Elämä on sotaa

Tahdon seikkailla ja tuntea vapauden rinnassani. Tahdon kävellä kotiin pimeässä pilkun jälkeen ja tuntea humalan laskevan. Tahdon juosta pitkin peltoja ympärilläni ihmiset, joista mä tykkään. Mennä ja tulla ajattelematta paljon kello on ja olla tietämätön maailman menoista. Tahdon uudistaa elämäni täysin.

Ensimmäiset päivät töissä takana ja en tiedä miltä musta tuntuu. Välillä ajattelen, että ehkä tämä sittenkin on ihan okei ja kyllä mä jaksan kaksi kuukautta eteenpäin, kun taas välillä en tahtoisi nousta sängystä ja nousen itku silmässä ruuhkaiseen aamubussiin haluten kadota täältä. Olen ajatellut koulun lopettamista ja muita vaihtoehtoja, joilla luistaa tästä jaksosta pois, mutta ei siinä olisi mitään järkeä. Valmistun vuoden kuluttua ja voin jo kuvitella sen tunteen, kun saan paperit käteeni ja itken ilosta ja surusta, koska olen vihdoin valmis ja kouluni käynyt. Edessäni sitten uusi koulu uudella paikkakunnalla tai välivuosi, ei sillä väliä, mä saan elää.

Työt tappavat myös sosiaalisen elämäni enkä edes jaksaisi nähdä ketään tai tehdä mitään. Kaikki pienet arkiset asiatkin tuntuvat niin suurilta. En meinaa millään jaksaa pukea vaatteita päälleni, en meinaa jaksaa pestä hampaita, enkä jaksaisi painaa bussissa punaista nappia, että voisin jäädä pois kyydistä. En vain jaksa. Tahdon nukkua univelkani pois ja siivota kotini täysin ja kävellä lähibaarini terassille juomaan yhden jos toisenkin lonkeron ja lipua ajan mukana eteenpäin.

Pelkään, että romahdan täysin enkä kykene enää mihinkään. Pelkään katsoa tilini saldoa. Pelkään jääväni ulkopuolelle, koska olen vain töissä ja yksin kotona. Pelkään, että poltan itseni loppuun. Pelkään sinun mielesi saloja. Pelkään mennä psykalle pitkästä aikaa. Pelkään vastuuta ja aikuisuutta. Pelkään elää normaalia elämää.

En tiedä, en tiedä, en tiedä.

If you only live once why we keep doing the same shit?

Koulu alkaa alle viikon päästä ja mua pelottaa suunnattoman paljon. Miten kesä meni näin äkkiä? En kerennyt viivata puoliakaan asioista yli, jotka mun piti tehdä koulun loputtua. Mennä huvipuistoon. Käydä iskän luona ja mökillä. Tanssia enemmän, kuin yhdet festarit. Saada uusia kavereita. Laihtua tarpeeksi. En kerennyt mukaan tähän kaikkeen.

Tahtoisin selvittää pääni ja liikkua pois kotoa ilman, että ahdistaa. Ilman, että jokaisen vastaantulevan ihmisen kohdalla suuntaan katseeni katuun enkä uskalla kohdata heidän katseitaa. Olla miettimättä, että mikä mussa on vikana, kun tuo katsoi noin. Mennä baarissa vessaan ilman helvetin suurta ahdistusta mukanani. Olla olematta niin vitun epävarma itsestäni ja oikeasti elää.

Oon koittanut olla astumatta vaa'alle, koska likaiseen näyttöön ilmestyvä punainen numero saa mut aina pois tolaltaan. Viimeksi se näytti 61 ja jotain. Sitä ennen 60,8. Tottakai paino heittelee hieman sinne tänne, mutta voisiko se heittää itsensä vielä muutaman kilon miinuksen suuntaan? Puolitutut ihmiset alkaa jo huomautella mulle tai muille ihmisille mun ympärillä mun laihtuneen ja se saa mut iloiseksi. Samalla kuitenkin tunnen suurta ahdistusta. Epäileekö joku jo jotain? Näkeekö ihmiset mun lävitse? Äitikin huomautti jo asiasta, mutta luulen sen uskovan tämän johtuvan vain siitä, että mulla on ollut tosi heikko rahatilanne koko heinäkuun. Toivottavasti ainakin! Äidin seurassa mä syön aina edes vähän ihan vain siksi, etten antaisi epäilyille aihetta.

