Kaikki tuntuu taas pyörivän peilikuvani ympärillä. Käytän rahani kaikenmaailman mömmöihin, jotta saisin ihoni yhtä kauniiksi, kuin mitä se ennen oli. Ostan uusia vaatteita, että näyttäisin edes ne ylläni paremmalta. Lupaan päivästä toiseen, kuinka lopetan syömisen taas. Huomenna. huomenna aloitan taas, mutta aivan turhaan.
Kai se olet Sinä, joka mua estää. Olen huomannut, että mun ei tarvitse sanoa sitä edes ääneen, jotta huomaisit aikeeni. Se on vaikeaa. Piilotella sitä nimittäin. "Söin, kun olit koulussa" tai "söin töissä" tai mitä jos "ei mulla ole nälkä." Mä tiedän Sun tietävän, mutta koitan jatkaa tätä silti. Yrittää taas. Edes siihen lukuun, jossa olin sinä päivänä, kun tapasin Sinut. Jos muutama kilo vähemmän. Ehkä alin painoni koskaan tai vielä enemmän?
Samalla koitan kuitenkin nauttia edes elämän pienistä hetkistä, etten painuisi takaisin sinne tuttuun pimeään kylmään kaivoon. Suudelmistasi otsalleni, täydellisestä asukokonaisuudesta ja lämpimistä auringonsäteistä. Sinun sormistasi pitkin selkääni, tulevasta yhteisestä asunnostamme, veljeni 18-vuotis syntymäpäivistä ja hänen merkittävistä pikku hiprakan tuomista sanoistaan.
Kaksi työpaikkaa, yhteishaku, Sinä, päivittäinen pahoinvointi ja ahdistus sekä haaveilu selkeistä ajatuksista. Niistä rakentuu mun elämä nyt.
Mä vaan tahdon selvitä ja
olla
o n n e l l i n e n .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti