Unohdimme minne täältä aioimme

En oikein tiedä mitä mulle kuuluu. Oon ollut todella väsynyt pitkään, enkä saa öisin nukutuksi kunnolla. Peilikuvani ahdistaa entistä enemmän ja jokainen pienikin suupala mitä vain tuntuu pahalle. En ole oksentanut, vaikka mieli on kovasti tehnytkin. Oon käyttänyt ihan liikaa rahaa kaikkeen turhaan ja kohta alkaa olemaan taas tiukkaa. Oma on syyni, joten turha tässä on itkeä. Kyllä mä ilman ruokaa pärjään, mutta mun tupakointi ja kissan ruokkiminen ovat asioita erikseen. Toivottavasti heinäkuun tukihakemukseni hyväksytään ja saan ensimmäinen päivä taas kunnolla rahaa! 

Oon lähinnä liikkunut vain akselilla hima - lähipubi - hima. Mun dösäkortti vanhentui muutama päivä sitten, enkä tahdo ostaa uutta. En kuitenkaan käyttäisi sitä niin paljoa, että se maksaisi itseään takaisin. Kävin tiistaina Hugon kanssa Helsingissä ja oli pitkästä aikaa todella mukava päivä, jos ei ajattele sitä kaikkea mitä nielin kurkastani alas. Hugon isä halusi tarjota meille ruoat jostain kiinalaisesta raflasta, enkä kehdannut sanoa ei ja istua ainoana pöydässä, joka ei syö. Se olisi ollut liian epäilyttävää. Ruoka oli todella hyvää, sitä en kiellä, mutta se kalorien määrä. En tahdo edes ajatella.

Kohta on juhannus ja silloin kuuluisi vissiinkin olla sosiaalinen, juoda alkoholia ja nauttia, mutta mua ei jaksa kiinnostaa yhtään. Mulla olisi montakin vaihtoehtoa mihin mennä ja mitä tehdä, mutta en tiedä haluanko toteuttaa niistä yhtäkään. Tai no, kyllä mä oikeastaan tiedän. Kaikki juovat itsensä humalaan ja pyhien jälkeen voidaan taas lehdistä lukea, kuinka moni on tällä kertaa hukkunut tai potkaissut muuten vain tyhjää. Sitäkö se on? Ihan typerää.

En voi uskoa, että olen rutistanut itsestäni pois jo yli 20 kiloa! En muista olenko ikinä täällä puhunut tuloksistani, en kai? Painoin vielä muutama vuosi sitten 85 kiloa ja nyt vaa'an luku on 63 ja muutama satanen grammoja päälle. Olen n. 177cm pitkä, joten BMI on vielä 20.1. Normaali paino. Tavoitepainoni on hyppinyt 60 ja 55 kilon välillä ja nyt toivoisin painavani 55. Muutaman kilo alipainoa, mutta se olisi täydellistä!

Kello tulee taas puoli kuusi aamulla ja mä olen vaihtelun vuoksi vieläkin hereillä. Milloin saisin taas nukuttua kunnolla ja normaaliin aikaan? 

I don't know if I'm scared of dying but I'm scared of living too fast, too slow

►First Aid Kit - My Silver Lining

Päätin pyyhkiä jätkän elämästäni pois. Koko juttu toi mun päiviin entistä enemmän stressiä ja ahdistusta, joten ehkä tämä oli vain hyvä. Tai hetken se ainakin tuntui siltä, mutta en tiedä tuntuuko enään. Huomaan aivan liian usein tuijottavani kännykkäni näytöllä kelluvaa kuvaa hänestä tai meidän viestiketjua ja odotan hänen vastaavan jotain. Ehkä on vain hyvä, että hän ei vastaa yhtään mitään.