Oksentaminen on käynyt liian usein mielessäni viime aikoina ja toivon, etten ryhdy siihen taas. Kirjoitin tästä itseasiassa jo oman postauksensa, mutta en tiedä haluanko julkaista sitä koskaan. Ei tekisi mieli postata tätäkään.

Antaudun

Vaikka kaiken pitäisi ehkä olla hyvin, niin silti mun on niin helvetin paha olla. Olen lähiaikoina kokenut monet ihanat alkoholin huurustamat yöt kavereiden kanssa ja kaikki on tuntunut silloin niin hyvältä ja onnelliselta, mutta aina jossakin kohti iltaa ahdistus tukahduttaa mun naurun ja kaikki pahat asiat hiipivät takaisin mieleeni. Yritän kovasti elää ja olla sosiaalinen, ihan oikeasti mä yritän, mutta se ei näytä onnistuvan. Kaikki vie multa liikaa voimia. Alkoholi on ollut mulle vain pakotie tästä kaikesta ja oon pikkuhiljaa palaamassa sinne syvempiin vesiin missä uin koko toukokuun ajan. En haluaisi niin tapahtuvan, mutta se tuntuu niin helpolta vaihtoehdolta. Olisi niin paljon helpompaa vain vajota, kun koittaa nousta pintaan.

Mun mieliala heittelee ääripäästä toiseen ja välillä mä todella uskonkin, että mä pärjään. Silloin mä ajattelen, kuinka koulun alettua suoritan työssäoppimisen niin hyvin, kun vain ikinä voin, panostan kouluun ja ylipäätään käyn siellä ja valmistun ajallaan. Kuinka mä uskonkaan, että mä selviän, saan mieleni myrskyn laantumaan ja asiani kuntoon, mutta ei niin tapahdu. Mä tiedän sen, mutta se kaikki iskee mua lujaa vasten kasvoja vasta sitten, kun kuljen jo liian syvällä tässä suossa. Ajatus siitä, etten ehkä ikinä tule parantumaan syömishäiriöstä täysin saa mut ahdistumaan ja pelkäämään tulevaisuutta vielä enemmän. En mä pysty elää loppuelämääni näin. En todellakaan pysty.

Jätkä laittoi mulle monen kuukauden jälkeen taas viestä. Tahtoisi nähdä taas, mutta mä en tiedä mitä mä tahdon. Kyllä mä haluaisin nähdä ja viettää aikaa yhdessä, mutta samalla mua kuitenkin pelottaa, että se katoaa ja sekottaa mut taas. Sain muutenki selville ihan uusia asioita siitä. Mä en oo ainut, jolle se on viestitellyt ja ehdotellut tapaamisia. Tottakai se tahtoo vaan seksiä se nyt on selvää, mutta en jotenkin osaa perääntyä ja antaa olla. Ehkä mä kaipaan vaan läheisyyttä. 

Oon hukassa.

And everything's cool as long as I'm getting thinner

Viikonlopun Ruisrock oli älyttömän mahtava. Vaikka nukuttiinkin autossa, käytin ihan liikaa rahaa ja söin paljon, niin juuri kuluneet kolme päivää olivat tämän kesän parhaimmat! Niin monta hyvää keikkaa, täydellinen sää, kivoja naamoja ja silkkaa onnellisuutta. Unohdin täysin kaikki kotikaupungissani odottavat murheet ja nautin ja elin. Joka vuosi mä huomaan, kuinka ihana kaupunki Turku onkaan ja kuinka paljon mä tahdonkaan jättää kaiken taakseni ja muuttaa pois. Eilen yöllä kotiin tultuani istuin suihkun lattialla väsyneenä ja mustelmilla ja itkin. En tahtoisi palata tänne enää.

