Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet

En oo ikinä tuntenu näin suurta ällötystä itteäni kohtaan. Tää itseinhon määrä on ihan käsittämätön. Mua ällöttää niin paljon. Mun iho, mun tukka, mun kroppa. Kaikki. Peiliin kattominen tuntuu pahemmalta, kuin koskaan. Ei edes tee mieli laittautua ihmisen näköiseksi joka ikinen aamu, koska pahennan vain asioita. Ahdistaa poistua kotoa. Pakko jaksaa suorittaa jäljellä olevat työtunnit pois mahdollisimman nopeasti! Sitten mulla on hetki vain aikaa. Aikaa olla yksin ja nukkua päiviä pois.

Huomenna vaihtuu vuosi ja mun tekisi mieli hautautua sängyn pohjalle. Ei multa löydy voimia juhlimiseen ja sosiaalisuuteen just nyt. Pakko kai se on. Tiedän, että katuisin sitä myöhemmin. Ehkä alkoholi pelastaa mut. Taas.

Miten musta tuntuu, ettei mulla oo ikinä mitään positiivista kirjotettavaa.

Keskiviikkona saapuva opintotuki.

Juhlan jälkeen tyhjä pää

Rakastuin kuuroon poikaan töissä. Heitin lasipullon katuun. Poltin liikaa tupakkaa. Ahdistuin ruoasta ja sen yhden sanan lausumisesta ääneen. Vihasin sadetta. Säälin veljeäni. Olin kiitollinen. Nukuin liikaa. Nautin. Löysin Jennin vanhan tuotannon uudelleen. Valvoin 24 tuntia. Olin todella väsynyt.

Kaipasin kotia. Söin liikaa.

Vihasin itseäni.

"Mä kuiskaten korvaasi käsken;

älä vielä luovuta kesken!"

Vielä yksi vapaapäivä.

Ja oot liian hauras sun omasta mielestä kestämään elämää täällä

"En voinut olla näkemättä pöydällä olevaa laskua. Miksi sulla on ollut aika psykiatriselle? Ja miksi et ole mennyt sinne?"

Mun sydän hyppäsi ulos rinnasta ja lopetin hengittämisen. Mitä mä sanoisin? Valehtelenko vai laimennanko totuutta? Kieltäydynkö kertomasta kokonaan vai kerronko suosiolla kaiken? En todellakaan tiennyt mitä tehdä. Jatkoin töitäni muutaman tunnin ajatukset jossain aivan muualla, kuin työnteossa. Tupakalla käydessä nostin kädet täristen luurin korvalleni. Laimensin totuutta, väritin tarinaa. Kerroin vain "mahdollisesta" masennuksesta. Äiti kuulosti hämmentyneeltä eikä oikein sanonut mitään. "Onko joku sitten hullusti?" "Ei, ei ole". Sovittiin, että puhutaan myöhemmin. Koitan vältellä puhumista. Koko ajatus ahdistaa mua ihan helvetisti. En oo koskaan pystynyt kertomaan mun henkilökohtaisia asioita äitille. Ei äiti oo ikinä tiennyt musta mitään. Luulee ehkä tietävänsä. Ainut mitä se näkee on mun kulisseista rakennettu kova ulkokuori. 

Tänään mä heräsin todella väsyneenä muutamaa tuntia ennen töitä. Juuri ennen lähtöä kuitenkin huomasin, että oon katsonut työvuorot ihan päin helvettiä ja että mun piti olla töissä jo kymmeneltä. Soitin pomolle ja asia oli onneksi ok ja käski mun pitää vapaapäivän. Vitutti kyllä silti ja vitutti vielä enemmän, että olin viime yön baarireissulla puhaltanut kaikki tupakkani savuna ilmaan ja piti lähteä ostamaan uusia. Kasa pieniä likaisia kolikoita ja kaksi pulloa. Siinä kaikki mitä mulla oli ja kaikki multa myös meni. Olisipa jo tammikuun ensimmäinen. 

