Anteeksi

Istun autossa Äitini vierellä ja mun koko keho tärisee niin, että sitä on vaikea piilotella. Avaan suuni, aloitan, vaikeroin, mutta pakotan itseni jatkamaan. Sanat tuntuvat niin raskailta ja tahtoisin vain pois, pois, pois. En uskalla kohdata hänen katsettaan. "Se on menoa nyt" mä ajattelen ja jatkan vain.

Kerroin Äidilleni kaiken. Aivan kaiken. Siitä, kuinka söin ja oksensin. Siitä, kuinka pakotin itseni kyykkyyn ja ylös satoja satoja kertoja. Siitä, kuinka en syö. Siitä, kuinka ruoka on mulle niin suuri ongelma ja siitä, kuinka mun on niin paha olla täällä enkä jaksa tätä enää. Mua pelotti niin paljon, että miten hän suhtautuisi tähän kaikkeen ja mitä seuraavaksi oikein tapahtuisi.

Kuinka vaikeaa mun olikaan avata suuni ja käydä kaikki läpi oman Äitini kuullen. Musta tuntui niin pahalta aiheuttaa huolta ja nähdä, kun Äidin silmät kostuivat kyynelistä. Tuntui, että olisin vain vierittänyt kaikki ongelmani hänen harteilleen kannettavaksi ja hoidettavaksi. "Mä autan sua" Äiti sanoi ja halasi ja mä itkin. Mä itkin koko loppu illan, että miten mä muka jaksan tän kaiken läpi. Äidin kanssa käyty keskustelu ei tuntunut auttavan ja musta tuntui vain entistä pahemmalle. Niin paljon tehtävää ja jaksettavaa, mutta mä yritän muistaa kaiken mitä sanoit mulle.

"Se kaikki on vain positiivisia askelia kohti parempaa" sä sanoit ja mä rakastan sua enemmän, kuin mitään.

Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen

Herätyskello soi kolmatta kertaa ja mua ahdistaa siitä lähtevä ääni. En tahdo nousta täältä. Kännykässä 3 puhelua, liikaa viestejä ja muistutus asuntonäytöstä. En soita takaisin ja nousen liian myöhään. Ahdistaa niin kamalasti, etten tiedä miten olla. Asuntonäyttö oli kamala! Hiljaisuutta, asunnossa haahuilua ja muka tutkiskelua. Sanoin ottavani yhteyttä myöhemmin, vaikka todellisuudessa halusin vain äkkiä pois siitä tilanteesta. Rapun ovella kirosin itseäni ja itkin.

"Otatko sä viiniä?" sä kysyt ja mä vastaan myöntävästi. Tiesin sen olevan huono idea, koska en ollut syönyt koko päivänä oikeastaan mitään. Juteltiin, naurettiin, juotiin ja juteltiin. Äkkiä huomasin olevani melko humalassa, mutta mieleni teki lisää. Mulla on lomaa ja asiat taas päin persettä, joten väliäkös sillä. Huojuin kotiin ja avasin ystäväni jättämän likööripullon. En halunnut muistaa mitään. Syömättömyyttä, ensi viikolla alkavaa rankkaa koulujaksoa, sitä ahdistusta ja pahaa oloa. Eniten mielessäni pyöri Jätkä. Sama kaava toistuu taas ja mä itken ja annan ajatusteni pesiytyä suureksi rumaksi kasaksi. "Jos me vaan jutellaan?" Niin, niin ja olen taas yhtä sekaisin, kuin viimeksi. Virheitä virheiden perään ja mä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Miksi mun pitää tosissaan ryhtyä tähän taas, kun tiedän ettei se ole tie ulos tästä kaikesta?

Lopeta!