Oon niin väsynyt kaikkeen nyt. En jaksaisi valvoa jokaista yötä ja nukahtaa vasta auringon noustessa. En jaksaisi nähdä ketään tai vastata puhelimeen, kun se soi. En jaksaisi edes nousta sängystä ylös, mutta kai mun on pakko jaksaa. Oon niin kyllästynyt pitämään kulissejani yllä muiden edessä ja olla muka niin onnellinen, varsinkin äidin. Mulla on ollut niin monta tilaisuutta avata suuni ja antaa kaiken valua kurkustani ulos, mutta en vain pysty siihen. Tahdon pystyä siihen, mutta miksi se on niin vaikeaa? Pelkään niin paljon, että pian huomaan kesän olevan jo ohi ja on aika palata kouluun ja huomaan, että en ole tehnyt yhtään mitään.

Mun tatuoinnin piti muistuttaa mua siitä, että tapahtui mulle mitä tahansa, mä selviän. Nyt sekin alkaa tuntua täysin merkityksettömältä.

Ja mä oksensin tänään. Kahdesti. Miksi?

Koska mä olen heikko. Siksi.

"Oh, no, it's fine"

Oon alkanut häpeämään mun syömishäiriötä niin paljon. Miten mun on niin vaikea syödä mitään? Peilistä mua tuijottaa takaisin hyvinsyönyt löllyvä poika, josta ei päällepäin huomaisi mitään sairautta. Se, että jonkun tarjotessa mulle ruokaa mä kieltäydyn tai seurasta riippuen otan vain vähän siksi, että kukaan ei osaisi epäillä mitään. Olen onnistunut syömään todella vähän viime aikoina ja on ollut myös päiviä, kun en ole syönyt mitään. Se tuntuu hyvältä, mutta en silti uskalla astua vaa'alle. Ehkä annan ajan kulua vielä ja toivon suurempaa tulosta.

Kesälomani on alkanut melko kehnosti. Kun muut lähti päättäjäisten vuoksi juhlimaan, minä päätin pyörtyä ja jäädä kotiin. Pyörryin luultavasti siksi, etten ollut syönyt aikoihin. Se oli oikeastaan aika lohduttavaa.

Olen kävellyt kauppaan kaatosateessa ja se tuntui vapaalta ja hetkeksi mieleni valtasi lapsuus ja se huolettomuus, kun kaikki oli hyvin, eikä osannut murehtia mistään sen suuremmasta, koska oli niin pieni ja hento. Olen ollut huolissani monesta ystävästäni ja haluaisin auttaa, mutta en tiedä mitä tehdä tai osaisinko edes tehdä mitään. Hukuttaisin mieleni mielummin muiden murheisiin, kun miettisin omiani niin paljon. Olen koittanut iloita pienistä asioista ja onnistunut siinä melko hyvin. Se, kuinka sileiksi hiukset muuttuu niitä kammatessa, kesäsateet ja märät varpaat, selvittämättömien mysteerien ja urbaanilegendojen lukeminen aamuyöhön asti, kissa, joka tekee koneella olon ja kirjoittamisen vaikeaksi, uusien täydellisten bändien löytäminen ja tupakalla olo juuri valvotun yön jälkeen, kun auringon ensisäteet häikäisee sumeita silmiä.

Katselen parvekkeelta, kun ihmiset herää töihin ja elää elämäänsä eteenpäin ja samalla mä vellon kaiken tän paskan keskellä ja vikisen. Tunnen usein itseni niin turhaksi.

►The 1975 - Fallingforyou

Tää postaus on niin ristiriitanen ja sekava, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Niinhän mäkin olen.

'cause I need this hole gone

Kesäloma on vihdoin käsillä ja olen siitä enemmän, kuin onnellinen. Kaksi kuukautta aikaa vain olla ja olla tekemättä mitään. Ei stressiä ja ahdistusta koulusta, ei töitä, ei kiirettä mihinkään. Sossusta tuli päätös, jossa luvataan rahoittaa mun eläminen koko kesän ajan, eli edes raha ei tule olemaan ongelma nyt. Suunnitelmissa olisi nauttia muutamista festareista, nähdä vihdoin hyvää ystävääni toisesta kaupungista ja toivottavasti matkustaa johonkin Suomen rajojen ulkopuolelle. Viimeinen ei ole vielä todellakaan varma. Todennäköisesti päädyn vain Viroon tai Tukholmaan, mutta sekin kelpaisi mulle enemmän, kuin hyvin. Tahtoisin edes hetkeksi pois täältä.

