and there I sat in my bedroom, I was lonely and needed you

Arvasin tän alkavan heti taas, kun pääsen kouluun. Sitä ei ole kestänyt edes yhtä täyttä viikkoa vielä ja oon ollut jo kaksi päivää poissa. Syynä ihan vain se, etten ole saanut nukutuksi ja herätyksen soidessa olen jo hereillä ja painan sen vain pois. Saatan nukkua katkonaisesti tunnin tai kaksi ja loput ajasta makaan vain ja muhun sattuu. Koin pitkästä aikaa unihalvauksen. Siinä joku tuntematon poika suuteli mua enkä saanut henkeä. Kuulin kuiskauksia, mutta en muista mitä ne sanoivat. Nousin vihdoin ylös haukkomaa henkeä ja itkemään.

Viikonloppu tuntui kestävän ikuisuuden ja hyvä niin. Oikeastaan koko tää viikko on tuntunut todella pitkältä. Se on ollut erilainen, kuin mun viikot yleensä. Oon joka päivä poistunut ulos ja nähnyt ihmisiä. Kävin Ikeassa. Oon joka päivä juonut ainakin yhden lonkeron. Oon hengannut paljon uusien tuttavuuksien kanssa ja tykkään siitä. Näin viime postauksessa kertomaani henkilöä ja se oli outoa. Maalasin äitini kämpän seiniä ja avauduin. Minusta tuli eilen kummisetä.

Mietin mietitkö sä ikinä mua ja meidän ystävyyttä, koska mä mietin. Usein vaan pahalla, mut joskus mulla on ikävä ja mietin miten meille kävi näin ja miten mulla on niin paha olla ja sä luulet,

että kaikki on okei. Ei ole.

Ei ole ollut ikuisuuksiin.

Sä olet mulle historiaa

Joitakin vuosia sitten mulla oli paras ystävä. Maailman paras ystävä, joka oli aina mulle se ensimmäinen. Oltiin kuin paita ja peppu ja aina yhdessä. Tutustuttiin ensimmäisellä luokalla koulussa ja Hän oli ainoa ihminen, johon pidin yhteyttä muutettuani toiseen kaupunkiin vuosia myöhemmin. Juteltiin päivittäin, nähtiin usein ja ei riidelty koskaan. Ei ikinä. Kasvettiin yhdessä ja koettiin niin paljon. Kaikki kuitenki muuttu, kun alettiin lähestyä sitä kultaista ja kauan odotettua täysi-ikäisyyttä.

Hän alkoi seurustella. Ensimmäinen oikeasti vakava ja todellinen suhde. Mä kuitenkin tiesin, että se jätkä oli täysi kusipää ja tulis vielä pilaamaan kaiken. Mä varottelin, mut Hän ei kuunnellut. "Kaikki on hyvin." Ei ollut. Kuukausia kului ja nähtiin aina vaan harvemmin ja harvemmin. Hukuin niiden suhteen alle ja unohduin. Jouduin vaan oottamaan sitä päivää, kun Hän tajuaa, kuinka paskan valinnan on tehnytkää. Se päivä onneks tuli yllättävän nopeesti. "Sä olit oikeessa." Niin olin. Tiesin sen koko ajan. Annoin anteeksi ja kaikki oli taas oikeasti hyvin. 

Ei sitä kestänyt, kun muutama kuukausi. Uusi poika tuli kuvioihin ja sama tapahtui taas. Mä unohduin ja samalla unohtu kaikki muutkin Hänen kaverit. Kyllästyin olemaan meidän ystävyyden ainut tukipilari ja jättäydyin suosiolla varjoihin. Se ärsytti. Mun ystäväpiiri oli jo silloin aika pieni ja näytti pienenevän entisestään. Mietin päässäni usein, että historia toistaisi vielä itseään ja Hän lausuisi taas ne samat sanat mitä silloin ensimmäisellä kerralla lausui. Mietin valmiiksi mitä vastaisin. Kuinka vihainen mä olinkaan ollut ja kuinka mua ei enää jaksa kiinnostaa vittujakaan. 

Nyt tästä on jo melkein vuosi ja lauantaina töissä ollessani sain viestin.

"Oon niin pahoillani..."

Ootko sä oikeasti?

"Toivoisin vaan, että saisin mun parhaan ystävän takasin."

Niin mäkin joskus, mutta mä en tiedä toivonko sitä enää.

Kun suljen silmät kuulen huudon: "juokse"

"Tänään mä onnistun" on ensimmäinen ajatus mun päässä jokaikinen aamu, mutta ikinä se ei toteudu. Jos sallin itseni syömään, koska "ei pieni pala haittaa", peli on menetetty. Oon kyllä syönyt todella vähän viimeaikoina, mutta en tarpeeksi vähän. Tahtoisin takaisin vuoden 2011, 600 kalorin päivät, jokailtaiset kyykyt ja vatsalihakset sekä vaa'alla pienenevät luvut. Silloin laihduin yli 10 kiloa ja tunsin itseni laihemmaksi, kuin koskaan! En ole uskaltanut astua vaa'alle pitkään pitkään aikaan. Jos se numero olisikin liian suuri ja masentuisin tai jos se numero olisikin pysynyt samana enkä tietäisi mitä tehdä.

