En muistanut, että onni tuntuu näin hyvältä

Mulla on niin outo olo. Oon pitkästä aikaa oikeasti aika onnellinen, mutta silti samalla syömishäiriö ja masennus painaa mua hiljalleen takaisin manalaan. Mun mieliala heittelee laidasta laitaan päivittäin useaan otteeseen, mutta onneksi onni on voitolla. Sain vihdoin hommattua sen kauan haluamani kissan ja rakastan tuota karvakasaa jo nyt niin niin paljon. Musta tuntuu jotenkin paljon itsenäisemmältä, enkä ole niin yksinäinenkään, kuin ennen. Kaikki tämä yhden kissan ansiota! Mun vauvani ♥

Hymy nousee myös kasvoilleni aina, kun kuulen kännykkäni päästävän sen yhden pienen äänen. Tiedän heti keneltä viesti on ja tämä henkilö on tehnyt mut viimeaikoina niin iloiseksi, että tunnen olevani taas se pieni hento poika, mitä olin vuosiakausia sitten. Vaikka mua pelottaakin ihastua ja antaa itsestäni enemmän, rakastan tätä tunnetta niin paljon. Koitan kuitenkin olla varuillani, etten taas joutuisi pettymään. Oon kyllä saanut selviä merkkejä okei, seksiä, että tunne olisi molemmilla sama, mutta ei sitä tiedä. Toivon niin, että tämä toimisi.

Mun koulussa käynti on taas niin häpeällisen huonoa. Vaikka juuri oli pääsiäisen vuoksi pitkä viikonloppu thank you jesus ja vappukin on ensiviikolla keskellä viikkoa, niin en vain saa aikaiseksi raahautua kouluun. En ole ottanut yhteyttä psykaanikaan, vaikka ehkä pitäisi. Täytyy koittaa skarpata tämä viimeinen kuukausi, että pääsen kaikki kurssini läpi!

Aina kovaa, ei ikinä pehmeää

Oon niin kyllästynyt ajattelemaan vain ja ainoastaan syömishäiriötä ja masennusta. Ne on ollut osa mun jokapäiväistä arkea niin pitkään, kun vaan jaksan muistaa. Tahdon lääkityksen ja parantua, mut samalla haluan vaan olla syömättä ja kuihtua pois. Äiti huomautti ensimmäisen kerran aikoihin mun laihtuneen ja mua pelottaa, että se alkaa ajan myötä epäilllä jotain. En tiedä olenko laihtunut paljonkin viime aikoina vai enkö ollenkaan. Mun vaaka jäi muuton myötä äidin luokse, enkä ikinä siellä käydessäni muista ottaa sitä mukaani. En siis ole melkein vuoteen punninnut itseäni ja se ahdistaa! Tahdon taas vahdata sitä liian suurta lukua pölyisellä pienellä ruudulla ja tuntea suurta mielihyvää, kun se pienenee vähitellen pois.

Haluisin vaan olla humalassa ja nukkua ikuisuuden ja kun herään, kaikki on hyvin eikä mua paina mikään! Ei mun oma lihava kehoni, ei mun sairas mieleni. Ei mikään! Haluisin myös tuhlata mun kaikki rahani ihan vaan siksi, ettei mulla olisi varaa ostaa ruokaa. Jääkappi on tosin ammottanut tyhjyyttään jo jonkin aikaa, mutta aina kavereiden kanssa ollessa tulee ostettua kaikkea pientä ja niin turhaa. Alan epäröidä ostoksiani ja kassajonossa, mutta en kehtaa enää kääntyä takaisin ja karata kassojen ohi tyhjin käsin. Vihaan sitä piirrettä itsessäni niin paljon, että mua ihan oksettaa ajatella sitä.

Mua ahdistaa kuinka ihmiset mun ympärillä laihtuu silmissä, koska tekevät asian eteen jotain, mutta minä vain retuutan itseäni, enkä näe eroa entiseen. "Sä olet jo tuollainen kukkakeppi!" Enkä ole. Tahdon nähdä luuni ja olla kadehdittavan laiha ja uskaltaa nukkua ilman paitaa, kun en ole yksin. Tahdon lävistää nännini ja katsoa itseäni peilistä hymyillen ja sanoa, että minä riitän. Tahdon, tahdon, tahdon, mutta aina saa tahtoa. Täytyy osata erottaa unet todellisuudesta, pudota takaisin maan pinnalle ja herätä. Mutta entä jos en osaa pudota, kun ohi?