Mulla on vahva tunne siitä, että olen lihonut, mutta en uskalla astua vaa'alle ja tarkistaa asiaa. Näen peilistä paisuneet reiteni ja lantioni. Oksettaa nähdä kehoni heijastuvan yhtään mistään. Kotini peileistä, lähibaarini ikkunoista tai autojen kiiltävistä kyljistä. Tahdon syödä entistä vähemmän ja kuihtua ja nähdä luuni ja olla mahdollisimman pieni. Jos en tunne nälkää, koen heti syöneeni liikaa ja ahdistun. Oksentaminenkin on päässyt hiipimään mieleeni, mutta en ole antanut sille valtaa. En ole oksentanut aikoihin, enkä tahdo oksentaakkaan. Sen sivun olen repinyt itsestäni irti ja heittänyt pois, toivottavasti pysyvästi!

Jätkäkin saa mut ahdistumaan ihan liikaa. Viikko tai kaksi takaperin mylvin varmaan syvimmällä, kun ikinä. Ajatukseni pyörivät vain ja ainoastaan jätkässä ja olin koko ajan lähellä purskahtaa itkuun. En käynyt koulussa, koska en vain pystynyt siihen. Stressi vei multa voimat ja kyvyn nukahtaa. Mua pelottaa, etten riitä. Että olen hänelle pelkkää seksiä ja nautinnon hakua. Olisin yksin tunteideni kanssa ja että mut heitettäisiin pian pois, koska musta on saatu irti kaikki mitä voi.

Koska nyt tämä kaikki tuntuu vain pahalta. Odotan aamu neljään hänen tuloaan, mutta turhaan. Odotan vastausta viesteihini monta päivää. Sovitaan, että nähdään, mutta se ei koskaan toteudu. En tiedä hänestä mitään, eikä hän suostu kertomaankaan. "Kaikki ajallaan", hän sanoo, mutta en ymmärrä sitä. Koko juttu tuntuu niin hämärälle ja luo päiviini vain lisää stressiä ja ahdistusta. Olen miettiny tapoja, joilla saada selville enemmän. Alan kuulostaa päässäni niin säälittävältä, mutta mitä mun pitäisi muka tehdä? Odottaa, että ehkä hän vielä kertoo itsestään enemmän? Antaa asian olla ja lopettaa se tähän? En tiedä. Ehkä mä olenkin säälittävä, mutta hän on epäreilu. Ainut mitä mulla hänestä on, on kuva, jossa hän hymyilee suloista hymyään, nimi, jota en uskalla edes sanoa varmaksi ja tieto asuinalueesta, jossa hän asuu. Aivan liian vähän siis.

Usein parvekkeella tupakalla ollessani kurkotan pääni parvekelasien toiselle puolelle ja vedän sisääni raikasta ilmaa. Katselen alhaalla olevaa maata ja alimmassa kerroksessa asuvan vanhan naisen aidattua pihaa. Pudotus ei ole niin korkea, että siitä pudottua kuolisi, mutta ajatus kuolemasta käy mielessäni nykyään pelottavan usein. En mä haluaisi kuolla, koska tahdon uskoa, että jossain tulevaisuudessa odottaa se kaikkien kertoma parempi elämä. Nimenomaan tahdon uskoa niin, mutta aina en osaa. Ehkä niin onkin, mutta nyt en tiedä mitä ajatella tai mihin uskoa.

Ota mut mukanasi helvettiin

Mua ahdistaa niin paljon. Mun ystävyyssuhteet, koulu, raha sitä ei ole, jätkä. Mun tulevaisuus, miten pärjään elämässä, kesä, mun mieli, mun syömättömyys ja syöminen ja kaikki. Jos en syö, mua ahdistaa tai jos syön, mua ahdistaa vielä enemmän.

