'cause I need this hole gone

Kesäloma on vihdoin käsillä ja olen siitä enemmän, kuin onnellinen. Kaksi kuukautta aikaa vain olla ja olla tekemättä mitään. Ei stressiä ja ahdistusta koulusta, ei töitä, ei kiirettä mihinkään. Sossusta tuli päätös, jossa luvataan rahoittaa mun eläminen koko kesän ajan, eli edes raha ei tule olemaan ongelma nyt. Suunnitelmissa olisi nauttia muutamista festareista, nähdä vihdoin hyvää ystävääni toisesta kaupungista ja toivottavasti matkustaa johonkin Suomen rajojen ulkopuolelle. Viimeinen ei ole vielä todellakaan varma. Todennäköisesti päädyn vain Viroon tai Tukholmaan, mutta sekin kelpaisi mulle enemmän, kuin hyvin. Tahtoisin edes hetkeksi pois täältä.

Mulla on vahva tunne siitä, että olen lihonut, mutta en uskalla astua vaa'alle ja tarkistaa asiaa. Näen peilistä paisuneet reiteni ja lantioni. Oksettaa nähdä kehoni heijastuvan yhtään mistään. Kotini peileistä, lähibaarini ikkunoista tai autojen kiiltävistä kyljistä. Tahdon syödä entistä vähemmän ja kuihtua ja nähdä luuni ja olla mahdollisimman pieni. Jos en tunne nälkää, koen heti syöneeni liikaa ja ahdistun. Oksentaminenkin on päässyt hiipimään mieleeni, mutta en ole antanut sille valtaa. En ole oksentanut aikoihin, enkä tahdo oksentaakkaan. Sen sivun olen repinyt itsestäni irti ja heittänyt pois, toivottavasti pysyvästi!

Jätkäkin saa mut ahdistumaan ihan liikaa. Viikko tai kaksi takaperin mylvin varmaan syvimmällä, kun ikinä. Ajatukseni pyörivät vain ja ainoastaan jätkässä ja olin koko ajan lähellä purskahtaa itkuun. En käynyt koulussa, koska en vain pystynyt siihen. Stressi vei multa voimat ja kyvyn nukahtaa. Mua pelottaa, etten riitä. Että olen hänelle pelkkää seksiä ja nautinnon hakua. Olisin yksin tunteideni kanssa ja että mut heitettäisiin pian pois, koska musta on saatu irti kaikki mitä voi.

Koska nyt tämä kaikki tuntuu vain pahalta. Odotan aamu neljään hänen tuloaan, mutta turhaan. Odotan vastausta viesteihini monta päivää. Sovitaan, että nähdään, mutta se ei koskaan toteudu. En tiedä hänestä mitään, eikä hän suostu kertomaankaan. "Kaikki ajallaan", hän sanoo, mutta en ymmärrä sitä. Koko juttu tuntuu niin hämärälle ja luo päiviini vain lisää stressiä ja ahdistusta. Olen miettiny tapoja, joilla saada selville enemmän. Alan kuulostaa päässäni niin säälittävältä, mutta mitä mun pitäisi muka tehdä? Odottaa, että ehkä hän vielä kertoo itsestään enemmän? Antaa asian olla ja lopettaa se tähän? En tiedä. Ehkä mä olenkin säälittävä, mutta hän on epäreilu. Ainut mitä mulla hänestä on, on kuva, jossa hän hymyilee suloista hymyään, nimi, jota en uskalla edes sanoa varmaksi ja tieto asuinalueesta, jossa hän asuu. Aivan liian vähän siis.

