Mua ahdistaa. Mua ahdistaa koulu, ahdistaa ihmiset, ahdistaa raha. En ole vieläkään saanut aikaseks kysyttyä sitä top-paikkaa. Nyt on jo 13. päivä ja toppi alkaa 28. päivä. 15 päivää. Aivan liian vähän aikaa. Olisin mielummin koulussa, kun harjoittelussa työelämää varten. Pelottaa joka kerta, että miten muhun suhtaudutaan siellä töissä tai miten pärjään edes siellä! Liian painostavaa ja kuumottavaa. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa koko koulun suhteen! Ensimmäinen vuosi mulla meni tosi hyvin, mutta tän toisen vuoden aikana asiat on jäänyt vain roikkumaan mun hartioille, enkä saa niitä millään pois. En saa aikaiseksi. En vain jaksa.
Mun tekisi ihan hirveästi mieli tilata jotain kivaa materiaa piristykseksi, mutta koitan välttyä siltä. Pari kuukautta taaksepäin mun muuton alkupuolella sain jo hyvän opetuksen siitä, ettei kaiken rahan tuhlaaminen kannata. Ehkä sen pitäisi olla itsestäänselvää. Koitan olla ajattelematta rahaa tai kaikkea sitä mitä haluan. Haluan asioita liikaa.
Huomenna olis mun toinen psykiatrilla käynti, mutta taidan perua sen. Mun olisi pitänyt käydä muutamissa kokeissa ennen sitä aikaa (verikokeet, seulat yms. en edes ole perillä mitä mulle siellä tehtäisiin), mutta en ole saanut aikaiseksi käymään sielläkään. Yllätys. Ehkä on parempi, että menen kouluun, niin ei tule enempää poissaoloja. Ehkä ne n. 80 korvaustuntia riittää hyvin mulle. Kadun niin paljon tuon luvun suuruutta. Olen idiootti. En edes tiedä miks oon ollut noin paljon poissa. Tykkään meidän luokasta tosi paljon ja ei siellä niin kamalaakaan ole. Okei, mua ahdistaa kaikki tuntemattomat ihmiset, jotka kävelee vastaan käytävillä halveksivat ilmeet kasvoillaan. Mua pelottaa astua ruokalaan. Koitan aina kuunnella mitä viereiset pöydät puhuu. Puhuuko ne musta tai nauraako ne mulle. Oon ehkä vaan vainoharhanen. Pelkään vain, että mulle aletaan taas huudella käytävällä, niinku joskus vuosia sitten huudeltiin.
Oon alkanut viestittelemään jonkun miehen kanssa kikissä. En todellakaan edes tiedä miksi teen niin. Tiedän hyvin mitä se tahtoo musta, mutta silti jatkan. Ehkä oon niin epätoivonen. En mä kyllä aijo sitä ikinä tavata. Miksi tapaisin? En mä halua siltä samaa, kun se musta. Ällöttää. Mä oon ällöttävä. Lopeta.
Sekoituksella kone alkoi soittaa rusketusraitoja. Aloin tanssia ja hyppiä pitkin olkkaria paremman fiiliksen toivossa, mutta romahdin lattialle itkemään kesken kaiken. Tuntui tosi tyhmälle itkeä tuon biisin soidessa taustalla. Oli pakko alkaa huutaa. Huusin niin kovaa, kun pystyin. Huusin ja itkin, kunnes en enää jaksanut ja jäin vain makaamaan siihen. Mitä mä teen itteni kanssa?
Pitkät bussimatkat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti