perjantai 31. tammikuuta 2014

Sytytä sieluni palamaan

Oon yrittänyt kirjoittaa monta kertaa, mutta en ole onnistunut. En ole onnistunut tekemään mitään koko lomani aikana ja se ahdistaa mua. Tänään mulla olisi ollut uusi psykiatriaikakin, mutta peruin sen taas. Vaihdoin tosin psykiatria ja koko paikkaa, joten aikojen peruuttamisesta ei synny laskuja, joita en pysty edes maksamaan. Sisko hommasi mulle sen paikan ja vahti vierestä, että varmasti ilmottaisin olemassaolostani sinne. Valehtelin hälle käyneeni siellä tänään. Halusin kovasti kyllä mennä sinne, mutta en saanut itseäni ylös sängystä. Oli pakko valehdella, koska tiedän, kuinka Sisko suuttuisi ja syyllistäisi. Uusi psykiatrini vaikuttaa onneksi puhelimessa niin mukavalta ja ymmärtäväiseltä. Lähettää aina tsemppiä puhelun loputtua ja sanoo, että voin soittaa koska vain. Toivottavasi mielikuvani tästä naisesta on totta. En haluaisi taas pettyä ja jäädä ilman apua.


Mun syöminen on heitellyt puolelta toiselle töiden loputtua. Toisinaan syön aika normaalisti, mutta toisinaan en syö ollenkaan. Toivoisin kaikkien päivien olevan edellisiä, mutta se tuntuu niin vaikealta. Varsinkin, kun veljeni asuu väliaikaisesti luonani arkipäivinä. Hän syö, minunkin tekee mieli syödä, syön. En halua syödä. Haluan nääntyä ja nähdä kaiken ihrani ja läskini katoavan ja löytää niiden alta ne kaikki ihanan kauniit luut. Olen ostanut vaatteita. joissa näyttäisin paremmalta, jos saisin pudotettua muutaman kilon pois. Ne odottavat vaatekaapissani roikkuen rumista henkareista ja tuovat mulle motivaatiota laihtua.

Ensviikolla alkaa jo toinen työssäoppiminen ja mun motivaatio sitä kohtaan on olematon. Oon niin epävarma koko siitä paikasta, mutta oli pakko ottaa se vastaan. Jätin kaiken taas viime tinkaan. Ei yhtään yllätä, etten saa asioita aikaiseksi ajoissa.


Onneksi huomenna saan heti aamusta muuta ajateltavaa, kun mun uusi lattia saapuu vihdoin. Mielummin ehkä nukkuisin, yllätys yllätys, mut ehkä ihan hyvä herätä aikaisin. Pakko saada unirytmi ruotuun ennen töiden alkua. Kuinka paljon mua vituttaa edes kirjoittaa noin. Enkö vois vaan olla ja nukkua?

Nyt mun pitäis alkaa tekeen kanasalaattia mulle ja veljelle. Ehkä veitsi karkaa tanssimaan jonnekkin ihan muualle, kun kurkkujen ja tomaattien päälle. Ei vaan, en mä pysty siihen. Hyvä vain.

Huominen keikka.
.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Mitä sitten teen?

En tuu varmaa ikinä oppimaan käyttää rahaa oikein. Tammikuu ei ole vielä edes ohi ja oon käyttänyt jo osan ens kuunkin rahoista. Mua pelottaa pyytää äitiltä sen velkoja takaisin, koska en halua, että se saa tietää mun rahatilanteesta. Miten vaikeeta voi olla säästää rahaa? En oo ikinä osannu sitä. Huomenna on kauan sitten varattu tatuointiaikakin eli rahat hupenee lisää, lisää, lisää. Peruisin sen ajan, jos enää kehtaisin. Kuin typerä ihminen voi olla?


En oo nähnyt ketään taas viikkoon, mut mua ei edes haittaa. Mieluusti tuun töiden jälkeen piiloon peiton alle kattomaan Hannibalia tai nukkumaan. Kaverit soittelee iltasin baariin, mut sanon aina mulla olevan töitä. "Sua ei nykyään näy enää missään!" Tiedän. Mä en vaan jaksa ja mua ahdistaa liikaa. Varsinki kaikki tän kaupungin baarit. Kaverit tykkää käydä just niissä juottoloissa, joissa jokainen vastaantuleva ihminen on jostain tuttu. Vihaan sitä. Vihaan tätä kaupunkia ja haluun pois.

Töissä yks asiakas kertoi mulle sen pojasta, jolla on jo pitkään menny huonosti. Se käy samassa mestassa psykalla missä mäkin joskus kävin. Sekin haluaa täältä pois. Se on asunut täällä koko elämänsä ajan ja pelkää olla täysin oma itsensä. Sen takia se haluaa pois. Samaistuin niin paljon. Välillä kuulosti ihan siltä, että se nainen olisi puhunut musta. Kaikki meissä oli samaa horoskooppia myöten. Haluisin tavata sen pojan. Ehkä se tajuais mua paremmin, kun kukaan muu koskaan.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

It feels like I only go backwards, baby

En syö enää, niin minä päätin. Kerta toisensa jälkeen kestin iltaan saakka, kunnes nälästä kasvoi suuri ja pistävä ja sorruin. Miten silloin joskus pystyin siihen? Tuntui niin helpolta olla syömättä ja selvitä päiviä vain veden voimin. Koitan nyt pysyä alle 600 kalorin joka päivä. Sillä ja liikunnalla laihduin viimeksikin! Vatsoja ja kyykkyjä illasta toiseen. Tuolla pimeydessä juoksemista, kun muut eivät näe. Olen vain kymmenen likaisen kilon päästä tavoitteestani. Kymmenen kiloa liikaa minussa. Voitan vielä!


