Aina kovaa, ei ikinä pehmeää

Oon niin kyllästynyt ajattelemaan vain ja ainoastaan syömishäiriötä ja masennusta. Ne on ollut osa mun jokapäiväistä arkea niin pitkään, kun vaan jaksan muistaa. Tahdon lääkityksen ja parantua, mut samalla haluan vaan olla syömättä ja kuihtua pois. Äiti huomautti ensimmäisen kerran aikoihin mun laihtuneen ja mua pelottaa, että se alkaa ajan myötä epäilllä jotain. En tiedä olenko laihtunut paljonkin viime aikoina vai enkö ollenkaan. Mun vaaka jäi muuton myötä äidin luokse, enkä ikinä siellä käydessäni muista ottaa sitä mukaani. En siis ole melkein vuoteen punninnut itseäni ja se ahdistaa! Tahdon taas vahdata sitä liian suurta lukua pölyisellä pienellä ruudulla ja tuntea suurta mielihyvää, kun se pienenee vähitellen pois.

Haluisin vaan olla humalassa ja nukkua ikuisuuden ja kun herään, kaikki on hyvin eikä mua paina mikään! Ei mun oma lihava kehoni, ei mun sairas mieleni. Ei mikään! Haluisin myös tuhlata mun kaikki rahani ihan vaan siksi, ettei mulla olisi varaa ostaa ruokaa. Jääkappi on tosin ammottanut tyhjyyttään jo jonkin aikaa, mutta aina kavereiden kanssa ollessa tulee ostettua kaikkea pientä ja niin turhaa. Alan epäröidä ostoksiani ja kassajonossa, mutta en kehtaa enää kääntyä takaisin ja karata kassojen ohi tyhjin käsin. Vihaan sitä piirrettä itsessäni niin paljon, että mua ihan oksettaa ajatella sitä.

Mua ahdistaa kuinka ihmiset mun ympärillä laihtuu silmissä, koska tekevät asian eteen jotain, mutta minä vain retuutan itseäni, enkä näe eroa entiseen. "Sä olet jo tuollainen kukkakeppi!" Enkä ole. Tahdon nähdä luuni ja olla kadehdittavan laiha ja uskaltaa nukkua ilman paitaa, kun en ole yksin. Tahdon lävistää nännini ja katsoa itseäni peilistä hymyillen ja sanoa, että minä riitän. Tahdon, tahdon, tahdon, mutta aina saa tahtoa. Täytyy osata erottaa unet todellisuudesta, pudota takaisin maan pinnalle ja herätä. Mutta entä jos en osaa pudota, kun ohi?

Olen harkinnut näyttäväni mun tekstejä psykalle siinä toivossa, että se tajuaisi, kuinka paha mun on oikeasti olla. En osaa vieläkään puhua itseäni täysin tyhjäksi siellä ja joka kerta, kun lähden pois, mua ahdistaa ja itkettää se, kuinka tyhmä ja aikaansaamaton mä olen. 

En ole muistanut kai kertoa, mutta leikkasin hiukseni. Liian kauan sitä ajatusta pyörittelin päässäni, kunnes vihdoin uskalsin toteuttaa sen. En ole katunut hetkeäkään ja nyt on ainakin yksi asia mistä pidän katsoessani peiliin.