Tulevaisuus ahdistaa mua päivä päivältä enemmän ja enemmän. Koulun alkuun on vain alle kuukausi aikaa, enkä mä tahdo palata normaaliin arkeen vielä. 6.8. mulla alkaa työssäoppiminen, eikä mulla ole edes paikkaa missä se suorittaa. Mun on niin vaikea luottaa itseeni ja ajatella, että kyllä mä pystyn ja kyllä mä osaan. Tulevaisuudessa näkyy mun silmin vain mustaa utua ja tätä samaa paskaa, kuin nytkin. Musta se on aika surullista. Miten muka jaksan vielä monta vuotta elää ja uskaltaa, jos kaikki tuntuu näin pahalle ja on niin vaikeaa? 

Miksi mua oksettaa koko ajan? Miksi nukahdan vasta aamulla, kun silloin pitäisi jo herätä? Miksi olen koko ajan niin väsynyt kaikkeen? Miksi en saa aikaiseksi mitään? Miksi Höpö koitti lähteä täältä ennen minua? Miksi en kykene auttamaan ketään ja miksi mun on niin paha olla? Niin paljon kysymyksiä, mutta ei yhtäkään vastausta.

Ennen Ruissiin lähtöä vaaka näytti 60,6, mutta nyt en uskalla edes kaivaa sitä esille saatika astua sille.

Unohdimme minne täältä aioimme

En oikein tiedä mitä mulle kuuluu. Oon ollut todella väsynyt pitkään, enkä saa öisin nukutuksi kunnolla. Peilikuvani ahdistaa entistä enemmän ja jokainen pienikin suupala mitä vain tuntuu pahalle. En ole oksentanut, vaikka mieli on kovasti tehnytkin. Oon käyttänyt ihan liikaa rahaa kaikkeen turhaan ja kohta alkaa olemaan taas tiukkaa. Oma on syyni, joten turha tässä on itkeä. Kyllä mä ilman ruokaa pärjään, mutta mun tupakointi ja kissan ruokkiminen ovat asioita erikseen. Toivottavasti heinäkuun tukihakemukseni hyväksytään ja saan ensimmäinen päivä taas kunnolla rahaa! 

Oon lähinnä liikkunut vain akselilla hima - lähipubi - hima. Mun dösäkortti vanhentui muutama päivä sitten, enkä tahdo ostaa uutta. En kuitenkaan käyttäisi sitä niin paljoa, että se maksaisi itseään takaisin. Kävin tiistaina Hugon kanssa Helsingissä ja oli pitkästä aikaa todella mukava päivä, jos ei ajattele sitä kaikkea mitä nielin kurkastani alas. Hugon isä halusi tarjota meille ruoat jostain kiinalaisesta raflasta, enkä kehdannut sanoa ei ja istua ainoana pöydässä, joka ei syö. Se olisi ollut liian epäilyttävää. Ruoka oli todella hyvää, sitä en kiellä, mutta se kalorien määrä. En tahdo edes ajatella.

Kohta on juhannus ja silloin kuuluisi vissiinkin olla sosiaalinen, juoda alkoholia ja nauttia, mutta mua ei jaksa kiinnostaa yhtään. Mulla olisi montakin vaihtoehtoa mihin mennä ja mitä tehdä, mutta en tiedä haluanko toteuttaa niistä yhtäkään. Tai no, kyllä mä oikeastaan tiedän. Kaikki juovat itsensä humalaan ja pyhien jälkeen voidaan taas lehdistä lukea, kuinka moni on tällä kertaa hukkunut tai potkaissut muuten vain tyhjää. Sitäkö se on? Ihan typerää.

En voi uskoa, että olen rutistanut itsestäni pois jo yli 20 kiloa! En muista olenko ikinä täällä puhunut tuloksistani, en kai? Painoin vielä muutama vuosi sitten 85 kiloa ja nyt vaa'an luku on 63 ja muutama satanen grammoja päälle. Olen n. 177cm pitkä, joten BMI on vielä 20.1. Normaali paino. Tavoitepainoni on hyppinyt 60 ja 55 kilon välillä ja nyt toivoisin painavani 55. Muutaman kilo alipainoa, mutta se olisi täydellistä!

Kello tulee taas puoli kuusi aamulla ja mä olen vaihtelun vuoksi vieläkin hereillä. Milloin saisin taas nukuttua kunnolla ja normaaliin aikaan? 