Olen harkinnut näyttäväni mun tekstejä psykalle siinä toivossa, että se tajuaisi, kuinka paha mun on oikeasti olla. En osaa vieläkään puhua itseäni täysin tyhjäksi siellä ja joka kerta, kun lähden pois, mua ahdistaa ja itkettää se, kuinka tyhmä ja aikaansaamaton mä olen. 

En ole muistanut kai kertoa, mutta leikkasin hiukseni. Liian kauan sitä ajatusta pyörittelin päässäni, kunnes vihdoin uskalsin toteuttaa sen. En ole katunut hetkeäkään ja nyt on ainakin yksi asia mistä pidän katsoessani peiliin. 

and there I sat in my bedroom, I was lonely and needed you

Arvasin tän alkavan heti taas, kun pääsen kouluun. Sitä ei ole kestänyt edes yhtä täyttä viikkoa vielä ja oon ollut jo kaksi päivää poissa. Syynä ihan vain se, etten ole saanut nukutuksi ja herätyksen soidessa olen jo hereillä ja painan sen vain pois. Saatan nukkua katkonaisesti tunnin tai kaksi ja loput ajasta makaan vain ja muhun sattuu. Koin pitkästä aikaa unihalvauksen. Siinä joku tuntematon poika suuteli mua enkä saanut henkeä. Kuulin kuiskauksia, mutta en muista mitä ne sanoivat. Nousin vihdoin ylös haukkomaa henkeä ja itkemään.

Viikonloppu tuntui kestävän ikuisuuden ja hyvä niin. Oikeastaan koko tää viikko on tuntunut todella pitkältä. Se on ollut erilainen, kuin mun viikot yleensä. Oon joka päivä poistunut ulos ja nähnyt ihmisiä. Kävin Ikeassa. Oon joka päivä juonut ainakin yhden lonkeron. Oon hengannut paljon uusien tuttavuuksien kanssa ja tykkään siitä. Näin viime postauksessa kertomaani henkilöä ja se oli outoa. Maalasin äitini kämpän seiniä ja avauduin. Minusta tuli eilen kummisetä.

Mietin mietitkö sä ikinä mua ja meidän ystävyyttä, koska mä mietin. Usein vaan pahalla, mut joskus mulla on ikävä ja mietin miten meille kävi näin ja miten mulla on niin paha olla ja sä luulet,

että kaikki on okei. Ei ole.

Ei ole ollut ikuisuuksiin.

Sä olet mulle historiaa

Joitakin vuosia sitten mulla oli paras ystävä. Maailman paras ystävä, joka oli aina mulle se ensimmäinen. Oltiin kuin paita ja peppu ja aina yhdessä. Tutustuttiin ensimmäisellä luokalla koulussa ja Hän oli ainoa ihminen, johon pidin yhteyttä muutettuani toiseen kaupunkiin vuosia myöhemmin. Juteltiin päivittäin, nähtiin usein ja ei riidelty koskaan. Ei ikinä. Kasvettiin yhdessä ja koettiin niin paljon. Kaikki kuitenki muuttu, kun alettiin lähestyä sitä kultaista ja kauan odotettua täysi-ikäisyyttä.

Hän alkoi seurustella. Ensimmäinen oikeasti vakava ja todellinen suhde. Mä kuitenkin tiesin, että se jätkä oli täysi kusipää ja tulis vielä pilaamaan kaiken. Mä varottelin, mut Hän ei kuunnellut. "Kaikki on hyvin." Ei ollut. Kuukausia kului ja nähtiin aina vaan harvemmin ja harvemmin. Hukuin niiden suhteen alle ja unohduin. Jouduin vaan oottamaan sitä päivää, kun Hän tajuaa, kuinka paskan valinnan on tehnytkää. Se päivä onneks tuli yllättävän nopeesti. "Sä olit oikeessa." Niin olin. Tiesin sen koko ajan. Annoin anteeksi ja kaikki oli taas oikeasti hyvin. 

Ei sitä kestänyt, kun muutama kuukausi. Uusi poika tuli kuvioihin ja sama tapahtui taas. Mä unohduin ja samalla unohtu kaikki muutkin Hänen kaverit. Kyllästyin olemaan meidän ystävyyden ainut tukipilari ja jättäydyin suosiolla varjoihin. Se ärsytti. Mun ystäväpiiri oli jo silloin aika pieni ja näytti pienenevän entisestään. Mietin päässäni usein, että historia toistaisi vielä itseään ja Hän lausuisi taas ne samat sanat mitä silloin ensimmäisellä kerralla lausui. Mietin valmiiksi mitä vastaisin. Kuinka vihainen mä olinkaan ollut ja kuinka mua ei enää jaksa kiinnostaa vittujakaan. 