Kello näyttää pian neljää aamulla ja mun herätys soi puoli kuusi. Mulla on työhaastattelu yhdeksältä ja jännittää ihan liian paljon. Pelkään kaikkia "virallisia" sosiaalisia tilanteita. Toistan saman kaavan, kuin aina ennenkin. Saavun paikalle aivan liian aikaisin, poltan tupakan, kaksi tai ehkä kolmekin, ennen kuin astun ovesta sisään ja olen valmis. "Tsemppiä! Kyllä sä sieltä töitä saat." En usko siihen. Entä jos en edes halua sitä työtä? Tai siis, kyllä mä haluan, mutta mua pelottaa. En osaa ajatella, että työkaverit pitäisi musta. En osaa olla itsevarma tai ajatella, että tän asian mä osaan, vaan oon epävarma itestäni. Kyselen ja varmistan asiat ainakin kertaalleen ja usein mua pelottaa kysyä. Mua ihan vituttaa olla näin epävarma kaikesta.

Kahvinkeitin lakkasi just porisemasta ja laskin kuppini täyteen. En ikinä keitä kahvia yksin kotona, mutta nyt mun on pakko. Ei mua taaskaan väsytä, joten ajattelin suoraan valvoa koko yön, käydä aamulla siellä haastattelussa ja tulla takaisin kotiin odottamaan illalla alkavaa työvuoroa. Onneksi tämän kaiken jälkeen on kaksi vapaapäivää! En jaksaiskaan just nyt töitä. Tai yhtään mitään muutakaan.

 

Materia.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet

En oo ikinä tuntenu näin suurta ällötystä itteäni kohtaan. Tää itseinhon määrä on ihan käsittämätön. Mua ällöttää niin paljon. Mun iho, mun tukka, mun kroppa. Kaikki. Peiliin kattominen tuntuu pahemmalta, kuin koskaan. Ei edes tee mieli laittautua ihmisen näköiseksi joka ikinen aamu, koska pahennan vain asioita. Ahdistaa poistua kotoa. Pakko jaksaa suorittaa jäljellä olevat työtunnit pois mahdollisimman nopeasti! Sitten mulla on hetki vain aikaa. Aikaa olla yksin ja nukkua päiviä pois.

Huomenna vaihtuu vuosi ja mun tekisi mieli hautautua sängyn pohjalle. Ei multa löydy voimia juhlimiseen ja sosiaalisuuteen just nyt. Pakko kai se on. Tiedän, että katuisin sitä myöhemmin. Ehkä alkoholi pelastaa mut. Taas.


Miten musta tuntuu, ettei mulla oo ikinä mitään positiivista kirjotettavaa.

Keskiviikkona saapuva opintotuki.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Juhlan jälkeen tyhjä pää

Rakastuin kuuroon poikaan töissä. Heitin lasipullon katuun. Poltin liikaa tupakkaa. Ahdistuin ruoasta ja sen yhden sanan lausumisesta ääneen. Vihasin sadetta. Säälin veljeäni. Olin kiitollinen. Nukuin liikaa. Nautin. Löysin Jennin vanhan tuotannon uudelleen. Valvoin 24 tuntia. Olin todella väsynyt.
Kaipasin kotia. Söin liikaa.
Vihasin itseäni.


"Mä kuiskaten korvaasi käsken;
älä vielä luovuta kesken!"
Vielä yksi vapaapäivä.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Ja oot liian hauras sun omasta mielestä kestämään elämää täällä

"En voinut olla näkemättä pöydällä olevaa laskua. Miksi sulla on ollut aika psykiatriselle? Ja miksi et ole mennyt sinne?"

Mun sydän hyppäsi ulos rinnasta ja lopetin hengittämisen. Mitä mä sanoisin? Valehtelenko vai laimennanko totuutta? Kieltäydynkö kertomasta kokonaan vai kerronko suosiolla kaiken? En todellakaan tiennyt mitä tehdä. Jatkoin töitäni muutaman tunnin ajatukset jossain aivan muualla, kuin työnteossa. Tupakalla käydessä nostin kädet täristen luurin korvalleni. Laimensin totuutta, väritin tarinaa. Kerroin vain "mahdollisesta" masennuksesta. Äiti kuulosti hämmentyneeltä eikä oikein sanonut mitään. "Onko joku sitten hullusti?" "Ei, ei ole". Sovittiin, että puhutaan myöhemmin. Koitan vältellä puhumista. Koko ajatus ahdistaa mua ihan helvetisti. En oo koskaan pystynyt kertomaan mun henkilökohtaisia asioita äitille. Ei äiti oo ikinä tiennyt musta mitään. Luulee ehkä tietävänsä. Ainut mitä se näkee on mun kulisseista rakennettu kova ulkokuori. 