Musta tuntuu nykyään, etten voi puhua näistä asioista mitään kellekkään. En enää edes Siskolle. Tiedän jo valmiiksi mitä saan vastaukseksi vuodatuksiini. "Kannattaisiko sun oikeasti hankkia apua?" "Ei toi ole tervettä, syö jotain!" "Lopeta!" Ei kukaan ymmärrä mua. Ymmärrä miltä musta tuntuu. Millaisia ajatuksia mun pää sisällään solmii yhteen. Ei kukaan tajua, että ei mua kukaan ulkopuolinen henkilö voi auttaa. Mä itse seison reunalla ja vain mä voin hivuttaa jalkani suuntaan tai toiseen. 

Haluisin itkeä, mutta en osaa.

Vanha ystäväni.

You see real life's much different

Oon niin monta kertaa tullu kirjottamaan teille jotain, mutta ne postaukset ei ikinä päässyt tänne saakka. Oon ollut niin väsynyt jo pitkään, ettei voimat riitä tekemään oikein mitään. En tajua miten rankalta tuo työkin mulle tuntuu, vaikka oon ennenki tollasta tehnyt! Vielä kiireisempääkin, mutta silti väsyttää koko ajan. Nukuin koko eilisen vapaapäiväni pois. Ehkä taas jaksaa hetken. Toivottavasti.

Odotan joulua ihan liikaa. Rakastan perhejouluja niin paljon! Tänä jouluna mennään perheen kanssa mummon luo maalle. Monta päivää aikaa vaan olla ja nauttia, vaikka mua ahdistaakin se joka jouluun kuuluva ruoanpaljous ja se, ettei mulla oo ollut varaa ostaa kellekkään mitään lahjoja. Tulee tuntumaan niin röyhkeältä vastaanottaa itse lahjojaan, kun ei ole ostanut muille yhtään mitään. En mä edes ansaitsisi mitään. Ehkä läimäytyksen poskelle, että heräisin tähän maailmaan taas.

Jossain postauksessa muistaakseni kerroin, kun sain psykalta laskun. No, maksoin sen, eikä äiti huomannut onneksi mitään. Tai ei ainakaan maininnut asiasta. Mulle luvattiin lähettää uusi aika vanhan tilalle. Aikaa ei tullut. Sen sijaan postiluukusta putosi kirje, jossa kerrottiin, että mun hoito on lopetettu. Syynä se, etten saapunut paikalle sovittuna aikana 4.12.2013 kello 14:00. Mitä?? En koskaan ollut kuullutkaan tuollaisesta ajasta ja vähän pelkäsin, että mulle tulisi taas uusi lasku sieltä. Annoin asian olla ja unohdinkin sen melko pian. Muutama päivä sitten mua kuitenkin odotti kotona lasku sieltä helvetin psykalta. Lasku ajasta, josta ei koskaan ikinä mulle ilmoitettu. Huomenna soitan sinne ja valitan asiasta! Vituttaa niin paljon. Miksi ikinä edes menin puhumaan mun asioista ulkopuolisille ja hain apua? Kerroin tästä siskolle ja se yrittää saada mua jonkun toisen psykiatrin juttusille. Sanoin, että en halua puhua kellekkään, mutta mun kuulemma täytyy. "Tarviit apua". Enkä tarvii! Kyllä mä pärjään näinkin. Antakaa mun nyt vaan olla.

Onneksi on tapahtunut edes jotain kivaa lähiaikoina. Mun veli nimittäin pyysi mua tulevan lapsensa kummiksi. Oon niin ilonen tästä! Oon aina halunnut olla kummi ja nyt mulla on mahdollisuus siihen. Mun oma kummipoika. "Armaalla" on laskettu aika maaliskuussa. Ehkä se syntyy mun syntymäpäivänä, hah!