Nyt tästä on jo melkein vuosi ja lauantaina töissä ollessani sain viestin.

"Oon niin pahoillani..."

Ootko sä oikeasti?

"Toivoisin vaan, että saisin mun parhaan ystävän takasin."

Niin mäkin joskus, mutta mä en tiedä toivonko sitä enää.

Kun suljen silmät kuulen huudon: "juokse"

"Tänään mä onnistun" on ensimmäinen ajatus mun päässä jokaikinen aamu, mutta ikinä se ei toteudu. Jos sallin itseni syömään, koska "ei pieni pala haittaa", peli on menetetty. Oon kyllä syönyt todella vähän viimeaikoina, mutta en tarpeeksi vähän. Tahtoisin takaisin vuoden 2011, 600 kalorin päivät, jokailtaiset kyykyt ja vatsalihakset sekä vaa'alla pienenevät luvut. Silloin laihduin yli 10 kiloa ja tunsin itseni laihemmaksi, kuin koskaan! En ole uskaltanut astua vaa'alle pitkään pitkään aikaan. Jos se numero olisikin liian suuri ja masentuisin tai jos se numero olisikin pysynyt samana enkä tietäisi mitä tehdä.

Mulla on ollut erityisen huono olo viimeiset kaksi päivää. Aamulla bussissa pelkään oksentavani, töissä pystyn hädintuskin seisomaan ja kotiin tullessani voisin vain nukkua vuoden tai kaksi. Kaikki liikkeet tuntuu nopeammilta mitä ne oikeasti ovat. Liikutan sormiani työpaikan takahuoneessa niin hitaasti, kuin vain osaan, mutta silmissäni ne liikkuvat kauhean nopeasti. Kaikki ajatukset kuuluvat päässäni kuiskausten sijasta viiltävinä huutoina ja tekisi itsekkin mieli huutaa. Luomet valuvat alas ja voin melkein nähdä kaikki ajatukseni ja on pakko avata silmät taas.

Huonon olon lisäksi oon alkanut saada paniikkikohtauksia. En tiedä mitä ajatella enää. Hengitys vaikeutuu, sydän lyö miljoonaa, ahistaa helvetisti. On pakko levitä sängylle ja koittaa rauhoittua. Onneksi oon ollut kotona näiden sattuessa. Mietin joka kerta pitäisikö mun soittaa jollekkin, mutta en ikinä soita, vaikka toivonkin turvallista syliä ja käsiä pitämään musta kiinni. Kuiskauksia korvaan, että "kaikki on hyvin" ja hiusteni haromista.

En mä oikeastaan tiedä mitä mä haluan, kun ei tää yksin kotona olokaan tunnu enää hyvältä ajatukselta.

So are you what you want to be?

Mulle on tapahtunut niin paljon tänä aikana, kun en oo kirjoittanut mitään. En edes muista milloin viimeksi olisin kirjautunut tänne. Jostain syystä oon sulkenut blogin hetkeksi pois elämästäni. Anteeksi siitä!

Olen käynyt ahkerasti psykalla ja saanut hänet itkemään. Olen tehny paljon töitä. Olen juonut itseni humalaan liian monta kertaa. Olen soittanut ambulanssin yhdelle parhaista ystävistäni hänen viillettyään ranteensa auki. Olen ollut surullinen. Mun halu laihtua on kasvanut entistä suuremmaksi ja oon alkanut katumaan jokaista pientäkin suupalaa. Onneksi on tapahtunu myös joitakin ihania asioita! Täytin hetki sitten vuosia, olen nauttinut jokaisesta auringon hennosta säteestä, mun kesä näyttää paljon valoisammalta, kun ennen ja olen päässyt nauttimaan monen ihanan artistin keikoista.

Mulla olisi vaikka mitä kirjotettavaa, mutta tästä postauksesta tulisi niin kauhean sekava, jos kertoisin kaiken nyt. Onneksi työt loppuu tämän kuun lopussa ja pääsen takaisin siihen "normaaliin arkeen" kouluun, jota olen jo kauan ikävöinyt.

Eilen yöllä yksi tyttö kehotti mua tappamaan itseni