Oon niin huono pitämään yhteyttä mun ystäviin. Soittelen vain muutamalle tietylle ihmiselle ja jos näillä kaikilla on jo jotain muuta, jään himaan mylvimään yksinäisyyteni seassa. Mua kyllä pyydetään usein sinne ja tänne, mutta en jaksa mennä. Sanon automaattisesti ei ja usein kadun, että kieltäydyn. Mitä mä kotonakaan teen? Makaan sängyllä ja kuuntelen musiikkia. Istun koneen ääressä tekemättä yhtään mitään ja turhaudun. Elämä?

Nyt on jo toukokuu, enkä millään jaksaisi käydä koulussa. 8 koulupäivää jäljellä. Ei se ole käytännössä mitään, mutta se tuntuu kamalan paljolta. Nämä kahdeksan päivää sisältävät ainakin kolmet kokeet ja kasan korvaavia tehtäviä, joita sain, koska en ole ollut paikalla. Kesäkin lähenee kovaa vauhtia, mutta mitä mä silloinkaan teen? En saanut kesätöitä eli sossu kutsuu. Elän koko kesän sossun rahoilla ja lusmuilen kotona. Ahdistun, kun en osaa tai voi pukeutua lämpimän sään mukaan ja valitan.

Mun tekis koko ajan mieli paeta tätä kaikkea alkoholin ja muiden päihteiden luokse ja unohtaa, mutta en mä voi.

Pelkään, että teen itselleni jotain, jos asiat ei muutu.

En ole kertonut äidilleni mitään.

Ehkä mut on luotu elämään näin

Oon tullut siihen pisteeseen, että kukaan ei osaa tai voi enää auttaa mua. Oon puhunut itseni tyhjäksi kaikille ystävillleni, joihin luotan tarpeeksi, mutta saan vastaukseksi aina ne samat lauseet. "Syö jotain!" "Hanki apua!" "Kaikki tulee olemaan vielä hyvin, usko pois." Niin, milloin? Jos olen tuntenut kaiken tän saman jo monta monta vuotta, niin miksi en jo näe edessäni parempaa? Miksi tunnen yhä itseni niin lihavaksi ja yksinäiseksi, kuin ennenkin? Alan pikku hiljaa lähestyä tavoitepainoani, mutta peilistä näen vieläkin sen lihavan mitättömän itseni, jota niin paljon vihaan ja halveksun. Harteilleni tuntuu kasautuvan päivä päivältä enemmän ja enemmän painoa, enkä usko jaksavani enää tätä kaikkea yksin.

Haluan kertoa äidilleni kaiken. Aivan kaiken. Mistä tämä kaikki alkoi ja miltä musta tuntuu päivittäin. Masennuksesta, bulimiasta, syömättömyydestä, henkisestä pahoinvoinnistani, kamppailustani omaa itseäni vastaan. Tämän kaiken olen valmis kertomaan ja tämän kaiken aijon myös kertoa. En uskalla edes ajatella, miten äitini tulee reagoimaan tai kuinka mun elämä voikaan muuttua, mutta olen valmis siihen kaikkeen nyt. Olen pitänyt kulissejani yllä ja suojellut äitiäni tältä kaikelta paskalta aivan liian kauan. En vain yksinkertaisesti kestä tätä enää. En saatana kestä.

Mutta mitä jos sekään ei auta?

A minute ago, today at 1:47 ap

Mä vihaan katsoa itseäni ja tajuta, että en riitä. En pidä siitä mitä peilistä näen. Vihaan katsoa taakseni ja miettiä, että miksi olin sellainen, kuin olin silloin joskus. Joka päivä löydän ainakin yhden asian, joka ei ole hyvin tai josta en pidä. Yksi mitätön asia, joka saa mut tuntemaan itseni niin pahaksi ja hauraaksi. Ihan kuin mun elämässä ei olisi päivääkään, jona en tuntisi itseäni täysin onnelliseksi kahdenkymmenenneljän tunnin ajan. Eikä niin olekkaan.

En tahdo enää jatkaa näin.

En vain tahdo.

What about now?