Ootsä koskaan pelänny nii paljon, et sun sydän nousee kurkkuun?

Tuntuu melko tyhjentävälle ajatella, että mä olen nyt valmis ja omaan ammatin. Valmistujaiset olivat ihanat! Viiniä ulkona ystävän kanssa, paljon tuttuja kasvoja, naurua, iloa, onnea ja kesän tuoksua. Yritän kuvitella näiden hullujen öiden jatkuvan loputtomiin ja meidän kestävän ikuisuuteen saakka. Kesän jälkeen kukaan ei lähtisi täältä ja me vaan jatkettaisiin tutussa ja turvallisessa. Pakenen todellisuutta, kunnes juoksen päin seinää ja kaikki tapahtuu. Me elämme viimeistä kesää ja mä koitan elää sen niin kuin se todella olisi viimeiseni. Vuoden päästä mäkin toivottavasti pääsen tästä kaupungista elämään ja opiskelemaan lisää.

On mulla ollut niitäkin hetkiä, kun tämä kaupunki onkin ollut niin ihana ja kaunis ja koti, mutta ne kestävät liian pienen hetken. Kun me istutaan asuintaloni katolla katselemassa auringonlaskua tupakan tuoksu sieraimissamme. Kun mä lähden keskellä lämmintä yötä kävelylle ja istun yhdessä lempipaikoistani täällä ja näen melkein koko kaupungin. Kun me astutaan humalaisina baarista ulos kesän tuoksuun ja me vaan nauretaan ja ollaan onnellisia. Olisipa näitä hetkiä paljon paljon enemmän.

"Minähän koen joka päivä maailmanlopun

ja kuitenkin pukeudun ja riisuudun

ja syön ja pesen astioita ja pidän teekutsuja

aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut"

-Vilijonkka

Niinhän minäkin.

En haluu mitään ja mä haluun mitä vaan

Elämä on juuri nyt niin hämärän tuntuista. En enää tahdo nukkua iltapäivään, vaan herään hyvissä ajoin, mutta miksi? Joskus itkemään, joskus miettimään liikaa ja ahdistumaan ja joskus tehdäkseni elämälläni jotakin. Kevät on ihana ja odotan kovasti tulevaa kesää, mutta samalla se saa mut todella ahdistumaan. Taasko yksi kesä tämän kokoisena, liian suurena ja liian rumana. Blaa, blaa ja blaa. Eihän mun pitäisi antaa tälläisten asioiden pidätellä itseäni. Peilistä katsoo takaisin päivä päivältä kauheampi heijastuma. Jääkaappini on ammottanut tyhjänä muutosta lähtien ja kun Äiti soittaa ja kysyy tahdonko hänen tuovan kaupasta jotakin mä sanon, etten tarvitse mitään, koska tiedän kaiken sen jäävän syömättä kuitenkin. Ruokavalioni koostuu kaikesta epäterveellisestä tai ei mistään. Kalorittomia päiviä ja jotain pientä turhaa.

"Ootko sä syönyt tänään?" Äiti kysyy ja mittailee mun vartaloa silmillään. "Oon mä" vastaan ja maistan valheen suussani. En ota vastaan suklaata, jota hän tarjoaa. Nostan kahvikupin huulilleni ja toivon sen riittävän. Mihin aika taas katosi? Vastahan kalenteri näytti mulla olevan kuusikymmentä päivää aikaa ja nyt se kuusikymmentä on vaihtunut kahteentoista. Miten mä ehdin enää?

Jätkä nousee puoli kuudelta aamun ensisäteillä viereltäni ja kertoo lähtevänsä kotiin nyt. Miksi? Teinkö jotain väärin vai miksi hän nyt tahtookin lähteä? Halataan ja mä en kykene enää nukahtamaan. Hän tapailee kuulemma jotain muuta ja teki hölmösti, kun silti tuli viereeni, kuin vanhasta tottumuksesta. Itkin kolmena yönä itseni uneen tai vaihtoehtoisesti en edes kyennyt nukahtamaan. Ei nyt, ei vielä, jooko?

Kynsien jälkiä sisäreisissäni. Jätkä laittaa viestiä samalla, kun mä olen tehnyt samat, kun hän mulle. "Ei mun pitäisi säätää sun kanssa nyt" hän sanoo yhä uudelleen ja mä myötäilen niin kuin asia olisi mulle täysin selvä. Niimpä niin. Tahtoisin vain jotain pysyvää, kiitos ja käyttäydyn typerästi. En mä vaan tahtoisi jäädä tähän rämpimään, kun elämä odottaisi mua kyytiinsä, mutta niin se vain menee ja mä kadun, kadun, kadun. Miksi mä hain lohtua muualta ja miksi mä edes luulen tarvitsevani sitä?

