Se sitä ja se tätä

Musta on jo pitkään tuntunut, etten voi avata sekaisin olevaa mieltäni kenellekään. Kaikki vaan patoutuu sisälleni yhdeksi suureksi kasaksi ja sen paino saa mut pian romahtamaan täysin. Kukaan ei voi täysin ymmärtää miltä musta tuntuu tai osaa etsiä niitä oikeita sanoja, jotka oikeasti auttaisivat. "Kyllä se siitä" tai "Koita jaksaa" johdattavat mut hulluuteen enkä jaksa kuunnella niitä enää. Se on niin surullista, että moni lähin ystäväni ei tiedä musta oikeastaan mitään. Luulevat tietävänsä hyvinkin, mutta mähän olen vain tekaistu kuori. Täysin feikki. "Sä olet se porukan vitsiniekka ja aina niin iloinen!" En tunnista itseäni. Joskus kaikista kovinkin kuori murtuu ja joutuu päästämään ulos kaiken sen suuren määrän pahaa, jota on piilotellut ikuisuuden. Mä olen heikko. Hauras, pelokas ja eksynyt. Sileämmän tien etsijä ja lopensa uupunut poika. Auttakaa mua! Sitä mä vain tahdon.

Eräs vanha ystäväni sanoi minulle kerran, että mä olen kaikinpuolin täydellinen eikä voi uskoa, että kärsin syömishäiriöstä. "Sulla on kaikki niin hyvinkin!" Niinkö? Hymy nousi huulilleni, mutta samalla mun teki mieli sanoa, että sä et tunne mua. Sä et tiedä kuinka hajalla mä olen tai kuinka vaikea mun on hengittää täällä. Kuinka kukaan ei ymmärrä tai näe sitä mitä mä näen. Päädyin vain hymyilemään ja vaihtamaan puheenaiheen pois minusta.

Aika juoksee eteenpäin ihan liian nopeaa vauhtia ja paljon pitäisi tapahtua. Uusi asunto, aikuisuus, valmistuminen ja elämän rakentaminen niin, etten jäisi aivan yhteiskunnan hulttioksi. Äiti pyysi mua kesällä mukaansa Barcelonaan ja mun ensimmäinen ajatus oli, että mun täytyy laihtua ennen sitä. Mun on pakko! Viisi kiloa. Vai jopa kymmenen? Noin kuusi kuukautta aikaa toimia ja mä toivon niin onnistuvani. Mä pystyn siihen taas. Pystyin ennenkin, joten miksi en nytkin? "Ruoka on vain halu korvien välissä" mä hoen ja hoen ja hoen ja tulevana kesänä mä olen sitä mitä olen halunnu olla jo vuosien ajan; hoikka ja tyytyväinen siihen mitä itsessäni näen. Onnellinen, eloisa ja vapaa.