I don't know if I'm scared of dying but I'm scared of living too fast, too slow

►First Aid Kit - My Silver Lining

Päätin pyyhkiä jätkän elämästäni pois. Koko juttu toi mun päiviin entistä enemmän stressiä ja ahdistusta, joten ehkä tämä oli vain hyvä. Tai hetken se ainakin tuntui siltä, mutta en tiedä tuntuuko enään. Huomaan aivan liian usein tuijottavani kännykkäni näytöllä kelluvaa kuvaa hänestä tai meidän viestiketjua ja odotan hänen vastaavan jotain. Ehkä on vain hyvä, että hän ei vastaa yhtään mitään.

Oon niin väsynyt kaikkeen nyt. En jaksaisi valvoa jokaista yötä ja nukahtaa vasta auringon noustessa. En jaksaisi nähdä ketään tai vastata puhelimeen, kun se soi. En jaksaisi edes nousta sängystä ylös, mutta kai mun on pakko jaksaa. Oon niin kyllästynyt pitämään kulissejani yllä muiden edessä ja olla muka niin onnellinen, varsinkin äidin. Mulla on ollut niin monta tilaisuutta avata suuni ja antaa kaiken valua kurkustani ulos, mutta en vain pysty siihen. Tahdon pystyä siihen, mutta miksi se on niin vaikeaa? Pelkään niin paljon, että pian huomaan kesän olevan jo ohi ja on aika palata kouluun ja huomaan, että en ole tehnyt yhtään mitään.

Mun tatuoinnin piti muistuttaa mua siitä, että tapahtui mulle mitä tahansa, mä selviän. Nyt sekin alkaa tuntua täysin merkityksettömältä.

Ja mä oksensin tänään. Kahdesti. Miksi?

Koska mä olen heikko. Siksi.

"Oh, no, it's fine"

Oon alkanut häpeämään mun syömishäiriötä niin paljon. Miten mun on niin vaikea syödä mitään? Peilistä mua tuijottaa takaisin hyvinsyönyt löllyvä poika, josta ei päällepäin huomaisi mitään sairautta. Se, että jonkun tarjotessa mulle ruokaa mä kieltäydyn tai seurasta riippuen otan vain vähän siksi, että kukaan ei osaisi epäillä mitään. Olen onnistunut syömään todella vähän viime aikoina ja on ollut myös päiviä, kun en ole syönyt mitään. Se tuntuu hyvältä, mutta en silti uskalla astua vaa'alle. Ehkä annan ajan kulua vielä ja toivon suurempaa tulosta.

Kesälomani on alkanut melko kehnosti. Kun muut lähti päättäjäisten vuoksi juhlimaan, minä päätin pyörtyä ja jäädä kotiin. Pyörryin luultavasti siksi, etten ollut syönyt aikoihin. Se oli oikeastaan aika lohduttavaa.

Olen kävellyt kauppaan kaatosateessa ja se tuntui vapaalta ja hetkeksi mieleni valtasi lapsuus ja se huolettomuus, kun kaikki oli hyvin, eikä osannut murehtia mistään sen suuremmasta, koska oli niin pieni ja hento. Olen ollut huolissani monesta ystävästäni ja haluaisin auttaa, mutta en tiedä mitä tehdä tai osaisinko edes tehdä mitään. Hukuttaisin mieleni mielummin muiden murheisiin, kun miettisin omiani niin paljon. Olen koittanut iloita pienistä asioista ja onnistunut siinä melko hyvin. Se, kuinka sileiksi hiukset muuttuu niitä kammatessa, kesäsateet ja märät varpaat, selvittämättömien mysteerien ja urbaanilegendojen lukeminen aamuyöhön asti, kissa, joka tekee koneella olon ja kirjoittamisen vaikeaksi, uusien täydellisten bändien löytäminen ja tupakalla olo juuri valvotun yön jälkeen, kun auringon ensisäteet häikäisee sumeita silmiä.

Katselen parvekkeelta, kun ihmiset herää töihin ja elää elämäänsä eteenpäin ja samalla mä vellon kaiken tän paskan keskellä ja vikisen. Tunnen usein itseni niin turhaksi.

►The 1975 - Fallingforyou

Tää postaus on niin ristiriitanen ja sekava, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Niinhän mäkin olen.