Mulla oli vaikka mitä muuta kirjotettavaa, mutta päässä lyö tyhjää. Tekis mieli jättää tääkin teksti vain luonnoksen tasolle ja olla postaamatta. Mikään ei taas miellytä mun kaltasen perfektionistin silmää. Mun, mun, mulla, mun, mun. Vihaan tätä postausta!

Joulut perheen kanssa.

Ei paniikkia

Mua pelottaa. Mua pelottaa ihan liikaa. Ulkona riehuva tuuli saa mun ikkunat helisemään. Makaan peiton alla puristaen kännykkääni. Toivon turvaa. Turvaa, jossa pelkoni katoaisi kokonaan. Paikkaa, jossa voisin tuntea itseni onnelliseksi. Milloin musta tuli tälläinen? Masentunut, sisäänpäin suuntautunut, syömishäiriöinen, sosiaalisia tilanteita pelkäävä hauras poika. Mitä mulle tapahtui? En halua enää olla sellainen, mutta en osaa hyväksyä itseäni tälläisenä lihavana rumiluksena ja antaa asioiden olla. En edes tiedä miten muuttua.

Haluaisin vaan olla hetken yksin. Nukkua hyvin, olla ilman stressiä tai ahdistusta ja ladata akkuja. Työssäoppiminen vie mun kaikki voimat. Mulla on heikko olo koko ajan. Joudunkin usein töissä istua hetkeksi alas, etten pyörry. Poltan nykyään liikaa tupakkaa.

En osaa enää olla "normaali".

Erään maailman ihanimman bändin uusi tuotanto.

Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä

Peruinkin sen viime postauksessa mainitsemani psykiatriajan. Peruin myös sen jälkeen tulleen uuden ajan ja nyt mulla on uusi ongelma; peruin toisen ajoista liian myöhään ja sain siitä laskun. Ei siinä muuten mitään, mutta äitini näkee tilitietoni ja tottakai huomaa psykiatrin laskun maksettuani sen. Helppoahan olisi vain evätä äidin oikeudet tililleni, mutta tarvitsisin siihenkin hyvän selityksen. En halua kertoa hälle vielä. Ehkä joskus. mutta ei vielä. En ole valmis! En halua huolestuttaa äitiä. Ehkä laimennan totuutta kertomalla vain masennuksesta? Ehkä valehtelen, mutta miten? En osaa. En halua. En halua kertoa mitään.

Oon ollu taas tosi väsynyt. En vaan saa unta! Tai jos saan, se on katkonaista ja nukun korkeintaan muutaman tunnin yhteensä. Mun unet on tosin olleet tosi ihania! Niissä on usein poika. Poika, jonka kanssa seurustelen. Poika pitää mua kädestä, syleilee mua, silittää mun tukkaa, on kaikinpuolin ihana ja täydellinen. Joka kerta se tuntuu niin ihanalle ja joka kerta tuntuu niin pahalle herätä. Kerroin Höpölle näistä mun unista ja hän uskoo, että ne tarkoittaa jotain. Rakastavaa parisuhdetta kuulemma. Höpö uskoo tälläsiin juttuihin. Horoskooppeihinkin. Minä en usko. Haluaisin ehkä uskoa. Se voisi valaa muhun edes vähän toivoa.

Oon usein löytänyt itseni vessan lattialta kyykistyneenä pöntön reunalle. Oon alkanu taas oksentaa. Joskus tyydyn vain itkemään valkoisia kylmiä kaakeleita vasten. Syön ihan liikaa. Vihaan sitä täyden ja turvonneen vatsan tuomaa tunnetta sisälläni. Vihaan sitä niin paljon. Vihaan oksentamista melkein yhtä paljon, mutta vaikka se niin kauheaa onkin, tiedän sen tuovan paremman mielen ja olon sisälläni. Sen tunteen, kun aamulla heräät ja vatsa on ja tuntuu aivan tyhjälle. Sen tahdon tuntea aina.

