En haluu mitään ja mä haluun mitä vaan

Elämä on juuri nyt niin hämärän tuntuista. En enää tahdo nukkua iltapäivään, vaan herään hyvissä ajoin, mutta miksi? Joskus itkemään, joskus miettimään liikaa ja ahdistumaan ja joskus tehdäkseni elämälläni jotakin. Kevät on ihana ja odotan kovasti tulevaa kesää, mutta samalla se saa mut todella ahdistumaan. Taasko yksi kesä tämän kokoisena, liian suurena ja liian rumana. Blaa, blaa ja blaa. Eihän mun pitäisi antaa tälläisten asioiden pidätellä itseäni. Peilistä katsoo takaisin päivä päivältä kauheampi heijastuma. Jääkaappini on ammottanut tyhjänä muutosta lähtien ja kun Äiti soittaa ja kysyy tahdonko hänen tuovan kaupasta jotakin mä sanon, etten tarvitse mitään, koska tiedän kaiken sen jäävän syömättä kuitenkin. Ruokavalioni koostuu kaikesta epäterveellisestä tai ei mistään. Kalorittomia päiviä ja jotain pientä turhaa.

"Ootko sä syönyt tänään?" Äiti kysyy ja mittailee mun vartaloa silmillään. "Oon mä" vastaan ja maistan valheen suussani. En ota vastaan suklaata, jota hän tarjoaa. Nostan kahvikupin huulilleni ja toivon sen riittävän. Mihin aika taas katosi? Vastahan kalenteri näytti mulla olevan kuusikymmentä päivää aikaa ja nyt se kuusikymmentä on vaihtunut kahteentoista. Miten mä ehdin enää?

Jätkä nousee puoli kuudelta aamun ensisäteillä viereltäni ja kertoo lähtevänsä kotiin nyt. Miksi? Teinkö jotain väärin vai miksi hän nyt tahtookin lähteä? Halataan ja mä en kykene enää nukahtamaan. Hän tapailee kuulemma jotain muuta ja teki hölmösti, kun silti tuli viereeni, kuin vanhasta tottumuksesta. Itkin kolmena yönä itseni uneen tai vaihtoehtoisesti en edes kyennyt nukahtamaan. Ei nyt, ei vielä, jooko?

Kynsien jälkiä sisäreisissäni. Jätkä laittaa viestiä samalla, kun mä olen tehnyt samat, kun hän mulle. "Ei mun pitäisi säätää sun kanssa nyt" hän sanoo yhä uudelleen ja mä myötäilen niin kuin asia olisi mulle täysin selvä. Niimpä niin. Tahtoisin vain jotain pysyvää, kiitos ja käyttäydyn typerästi. En mä vaan tahtoisi jäädä tähän rämpimään, kun elämä odottaisi mua kyytiinsä, mutta niin se vain menee ja mä kadun, kadun, kadun. Miksi mä hain lohtua muualta ja miksi mä edes luulen tarvitsevani sitä?

Ryhdistäydy nyt.