Ryhdistäydy nyt.

If you only live once why we keep doing the same shit?

Koulu alkaa alle viikon päästä ja mua pelottaa suunnattoman paljon. Miten kesä meni näin äkkiä? En kerennyt viivata puoliakaan asioista yli, jotka mun piti tehdä koulun loputtua. Mennä huvipuistoon. Käydä iskän luona ja mökillä. Tanssia enemmän, kuin yhdet festarit. Saada uusia kavereita. Laihtua tarpeeksi. En kerennyt mukaan tähän kaikkeen.

Tahtoisin selvittää pääni ja liikkua pois kotoa ilman, että ahdistaa. Ilman, että jokaisen vastaantulevan ihmisen kohdalla suuntaan katseeni katuun enkä uskalla kohdata heidän katseitaa. Olla miettimättä, että mikä mussa on vikana, kun tuo katsoi noin. Mennä baarissa vessaan ilman helvetin suurta ahdistusta mukanani. Olla olematta niin vitun epävarma itsestäni ja oikeasti elää.

Oon koittanut olla astumatta vaa'alle, koska likaiseen näyttöön ilmestyvä punainen numero saa mut aina pois tolaltaan. Viimeksi se näytti 61 ja jotain. Sitä ennen 60,8. Tottakai paino heittelee hieman sinne tänne, mutta voisiko se heittää itsensä vielä muutaman kilon miinuksen suuntaan? Puolitutut ihmiset alkaa jo huomautella mulle tai muille ihmisille mun ympärillä mun laihtuneen ja se saa mut iloiseksi. Samalla kuitenkin tunnen suurta ahdistusta. Epäileekö joku jo jotain? Näkeekö ihmiset mun lävitse? Äitikin huomautti jo asiasta, mutta luulen sen uskovan tämän johtuvan vain siitä, että mulla on ollut tosi heikko rahatilanne koko heinäkuun. Toivottavasti ainakin! Äidin seurassa mä syön aina edes vähän ihan vain siksi, etten antaisi epäilyille aihetta.

Oksentaminen on käynyt liian usein mielessäni viime aikoina ja toivon, etten ryhdy siihen taas. Kirjoitin tästä itseasiassa jo oman postauksensa, mutta en tiedä haluanko julkaista sitä koskaan. Ei tekisi mieli postata tätäkään.

And everything's cool as long as I'm getting thinner

Viikonlopun Ruisrock oli älyttömän mahtava. Vaikka nukuttiinkin autossa, käytin ihan liikaa rahaa ja söin paljon, niin juuri kuluneet kolme päivää olivat tämän kesän parhaimmat! Niin monta hyvää keikkaa, täydellinen sää, kivoja naamoja ja silkkaa onnellisuutta. Unohdin täysin kaikki kotikaupungissani odottavat murheet ja nautin ja elin. Joka vuosi mä huomaan, kuinka ihana kaupunki Turku onkaan ja kuinka paljon mä tahdonkaan jättää kaiken taakseni ja muuttaa pois. Eilen yöllä kotiin tultuani istuin suihkun lattialla väsyneenä ja mustelmilla ja itkin. En tahtoisi palata tänne enää.

Tulevaisuus ahdistaa mua päivä päivältä enemmän ja enemmän. Koulun alkuun on vain alle kuukausi aikaa, enkä mä tahdo palata normaaliin arkeen vielä. 6.8. mulla alkaa työssäoppiminen, eikä mulla ole edes paikkaa missä se suorittaa. Mun on niin vaikea luottaa itseeni ja ajatella, että kyllä mä pystyn ja kyllä mä osaan. Tulevaisuudessa näkyy mun silmin vain mustaa utua ja tätä samaa paskaa, kuin nytkin. Musta se on aika surullista. Miten muka jaksan vielä monta vuotta elää ja uskaltaa, jos kaikki tuntuu näin pahalle ja on niin vaikeaa? 

Miksi mua oksettaa koko ajan? Miksi nukahdan vasta aamulla, kun silloin pitäisi jo herätä? Miksi olen koko ajan niin väsynyt kaikkeen? Miksi en saa aikaiseksi mitään? Miksi Höpö koitti lähteä täältä ennen minua? Miksi en kykene auttamaan ketään ja miksi mun on niin paha olla? Niin paljon kysymyksiä, mutta ei yhtäkään vastausta.

Ennen Ruissiin lähtöä vaaka näytti 60,6, mutta nyt en uskalla edes kaivaa sitä esille saatika astua sille.