä ja jäädä ilman apua.

Mun syöminen on heitellyt puolelta toiselle töiden loputtua. Toisinaan syön aika normaalisti, mutta toisinaan en syö ollenkaan. Toivoisin kaikkien päivien olevan edellisiä, mutta se tuntuu niin vaikealta. Varsinkin, kun veljeni asuu väliaikaisesti luonani arkipäivinä. Hän syö, minunkin tekee mieli syödä, syön. En halua syödä. Haluan nääntyä ja nähdä kaiken ihrani ja läskini katoavan ja löytää niiden alta ne kaikki ihanan kauniit luut. Olen ostanut vaatteita. joissa näyttäisin paremmalta, jos saisin pudotettua muutaman kilon pois. Ne odottavat vaatekaapissani roikkuen rumista henkareista ja tuovat mulle motivaatiota laihtua.

Ensviikolla alkaa jo toinen työssäoppiminen ja mun motivaatio sitä kohtaan on olematon. Oon niin epävarma koko siitä paikasta, mutta oli pakko ottaa se vastaan. Jätin kaiken taas viime tinkaan. Ei yhtään yllätä, etten saa asioita aikaiseksi ajoissa.

Onneksi huomenna saan heti aamusta muuta ajateltavaa, kun mun uusi lattia saapuu vihdoin. Mielummin ehkä nukkuisin, yllätys yllätys, mut ehkä ihan hyvä herätä aikaisin. Pakko saada unirytmi ruotuun ennen töiden alkua. Kuinka paljon mua vituttaa edes kirjoittaa noin. Enkö vois vaan olla ja nukkua?

Nyt mun pitäis alkaa tekeen kanasalaattia mulle ja veljelle. Ehkä veitsi karkaa tanssimaan jonnekkin ihan muualle, kun kurkkujen ja tomaattien päälle. Ei vaan, en mä pysty siihen. Hyvä vain.

Huominen keikka.

.

Mitä sitten teen?

En tuu varmaa ikinä oppimaan käyttää rahaa oikein. Tammikuu ei ole vielä edes ohi ja oon käyttänyt jo osan ens kuunkin rahoista. Mua pelottaa pyytää äitiltä sen velkoja takaisin, koska en halua, että se saa tietää mun rahatilanteesta. Miten vaikeeta voi olla säästää rahaa? En oo ikinä osannu sitä. Huomenna on kauan sitten varattu tatuointiaikakin eli rahat hupenee lisää, lisää, lisää. Peruisin sen ajan, jos enää kehtaisin. Kuin typerä ihminen voi olla?

En oo nähnyt ketään taas viikkoon, mut mua ei edes haittaa. Mieluusti tuun töiden jälkeen piiloon peiton alle kattomaan Hannibalia tai nukkumaan. Kaverit soittelee iltasin baariin, mut sanon aina mulla olevan töitä. "Sua ei nykyään näy enää missään!" Tiedän. Mä en vaan jaksa ja mua ahdistaa liikaa. Varsinki kaikki tän kaupungin baarit. Kaverit tykkää käydä just niissä juottoloissa, joissa jokainen vastaantuleva ihminen on jostain tuttu. Vihaan sitä. Vihaan tätä kaupunkia ja haluun pois.

Töissä yks asiakas kertoi mulle sen pojasta, jolla on jo pitkään menny huonosti. Se käy samassa mestassa psykalla missä mäkin joskus kävin. Sekin haluaa täältä pois. Se on asunut täällä koko elämänsä ajan ja pelkää olla täysin oma itsensä. Sen takia se haluaa pois. Samaistuin niin paljon. Välillä kuulosti ihan siltä, että se nainen olisi puhunut musta. Kaikki meissä oli samaa horoskooppia myöten. Haluisin tavata sen pojan. Ehkä se tajuais mua paremmin, kun kukaan muu koskaan.

It feels like I only go backwards, baby

En syö enää, niin minä päätin. Kerta toisensa jälkeen kestin iltaan saakka, kunnes nälästä kasvoi suuri ja pistävä ja sorruin. Miten silloin joskus pystyin siihen? Tuntui niin helpolta olla syömättä ja selvitä päiviä vain veden voimin. Koitan nyt pysyä alle 600 kalorin joka päivä. Sillä ja liikunnalla laihduin viimeksikin! Vatsoja ja kyykkyjä illasta toiseen. Tuolla pimeydessä juoksemista, kun muut eivät näe. Olen vain kymmenen likaisen kilon päästä tavoitteestani. Kymmenen kiloa liikaa minussa. Voitan vielä!