Usein parvekkeella tupakalla ollessani kurkotan pääni parvekelasien toiselle puolelle ja vedän sisääni raikasta ilmaa. Katselen alhaalla olevaa maata ja alimmassa kerroksessa asuvan vanhan naisen aidattua pihaa. Pudotus ei ole niin korkea, että siitä pudottua kuolisi, mutta ajatus kuolemasta käy mielessäni nykyään pelottavan usein. En mä haluaisi kuolla, koska tahdon uskoa, että jossain tulevaisuudessa odottaa se kaikkien kertoma parempi elämä. Nimenomaan tahdon uskoa niin, mutta aina en osaa. Ehkä niin onkin, mutta nyt en tiedä mitä ajatella tai mihin uskoa.

Ota mut mukanasi helvettiin

Mua ahdistaa niin paljon. Mun ystävyyssuhteet, koulu, raha sitä ei ole, jätkä. Mun tulevaisuus, miten pärjään elämässä, kesä, mun mieli, mun syömättömyys ja syöminen ja kaikki. Jos en syö, mua ahdistaa tai jos syön, mua ahdistaa vielä enemmän.

Oon niin huono pitämään yhteyttä mun ystäviin. Soittelen vain muutamalle tietylle ihmiselle ja jos näillä kaikilla on jo jotain muuta, jään himaan mylvimään yksinäisyyteni seassa. Mua kyllä pyydetään usein sinne ja tänne, mutta en jaksa mennä. Sanon automaattisesti ei ja usein kadun, että kieltäydyn. Mitä mä kotonakaan teen? Makaan sängyllä ja kuuntelen musiikkia. Istun koneen ääressä tekemättä yhtään mitään ja turhaudun. Elämä?

Nyt on jo toukokuu, enkä millään jaksaisi käydä koulussa. 8 koulupäivää jäljellä. Ei se ole käytännössä mitään, mutta se tuntuu kamalan paljolta. Nämä kahdeksan päivää sisältävät ainakin kolmet kokeet ja kasan korvaavia tehtäviä, joita sain, koska en ole ollut paikalla. Kesäkin lähenee kovaa vauhtia, mutta mitä mä silloinkaan teen? En saanut kesätöitä eli sossu kutsuu. Elän koko kesän sossun rahoilla ja lusmuilen kotona. Ahdistun, kun en osaa tai voi pukeutua lämpimän sään mukaan ja valitan.

Mun tekis koko ajan mieli paeta tätä kaikkea alkoholin ja muiden päihteiden luokse ja unohtaa, mutta en mä voi.

Pelkään, että teen itselleni jotain, jos asiat ei muutu.

En ole kertonut äidilleni mitään.

Ehkä mut on luotu elämään näin

Oon tullut siihen pisteeseen, että kukaan ei osaa tai voi enää auttaa mua. Oon puhunut itseni tyhjäksi kaikille ystävillleni, joihin luotan tarpeeksi, mutta saan vastaukseksi aina ne samat lauseet. "Syö jotain!" "Hanki apua!" "Kaikki tulee olemaan vielä hyvin, usko pois." Niin, milloin? Jos olen tuntenut kaiken tän saman jo monta monta vuotta, niin miksi en jo näe edessäni parempaa? Miksi tunnen yhä itseni niin lihavaksi ja yksinäiseksi, kuin ennenkin? Alan pikku hiljaa lähestyä tavoitepainoani, mutta peilistä näen vieläkin sen lihavan mitättömän itseni, jota niin paljon vihaan ja halveksun. Harteilleni tuntuu kasautuvan päivä päivältä enemmän ja enemmän painoa, enkä usko jaksavani enää tätä kaikkea yksin.

Haluan kertoa äidilleni kaiken. Aivan kaiken. Mistä tämä kaikki alkoi ja miltä musta tuntuu päivittäin. Masennuksesta, bulimiasta, syömättömyydestä, henkisestä pahoinvoinnistani, kamppailustani omaa itseäni vastaan. Tämän kaiken olen valmis kertomaan ja tämän kaiken aijon myös kertoa. En uskalla edes ajatella, miten äitini tulee reagoimaan tai kuinka mun elämä voikaan muuttua, mutta olen valmis siihen kaikkeen nyt. Olen pitänyt kulissejani yllä ja suojellut äitiäni tältä kaikelta paskalta aivan liian kauan. En vain yksinkertaisesti kestä tätä enää. En saatana kestä.