Head is not my home

"Olen tuntenut oloni heikoksi koko päivän ajan ja kun vihdoin pääsen kotiin, ajattelen, että ehkä mun pitäisi oikeasti syödä jotain. Mä syön. Täysi tunne valtaa mun kehon ja ahdistus hiipii iholleni. Tahdon tehdä niin taas. Istun ikivanhalla tuhkaisella parvekematollani ja vedän keuhkoihini niin paljon savua, kun vain pystyn. Jätän tupakan kesken ja suuntaan nopeasti sisälle. Mun on pakko tehdä niin taas. Istun kylmällä kaakeloidulla lattialla ja mä tahdon niin tehdä sen, mutta en tiedä uskallanko. Jos vain tämän kerran? Ei seuraavaa kertaa tule, koska en aiheuta tätä tunnetta itselleni enää.

Eihän se ole väärin haluta olla itsevarma oman kehonsa kanssa, eihän? Kaikkihan niin tahtovat. En ehkä valinnut itselleni sitä oikeaa tietä, mutta mä tahdon näin tapahtuvan. Tahdon nähdä luuni ja tahdon olla hoikka. Se on minun kauneusihanteeni, vaikka kuulenkin näyttäväni pian sairaalle ja rumalle. Tämä on minun tieni enkä kykene astumaan siltä pois."

Olen tallentanut tämän postauksen luonnoksiini elokuussa, mutta se jäi julkaisematta. Nyt ajatukseni ovat täysin samanlaiset, joten päätin kaivaa tämän esille. "Kaikki on hyvin" mä uskottelen itselleni ja teen mitä täytyy. Ja niinhän se onkin, eikö?

Aina joskus tää on kova maailma

Mulla on koko ajan niin paha olo eikä sitä vie pois kukaan tai mikään. Syön tai olen syömättä niin silti heikottaa. Tuntuu, että voisin oksentaa hetkenä minä hyvänsä. Istun dösässä matkalla kotiin ja olen niin poikki, että matka tuntuu kestävän vain muutaman sekunnin. Hapuan käteni punaiselle napille päästäkseni ulos ja koitan pitää itseni kasassa. En vain jaksa enää. Miksi elämä potkii taas? Miksi, miksi, miksi? Silmäilen asuntoja läpi päivittäin toivoen sen oikean osuvan kohdalleni, mutta tuloksetta. Helmikuun alussa yksi asuntonäyttö, mutten tiedä onko se koti vai vain pakokeino.

Ja mua ahdistaa. Ajatukset tulevaisuudesta. Kun kaikki tuntuu liian paljolta, mutta kuitenkin niin vähältä. Kun syön. Syön, oksennan, olen syömättä ja syön taas. Ystäväni paha olo ja kun näen, että kaikki ei ole hyvin, mutta minulle ei avata sitä. Olisi halua tehdä ja kokea ja tuntea, mutta ei jaksamista mihinkään niistä. "Tule meidän kanssa" mulle sanotaan ja mä niin tahtoisin mennäkkin, mutta en jaksa esittää, että kaikki olisi niin saatanan hyvin. Kuljen töissä 8 tuntia päivästä hymy huulillani ja nauran ja olen ystävällinen ja niin iloinen, että se tuntuu jo ylitsepääsemättömän pahalta. Liian usein istun pukuhuoneen vessassa kasvot upotettuna kämmeniini ja hengitän hetken syvään kasaten itseäni, että jaksaisin vielä lisää. Mä jaksan, tottakai mä jaksan. Onneksi vain kolme työvuoroa jäljellä, jonka jälkeen kahden viikon loma ennen kouluun paluuta.

Joskus mä vaan mietin, että miten mun oikeen pitäisi olla tai mitä musta pitäisi tulla, koska mulla ei ole pienintäkään hajua siitä ja se kaikki saa mut niin sekaisin päästäni.

Teksti on kirjoitettu viikko sitten, mutta unohdin julkaista sen. Työt ovat ohi ja olen maannut 2 päivää kotona tekemättä yhtään mitään.

Elämä.

