Oon ollu muutaman päivän taas yksin. En tosin omasta tahdosta, vaan muiden. Kaikilla tuntuu olevan muuta. Kukaan ei kerkeä viettää aikaa mun kanssa tai nähdä mua. Ainoat ihmiset, jotka ovat näinä muutamana päivänä soittaneet ovat äiti ja Höpö. Näistä kahdesta vain äitiäni tuntuu kiinnostavan mitä mulle kuuluu. Kerroin hälle viikonlopustani. Äiti kysyi, että kerronhan, jos mulla ei ole kaikki hyvin tai jos jokin painaa mieltä.Vastasin myöntävästi tarkoittamatta sitä. Äiti ei tiedä musta oikeastaan mitään. Oon rakentanut kulissini myös hänen silmien eteen. Oon viimepäivinä miettinyt, että kertoisin äitille mikä mua painaa, mutta päädyn aina samaan päätökseen; en pysty. En vielä. Ehkä joskus, mutta ei, ennenkuin olen valmis. En ole valmis. Höpö taas soittaa lähes päivittäin kertoakseen omasta elämästään. Mua ei kiinnosta, mutta en halua olla ilkeä. Kuuntelen ja kuuntelen, kunnes tarinat saavuttavat loppunsa ja Höpö sanoo soittavansa taas myöhemmin.
Tunnen itteni todella yksinäiseksi. Mun ystävillä on kaikilla joku, jota rakastaa. Poikaystävä. Mulla ei. Ei ole koskaan ollutkaan. Tyttöystäviä kyllä kauan sitten, mutta en laske niitä. En enää edes näe tytöissä sitä samaa, mitä näen pojissa. En ole koskaan tuntenut rakkautta toista ihmistä kohtaan. Ihmistä, jonka kanssa haluisin viettää koko loppuelämäni. Sisko jaksaa aina sanoa, että kyllä löydän vielä ihmisen ketä rakastaa. Hänkin löysi. Ehkä löydänkin, mutta milloin? Milloin pitkä odotukseni saavuttaa loppunsa ja saan rakastaa? En tiedä. Kukaan ei tiedä. Toivottavasti pian. Mä toivon sitä niin paljon.
Mutta ensin tahdon laihtua. Katsoa itseäni peilistä ja hyväksyä sen, mitä näen. Ehkei kukaan halua mua, koska olen lihava. Ei kukaan tahdo mua tälläisenä. Vielä mä laihdun. Mulla on tavoite; -5kg jouluun mennessä. Oon niin lähellä tavoitettani. 55 kiloa. Painan nyt 66,5 kiloa. Yli 10 ällöttävää riesaa liikaa. Hieman yli 10 kiloa matkaa onneen. Pystyn siihen! Jouluun mennessä olen 5 raskasta kiloa kevyempi, jonka jälkeen pudotan taas 5 kiloa. Jäljelle jää vaivaiset 1,5 kiloa ja olen tavoitteessani. Sitten oon onnellinen. Tiedän sen.
Tunnen, kuinka motivaatio täyttää mut taas. Tämän blogin aloittaminen oli paras päätös pitkään aikaan! Ennen koitin kirjoittaa päiväkirjaa, mutta en ikinä ollu tyytyväinen käsialaani, joten se loppui lyhyeen. Perfektionisti. Jep! En hyväksy itseltäni virheitä. Haluan olla täydellinen.
Poltin tupakan ja mietin huomista päivää. Ehkä jaksan kerätä itseni ja lähteä ulos. Toivottavasti! Viime päivien sää on ollu pitkästä aikaa taas just sellanen, jonka takia mä pidän syksystä. Viileä ja värikäs, mutta silti aurinkoinen ja kirkas. Huomenna menen kirjastoon. Lukeminen on alkanut taas maistua yhtä hyvälle, kun ennen!
Joku tuolla jossain saattaa jo nyt olla ihastunut suhun, mutta et halua nähdä sitä. Suhun omana itsenäsi ja kaikkine kiloinesi. Muhun ihastuttiin, kun olin lievästi ylipainoinen ja rakastuttiin jossain sen ylipainon ja painoindeksin viisitoista välillä. Olin pitkään liian keskittynyt omaan kehooni ja sen olemattomiin virheisiin huomatakseni sitä toista ihmistä, joka yritti lähestyä ja halusi tutustua paremmin. En usko, että sussa on mitään muuta, mikä estäisi rakkauden kuin sun oma pää!
VastaaPoistaOsaisinpa ajatella noin itekkin. Valoit muhun kuitenkin toivoa, kiitos älyttömästi siitä!
Poista