Mutta mitä jos sekään ei auta?

A minute ago, today at 1:47 ap

Mä vihaan katsoa itseäni ja tajuta, että en riitä. En pidä siitä mitä peilistä näen. Vihaan katsoa taakseni ja miettiä, että miksi olin sellainen, kuin olin silloin joskus. Joka päivä löydän ainakin yhden asian, joka ei ole hyvin tai josta en pidä. Yksi mitätön asia, joka saa mut tuntemaan itseni niin pahaksi ja hauraaksi. Ihan kuin mun elämässä ei olisi päivääkään, jona en tuntisi itseäni täysin onnelliseksi kahdenkymmenenneljän tunnin ajan. Eikä niin olekkaan.

En tahdo enää jatkaa näin.

En vain tahdo.

What about now?

En muistanut, että onni tuntuu näin hyvältä

Mulla on niin outo olo. Oon pitkästä aikaa oikeasti aika onnellinen, mutta silti samalla syömishäiriö ja masennus painaa mua hiljalleen takaisin manalaan. Mun mieliala heittelee laidasta laitaan päivittäin useaan otteeseen, mutta onneksi onni on voitolla. Sain vihdoin hommattua sen kauan haluamani kissan ja rakastan tuota karvakasaa jo nyt niin niin paljon. Musta tuntuu jotenkin paljon itsenäisemmältä, enkä ole niin yksinäinenkään, kuin ennen. Kaikki tämä yhden kissan ansiota! Mun vauvani ♥

Hymy nousee myös kasvoilleni aina, kun kuulen kännykkäni päästävän sen yhden pienen äänen. Tiedän heti keneltä viesti on ja tämä henkilö on tehnyt mut viimeaikoina niin iloiseksi, että tunnen olevani taas se pieni hento poika, mitä olin vuosiakausia sitten. Vaikka mua pelottaakin ihastua ja antaa itsestäni enemmän, rakastan tätä tunnetta niin paljon. Koitan kuitenkin olla varuillani, etten taas joutuisi pettymään. Oon kyllä saanut selviä merkkejä okei, seksiä, että tunne olisi molemmilla sama, mutta ei sitä tiedä. Toivon niin, että tämä toimisi.

Mun koulussa käynti on taas niin häpeällisen huonoa. Vaikka juuri oli pääsiäisen vuoksi pitkä viikonloppu thank you jesus ja vappukin on ensiviikolla keskellä viikkoa, niin en vain saa aikaiseksi raahautua kouluun. En ole ottanut yhteyttä psykaanikaan, vaikka ehkä pitäisi. Täytyy koittaa skarpata tämä viimeinen kuukausi, että pääsen kaikki kurssini läpi!

Aina kovaa, ei ikinä pehmeää

Oon niin kyllästynyt ajattelemaan vain ja ainoastaan syömishäiriötä ja masennusta. Ne on ollut osa mun jokapäiväistä arkea niin pitkään, kun vaan jaksan muistaa. Tahdon lääkityksen ja parantua, mut samalla haluan vaan olla syömättä ja kuihtua pois. Äiti huomautti ensimmäisen kerran aikoihin mun laihtuneen ja mua pelottaa, että se alkaa ajan myötä epäilllä jotain. En tiedä olenko laihtunut paljonkin viime aikoina vai enkö ollenkaan. Mun vaaka jäi muuton myötä äidin luokse, enkä ikinä siellä käydessäni muista ottaa sitä mukaani. En siis ole melkein vuoteen punninnut itseäni ja se ahdistaa! Tahdon taas vahdata sitä liian suurta lukua pölyisellä pienellä ruudulla ja tuntea suurta mielihyvää, kun se pienenee vähitellen pois.