Kello näyttää pian neljää aamulla ja mun herätys soi puoli kuusi. Mulla on työhaastattelu yhdeksältä ja jännittää ihan liian paljon. Pelkään kaikkia "virallisia" sosiaalisia tilanteita. Toistan saman kaavan, kuin aina ennenkin. Saavun paikalle aivan liian aikaisin, poltan tupakan, kaksi tai ehkä kolmekin, ennen kuin astun ovesta sisään ja olen valmis. "Tsemppiä! Kyllä sä sieltä töitä saat." En usko siihen. Entä jos en edes halua sitä työtä? Tai siis, kyllä mä haluan, mutta mua pelottaa. En osaa ajatella, että työkaverit pitäisi musta. En osaa olla itsevarma tai ajatella, että tän asian mä osaan, vaan oon epävarma itestäni. Kyselen ja varmistan asiat ainakin kertaalleen ja usein mua pelottaa kysyä. Mua ihan vituttaa olla näin epävarma kaikesta.

Kahvinkeitin lakkasi just porisemasta ja laskin kuppini täyteen. En ikinä keitä kahvia yksin kotona, mutta nyt mun on pakko. Ei mua taaskaan väsytä, joten ajattelin suoraan valvoa koko yön, käydä aamulla siellä haastattelussa ja tulla takaisin kotiin odottamaan illalla alkavaa työvuoroa. Onneksi tämän kaiken jälkeen on kaksi vapaapäivää! En jaksaiskaan just nyt töitä. Tai yhtään mitään muutakaan.

 

Materia.

Juhlan jälkeen tyhjä pää

Rakastuin kuuroon poikaan töissä. Heitin lasipullon katuun. Poltin liikaa tupakkaa. Ahdistuin ruoasta ja sen yhden sanan lausumisesta ääneen. Vihasin sadetta. Säälin veljeäni. Olin kiitollinen. Nukuin liikaa. Nautin. Löysin Jennin vanhan tuotannon uudelleen. Valvoin 24 tuntia. Olin todella väsynyt.

Kaipasin kotia. Söin liikaa.

Vihasin itseäni.

"Mä kuiskaten korvaasi käsken;

älä vielä luovuta kesken!"

Vielä yksi vapaapäivä.

Ja oot liian hauras sun omasta mielestä kestämään elämää täällä

"En voinut olla näkemättä pöydällä olevaa laskua. Miksi sulla on ollut aika psykiatriselle? Ja miksi et ole mennyt sinne?"

Mun sydän hyppäsi ulos rinnasta ja lopetin hengittämisen. Mitä mä sanoisin? Valehtelenko vai laimennanko totuutta? Kieltäydynkö kertomasta kokonaan vai kerronko suosiolla kaiken? En todellakaan tiennyt mitä tehdä. Jatkoin töitäni muutaman tunnin ajatukset jossain aivan muualla, kuin työnteossa. Tupakalla käydessä nostin kädet täristen luurin korvalleni. Laimensin totuutta, väritin tarinaa. Kerroin vain "mahdollisesta" masennuksesta. Äiti kuulosti hämmentyneeltä eikä oikein sanonut mitään. "Onko joku sitten hullusti?" "Ei, ei ole". Sovittiin, että puhutaan myöhemmin. Koitan vältellä puhumista. Koko ajatus ahdistaa mua ihan helvetisti. En oo koskaan pystynyt kertomaan mun henkilökohtaisia asioita äitille. Ei äiti oo ikinä tiennyt musta mitään. Luulee ehkä tietävänsä. Ainut mitä se näkee on mun kulisseista rakennettu kova ulkokuori. 

Tänään mä heräsin todella väsyneenä muutamaa tuntia ennen töitä. Juuri ennen lähtöä kuitenkin huomasin, että oon katsonut työvuorot ihan päin helvettiä ja että mun piti olla töissä jo kymmeneltä. Soitin pomolle ja asia oli onneksi ok ja käski mun pitää vapaapäivän. Vitutti kyllä silti ja vitutti vielä enemmän, että olin viime yön baarireissulla puhaltanut kaikki tupakkani savuna ilmaan ja piti lähteä ostamaan uusia. Kasa pieniä likaisia kolikoita ja kaksi pulloa. Siinä kaikki mitä mulla oli ja kaikki multa myös meni. Olisipa jo tammikuun ensimmäinen. 

Musta tuntuu nykyään, etten voi puhua näistä asioista mitään kellekkään. En enää edes Siskolle. Tiedän jo valmiiksi mitä saan vastaukseksi vuodatuksiini. "Kannattaisiko sun oikeasti hankkia apua?" "Ei toi ole tervettä, syö jotain!" "Lopeta!" Ei kukaan ymmärrä mua. Ymmärrä miltä musta tuntuu. Millaisia ajatuksia mun pää sisällään solmii yhteen. Ei kukaan tajua, että ei mua kukaan ulkopuolinen henkilö voi auttaa. Mä itse seison reunalla ja vain mä voin hivuttaa jalkani suuntaan tai toiseen. 

Haluisin itkeä, mutta en osaa.

Vanha ystäväni.