Se sitä ja se tätä

Musta on jo pitkään tuntunut, etten voi avata sekaisin olevaa mieltäni kenellekään. Kaikki vaan patoutuu sisälleni yhdeksi suureksi kasaksi ja sen paino saa mut pian romahtamaan täysin. Kukaan ei voi täysin ymmärtää miltä musta tuntuu tai osaa etsiä niitä oikeita sanoja, jotka oikeasti auttaisivat. "Kyllä se siitä" tai "Koita jaksaa" johdattavat mut hulluuteen enkä jaksa kuunnella niitä enää. Se on niin surullista, että moni lähin ystäväni ei tiedä musta oikeastaan mitään. Luulevat tietävänsä hyvinkin, mutta mähän olen vain tekaistu kuori. Täysin feikki. "Sä olet se porukan vitsiniekka ja aina niin iloinen!" En tunnista itseäni. Joskus kaikista kovinkin kuori murtuu ja joutuu päästämään ulos kaiken sen suuren määrän pahaa, jota on piilotellut ikuisuuden. Mä olen heikko. Hauras, pelokas ja eksynyt. Sileämmän tien etsijä ja lopensa uupunut poika. Auttakaa mua! Sitä mä vain tahdon.

Eräs vanha ystäväni sanoi minulle kerran, että mä olen kaikinpuolin täydellinen eikä voi uskoa, että kärsin syömishäiriöstä. "Sulla on kaikki niin hyvinkin!" Niinkö? Hymy nousi huulilleni, mutta samalla mun teki mieli sanoa, että sä et tunne mua. Sä et tiedä kuinka hajalla mä olen tai kuinka vaikea mun on hengittää täällä. Kuinka kukaan ei ymmärrä tai näe sitä mitä mä näen. Päädyin vain hymyilemään ja vaihtamaan puheenaiheen pois minusta.

Aika juoksee eteenpäin ihan liian nopeaa vauhtia ja paljon pitäisi tapahtua. Uusi asunto, aikuisuus, valmistuminen ja elämän rakentaminen niin, etten jäisi aivan yhteiskunnan hulttioksi. Äiti pyysi mua kesällä mukaansa Barcelonaan ja mun ensimmäinen ajatus oli, että mun täytyy laihtua ennen sitä. Mun on pakko! Viisi kiloa. Vai jopa kymmenen? Noin kuusi kuukautta aikaa toimia ja mä toivon niin onnistuvani. Mä pystyn siihen taas. Pystyin ennenkin, joten miksi en nytkin? "Ruoka on vain halu korvien välissä" mä hoen ja hoen ja hoen ja tulevana kesänä mä olen sitä mitä olen halunnu olla jo vuosien ajan; hoikka ja tyytyväinen siihen mitä itsessäni näen. Onnellinen, eloisa ja vapaa. 

Juoksen niin kauan, että sydämeni pysähtyy

"Hyvä ystäväni panikoi edessäni yllätyksenä tulleita treffejänsä ja mun sisällä säpsähtää, että ei. Ei nyt. Et sinäkin voi. On kauheaa ajatella näin, mä tiedän, mutta en voi sille mitään. Niin moni hyvä ystäväni on pikkuhiljaa kaikonnut elämästäni, koska on alkanut seurustella. Sinä, Sinä ja Sinäkin. Ensimmäisestä olen kirjoittanut yhden postauksen verran, "Ei meille käy niin", toinen sanoi ja kolmannelle en enää edes jaksanut avata suutani. Kuuntelen ystäväni panikoivia sanoja, mutta en vastaa mitään. Älä säkin jätä mua."

"Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että ehkä mä oon täällä sittenkin elämää varten. Lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä asioiden eteen jotain! Suunnittelin loppuviikon jokaiselle päivälle tekemistä; kavereita, siivousta, koulutehtäviä ja apua. Aion tehdä kaikkeni, että mä valmistun ajoissa ja pääsen töihin ja pois täältä. Mä pystyn siihen. Mä todellakin pystyn siihen!

Tasan vuorokausi sitten mä kirjoitin edellisen tekstin ja mieliala on vaihdellut onnellisuudesta paniikkikohtaukseen ja takaisin. Mietin, että jos mä en koskaan enää heräiskään niin kuka mut mahtaisi löytää. Onneksi sä olet kuitenkin muistuttamassa mua, että elämästä täytyy pitää kiinni."