Tänään mä heräsin todella väsyneenä muutamaa tuntia ennen töitä. Juuri ennen lähtöä kuitenkin huomasin, että oon katsonut työvuorot ihan päin helvettiä ja että mun piti olla töissä jo kymmeneltä. Soitin pomolle ja asia oli onneksi ok ja käski mun pitää vapaapäivän. Vitutti kyllä silti ja vitutti vielä enemmän, että olin viime yön baarireissulla puhaltanut kaikki tupakkani savuna ilmaan ja piti lähteä ostamaan uusia. Kasa pieniä likaisia kolikoita ja kaksi pulloa. Siinä kaikki mitä mulla oli ja kaikki multa myös meni. Olisipa jo tammikuun ensimmäinen. 

Musta tuntuu nykyään, etten voi puhua näistä asioista mitään kellekkään. En enää edes Siskolle. Tiedän jo valmiiksi mitä saan vastaukseksi vuodatuksiini. "Kannattaisiko sun oikeasti hankkia apua?" "Ei toi ole tervettä, syö jotain!" "Lopeta!" Ei kukaan ymmärrä mua. Ymmärrä miltä musta tuntuu. Millaisia ajatuksia mun pää sisällään solmii yhteen. Ei kukaan tajua, että ei mua kukaan ulkopuolinen henkilö voi auttaa. Mä itse seison reunalla ja vain mä voin hivuttaa jalkani suuntaan tai toiseen. 

Haluisin itkeä, mutta en osaa.
Vanha ystäväni.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

You see real life's much different

Oon niin monta kertaa tullu kirjottamaan teille jotain, mutta ne postaukset ei ikinä päässyt tänne saakka. Oon ollut niin väsynyt jo pitkään, ettei voimat riitä tekemään oikein mitään. En tajua miten rankalta tuo työkin mulle tuntuu, vaikka oon ennenki tollasta tehnyt! Vielä kiireisempääkin, mutta silti väsyttää koko ajan. Nukuin koko eilisen vapaapäiväni pois. Ehkä taas jaksaa hetken. Toivottavasti.

Odotan joulua ihan liikaa. Rakastan perhejouluja niin paljon! Tänä jouluna mennään perheen kanssa mummon luo maalle. Monta päivää aikaa vaan olla ja nauttia, vaikka mua ahdistaakin se joka jouluun kuuluva ruoanpaljous ja se, ettei mulla oo ollut varaa ostaa kellekkään mitään lahjoja. Tulee tuntumaan niin röyhkeältä vastaanottaa itse lahjojaan, kun ei ole ostanut muille yhtään mitään. En mä edes ansaitsisi mitään. Ehkä läimäytyksen poskelle, että heräisin tähän maailmaan taas.


Jossain postauksessa muistaakseni kerroin, kun sain psykalta laskun. No, maksoin sen, eikä äiti huomannut onneksi mitään. Tai ei ainakaan maininnut asiasta. Mulle luvattiin lähettää uusi aika vanhan tilalle. Aikaa ei tullut. Sen sijaan postiluukusta putosi kirje, jossa kerrottiin, että mun hoito on lopetettu. Syynä se, etten saapunut paikalle sovittuna aikana 4.12.2013 kello 14:00. Mitä?? En koskaan ollut kuullutkaan tuollaisesta ajasta ja vähän pelkäsin, että mulle tulisi taas uusi lasku sieltä. Annoin asian olla ja unohdinkin sen melko pian. Muutama päivä sitten mua kuitenkin odotti kotona lasku sieltä helvetin psykalta. Lasku ajasta, josta ei koskaan ikinä mulle ilmoitettu. Huomenna soitan sinne ja valitan asiasta! Vituttaa niin paljon. Miksi ikinä edes menin puhumaan mun asioista ulkopuolisille ja hain apua? Kerroin tästä siskolle ja se yrittää saada mua jonkun toisen psykiatrin juttusille. Sanoin, että en halua puhua kellekkään, mutta mun kuulemma täytyy. "Tarviit apua". Enkä tarvii! Kyllä mä pärjään näinkin. Antakaa mun nyt vaan olla.


Onneksi on tapahtunut edes jotain kivaa lähiaikoina. Mun veli nimittäin pyysi mua tulevan lapsensa kummiksi. Oon niin ilonen tästä! Oon aina halunnut olla kummi ja nyt mulla on mahdollisuus siihen. Mun oma kummipoika. "Armaalla" on laskettu aika maaliskuussa. Ehkä se syntyy mun syntymäpäivänä, hah!

Mulla oli vaikka mitä muuta kirjotettavaa, mutta päässä lyö tyhjää. Tekis mieli jättää tääkin teksti vain luonnoksen tasolle ja olla postaamatta. Mikään ei taas miellytä mun kaltasen perfektionistin silmää. Mun, mun, mulla, mun, mun. Vihaan tätä postausta!

Joulut perheen kanssa.