Epätoisimpina hetkinä oon alkanut miettimään, mitä jos mua ei olisi. Kuinka moni mua jäisi täällä kaipaamaan? Monen ihmisen mielen musertaisin täysin pois lähtiessäni? En tiedä. En usko, että kauhean monen.

Tupakka ja hyvä musiikki öisin parvekkeella.

Minä vaihtaisin kaiken pois

Mua ahdistaa. Mua ahdistaa koulu, ahdistaa ihmiset, ahdistaa raha. En ole vieläkään saanut aikaseks kysyttyä sitä top-paikkaa. Nyt on jo 13. päivä ja toppi alkaa 28. päivä. 15 päivää. Aivan liian vähän aikaa. Olisin mielummin koulussa, kun harjoittelussa työelämää varten. Pelottaa joka kerta, että miten muhun suhtaudutaan siellä töissä tai miten pärjään edes siellä! Liian painostavaa ja kuumottavaa. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa koko koulun suhteen! Ensimmäinen vuosi mulla meni tosi hyvin, mutta tän toisen vuoden aikana asiat on jäänyt vain roikkumaan mun hartioille, enkä saa niitä millään pois. En saa aikaiseksi. En vain jaksa.

Mun tekisi ihan hirveästi mieli tilata jotain kivaa materiaa piristykseksi, mutta koitan välttyä siltä. Pari kuukautta taaksepäin mun muuton alkupuolella sain jo hyvän opetuksen siitä, ettei kaiken rahan tuhlaaminen kannata. Ehkä sen pitäisi olla itsestäänselvää. Koitan olla ajattelematta rahaa tai kaikkea sitä mitä haluan. Haluan asioita liikaa.

Huomenna olis mun toinen psykiatrilla käynti, mutta taidan perua sen. Mun olisi pitänyt käydä muutamissa kokeissa ennen sitä aikaa (verikokeet, seulat yms. en edes ole perillä mitä mulle siellä tehtäisiin), mutta en ole saanut aikaiseksi käymään sielläkään. Yllätys. Ehkä on parempi, että menen kouluun, niin ei tule enempää poissaoloja. Ehkä ne n. 80 korvaustuntia riittää hyvin mulle. Kadun niin paljon tuon luvun suuruutta. Olen idiootti. En edes tiedä miks oon ollut noin paljon poissa. Tykkään meidän luokasta tosi paljon ja ei siellä niin kamalaakaan ole. Okei, mua ahdistaa kaikki tuntemattomat ihmiset, jotka kävelee vastaan käytävillä halveksivat ilmeet kasvoillaan. Mua pelottaa astua ruokalaan. Koitan aina kuunnella mitä viereiset pöydät puhuu. Puhuuko ne musta tai nauraako ne mulle. Oon ehkä vaan vainoharhanen. Pelkään vain, että mulle aletaan taas huudella käytävällä, niinku joskus vuosia sitten huudeltiin.

Oon alkanut viestittelemään jonkun miehen kanssa kikissä. En todellakaan edes tiedä miksi teen niin. Tiedän hyvin mitä se tahtoo musta, mutta silti jatkan. Ehkä oon niin epätoivonen. En mä kyllä aijo sitä ikinä tavata. Miksi tapaisin? En mä halua siltä samaa, kun se musta. Ällöttää. Mä oon ällöttävä. Lopeta.

Sekoituksella kone alkoi soittaa rusketusraitoja. Aloin tanssia ja hyppiä pitkin olkkaria paremman fiiliksen toivossa, mutta romahdin lattialle itkemään kesken kaiken. Tuntui tosi tyhmälle itkeä tuon biisin soidessa taustalla. Oli pakko alkaa huutaa. Huusin niin kovaa, kun pystyin. Huusin ja itkin, kunnes en enää jaksanut ja jäin vain makaamaan siihen. Mitä mä teen itteni kanssa?

Pitkät bussimatkat.