"Nukuin viime yönä paremmiin, kun pitkiin aikoihin ja se teki mun päivästä niin ihanan. Työ tuntuu omalta, vatsa on tyhjä ja tili myös, mutta ei mua edes haittaa."

"Mulla on ikävä tuoksuasi mun lakanoissa, mutta en tahtoisi tavata sua enää. En sytytä valoja vessasta tullessani ja nukun käsi reunan ulkopuolella, koska en jaksa pelätä enää. "Tänään en tee niin" mä lupaan."

(otteita mun päiväkirjasta)

En ole kirjautunut blogin puolelle ikuisuuksiin ja musta oli niin lohduttavaa, että mua odotti täällä muutama ihana kommentti. Kiitos ja ei hätää, mä olen vielä täällä!

Päälle kuukausi on mennyt melko huonosti. Olen ajatellut luovuttavani, noussut, ajatellut luovuttamista taas, mutta noussut silti. Olen tippunut kursseilta ja aloittanut uuden työssäoppimisen. Sama paikka, kun viimeksi ja mä tykkään siitä todella. Olen hakenut töitä sitä saamatta ja laittanut asuntohakemuksia eteenpäin. Ollut syömättä, syönyt, oksentanut, syönyt ja ollut syömättä taas. Paino on pudonnut vähän, mutta ei niin paljon, kun tahtoisin sen putoavan. Olen koittanut kertoa Äidilleni miten mä olen ihan sekaisin, mutta tuloksetta. Öisin saatan miettiä, että huomenna mä uskallan, mutta aamulla en enää uskallakkaan. Löydän asialle aina tekosyitä. Hänen uusi mies, lapsenlapsen syntymä ja nyt ajattelen, että pilaisin joulun, jos heittelisin ajatuksiani Äidin korviin.

Niin typerää.

Miten ja miksi

"Sulla menee nyt kuitenkin paremmin, vai?" Joo, mä vastasin ja hetken onnistuin uskottelemaan niin myös itselleni, mutta nyt kaikki iskee nyrkkiä päin mun kehoa niin, että ainut asento missä mun on hyvä olla on kerällä sängyn pohjalla. Olisi vaan niin helppoa luovuttaa kaiken suhteen. Koulun, työnhaun, syömisen, tulevaisuuden, koko elämän. Tää ahdistus on kasvanut niin sietämättömäksi, että pelkkä peiliin katsominenkin sattuu liikaa.

En ole saanut unta aikoihin. Pyörin lakanoissani tunnin tai pidempään, nukahdan, herään, nukahdan uudelleen ja kello soi. Melatoniini ei auta, ei edes kolme. Olen niin pirun väsynyt koko ajan, mutta uni ei vain tavoita mua. On niin helvetin hankala olla. En jaksaisi nostaa kättäni ottaakseni uutta korttia korttipakasta. En jaksaisi kannatella kehoani niin, että voisin istua. En jaksaisi esittää, että kaikki on hyvin. En jaksa. En jaksa. En. Jaksa.

Jos elämä ei potkisi päähän näin paljon, sanoisin sille tahdon ja lähtisin ulos yksin, mutta hymyillen. Istuisin ruuhkaiseen aamudösään se samainen hymy huulillani välittämättä siitä, istuuko viereeni joku vai jäisikö paikka kylmästi tyhjäksi. Astuisin kouluni aulaan ilman painavaa ahdistusta sisälläni ja kulkisin tuntemattoman ihmismassan läpi itsevarmana ja ylpeänä siitä kaikesta mitä itsessäni kannan. Näkisin ystäviäni useammin, jäisin harvemmin yksin kotiin, eläisin. Mutta kun ei se vaan mene niin. Toivoni alkaa pikkuhiljaa hiipumaan vieden elämänhaluni julmasti mennessään.

Olen istunut vessani lattialla lääkelevyt edessäni ja halunnut tehdä jotain, mutta ei tää vaan voi päättyä niin.