Haluisin vaan olla humalassa ja nukkua ikuisuuden ja kun herään, kaikki on hyvin eikä mua paina mikään! Ei mun oma lihava kehoni, ei mun sairas mieleni. Ei mikään! Haluisin myös tuhlata mun kaikki rahani ihan vaan siksi, ettei mulla olisi varaa ostaa ruokaa. Jääkappi on tosin ammottanut tyhjyyttään jo jonkin aikaa, mutta aina kavereiden kanssa ollessa tulee ostettua kaikkea pientä ja niin turhaa. Alan epäröidä ostoksiani ja kassajonossa, mutta en kehtaa enää kääntyä takaisin ja karata kassojen ohi tyhjin käsin. Vihaan sitä piirrettä itsessäni niin paljon, että mua ihan oksettaa ajatella sitä.

Mua ahdistaa kuinka ihmiset mun ympärillä laihtuu silmissä, koska tekevät asian eteen jotain, mutta minä vain retuutan itseäni, enkä näe eroa entiseen. "Sä olet jo tuollainen kukkakeppi!" Enkä ole. Tahdon nähdä luuni ja olla kadehdittavan laiha ja uskaltaa nukkua ilman paitaa, kun en ole yksin. Tahdon lävistää nännini ja katsoa itseäni peilistä hymyillen ja sanoa, että minä riitän. Tahdon, tahdon, tahdon, mutta aina saa tahtoa. Täytyy osata erottaa unet todellisuudesta, pudota takaisin maan pinnalle ja herätä. Mutta entä jos en osaa pudota, kun ohi?

Olen harkinnut näyttäväni mun tekstejä psykalle siinä toivossa, että se tajuaisi, kuinka paha mun on oikeasti olla. En osaa vieläkään puhua itseäni täysin tyhjäksi siellä ja joka kerta, kun lähden pois, mua ahdistaa ja itkettää se, kuinka tyhmä ja aikaansaamaton mä olen. 

En ole muistanut kai kertoa, mutta leikkasin hiukseni. Liian kauan sitä ajatusta pyörittelin päässäni, kunnes vihdoin uskalsin toteuttaa sen. En ole katunut hetkeäkään ja nyt on ainakin yksi asia mistä pidän katsoessani peiliin. 

and there I sat in my bedroom, I was lonely and needed you

Arvasin tän alkavan heti taas, kun pääsen kouluun. Sitä ei ole kestänyt edes yhtä täyttä viikkoa vielä ja oon ollut jo kaksi päivää poissa. Syynä ihan vain se, etten ole saanut nukutuksi ja herätyksen soidessa olen jo hereillä ja painan sen vain pois. Saatan nukkua katkonaisesti tunnin tai kaksi ja loput ajasta makaan vain ja muhun sattuu. Koin pitkästä aikaa unihalvauksen. Siinä joku tuntematon poika suuteli mua enkä saanut henkeä. Kuulin kuiskauksia, mutta en muista mitä ne sanoivat. Nousin vihdoin ylös haukkomaa henkeä ja itkemään.

Viikonloppu tuntui kestävän ikuisuuden ja hyvä niin. Oikeastaan koko tää viikko on tuntunut todella pitkältä. Se on ollut erilainen, kuin mun viikot yleensä. Oon joka päivä poistunut ulos ja nähnyt ihmisiä. Kävin Ikeassa. Oon joka päivä juonut ainakin yhden lonkeron. Oon hengannut paljon uusien tuttavuuksien kanssa ja tykkään siitä. Näin viime postauksessa kertomaani henkilöä ja se oli outoa. Maalasin äitini kämpän seiniä ja avauduin. Minusta tuli eilen kummisetä.

Mietin mietitkö sä ikinä mua ja meidän ystävyyttä, koska mä mietin. Usein vaan pahalla, mut joskus mulla on ikävä ja mietin miten meille kävi näin ja miten mulla on niin paha olla ja sä luulet,

että kaikki on okei. Ei ole.

Ei ole ollut ikuisuuksiin.