Mulla on ollut erityisen huono olo viimeiset kaksi päivää. Aamulla bussissa pelkään oksentavani, töissä pystyn hädintuskin seisomaan ja kotiin tullessani voisin vain nukkua vuoden tai kaksi. Kaikki liikkeet tuntuu nopeammilta mitä ne oikeasti ovat. Liikutan sormiani työpaikan takahuoneessa niin hitaasti, kuin vain osaan, mutta silmissäni ne liikkuvat kauhean nopeasti. Kaikki ajatukset kuuluvat päässäni kuiskausten sijasta viiltävinä huutoina ja tekisi itsekkin mieli huutaa. Luomet valuvat alas ja voin melkein nähdä kaikki ajatukseni ja on pakko avata silmät taas.

Huonon olon lisäksi oon alkanut saada paniikkikohtauksia. En tiedä mitä ajatella enää. Hengitys vaikeutuu, sydän lyö miljoonaa, ahistaa helvetisti. On pakko levitä sängylle ja koittaa rauhoittua. Onneksi oon ollut kotona näiden sattuessa. Mietin joka kerta pitäisikö mun soittaa jollekkin, mutta en ikinä soita, vaikka toivonkin turvallista syliä ja käsiä pitämään musta kiinni. Kuiskauksia korvaan, että "kaikki on hyvin" ja hiusteni haromista.

En mä oikeastaan tiedä mitä mä haluan, kun ei tää yksin kotona olokaan tunnu enää hyvältä ajatukselta.

So are you what you want to be?

Mulle on tapahtunut niin paljon tänä aikana, kun en oo kirjoittanut mitään. En edes muista milloin viimeksi olisin kirjautunut tänne. Jostain syystä oon sulkenut blogin hetkeksi pois elämästäni. Anteeksi siitä!

Olen käynyt ahkerasti psykalla ja saanut hänet itkemään. Olen tehny paljon töitä. Olen juonut itseni humalaan liian monta kertaa. Olen soittanut ambulanssin yhdelle parhaista ystävistäni hänen viillettyään ranteensa auki. Olen ollut surullinen. Mun halu laihtua on kasvanut entistä suuremmaksi ja oon alkanut katumaan jokaista pientäkin suupalaa. Onneksi on tapahtunu myös joitakin ihania asioita! Täytin hetki sitten vuosia, olen nauttinut jokaisesta auringon hennosta säteestä, mun kesä näyttää paljon valoisammalta, kun ennen ja olen päässyt nauttimaan monen ihanan artistin keikoista.

Mulla olisi vaikka mitä kirjotettavaa, mutta tästä postauksesta tulisi niin kauhean sekava, jos kertoisin kaiken nyt. Onneksi työt loppuu tämän kuun lopussa ja pääsen takaisin siihen "normaaliin arkeen" kouluun, jota olen jo kauan ikävöinyt.

Eilen yöllä yksi tyttö kehotti mua tappamaan itseni

I'm scared of living like this

Mun olo pahenee päivä päivältä ja tunnen, kuinka kohta en jaksa enää edes nostaa kättäni sammuttaakseni herätyskelloa. En tiedä miksi, mutta laitan joka yöksi monta herätystä, vaikka tietäisin saavani nukkua seuraavana päivänä pitkään. Ensimmäinen herätys neljäksi aamulla, toinen kahdeksaksi, kolmas kymmeneksi ja neljäs, viides, kuudes, ja seitsemäs muutaman minuutin välein kymmenen jälkeen. Joskus en edes pysäytä herätyskelloa. En tahtoisi tuhlata päiviäni nukkumiseen. Makaan peittoni alla ja kuuntelen herätyskellon soivan yhä uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten parempi, kun nukkuminen? En usko, mutta en tiedä mikä sitten olisi. Oon niin sekasin mieleni kanssa enkä löydä enää tietä mitä kulkea.

Välttelen syömistä entistä enemmän. Pyrin juomaan mahdollisimman paljon, etten tuntisi nälkää. En osaa enää juoda vettä, joten kurkusta alas virtaa yleensä Cola Zero. Hiilihappo saa mut voimaan pahoin ja pelkään oksentavani. En tahdo enää oksentaa. En tarkoituksella, en vahingossa. En vain tahdo.

Kukaan ei enää soittele mulle ja kysy mua mihinkään, koska kaikki tietää, että sanon aina ei. Tänään ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä keskustaan sosialisoitumaan, mutten tiennyt kelle soittaa. Ei mulla ole enää kavereita. Tai on, mutta en mä tahdo oikeasti ketään nähdä. En siksi, ettenkö nauttisi kenenkään seurasta vaan siksi, että pelkään romahtavani. Mä olen yleensä se, jolle voi purkaa huolensa ja mä kuuntelen ja koitan löytää ne kaikkein lohduttavimmat sanat, mutta kukaan ei koskaan kuuntele mua. Enkä edes uskalla avata suutani. Ehkä mun pitäisi. Oon niin täynnä tätä itseinhoa, vihaa ja masentuneisuutta, että repeän kohta. Laitoin mun psykalle sähköpostia ja pyysin päästä juttelemaan mahdollisimman pian. Joko mä 1. vihdoin raahaan itseni sinne ja päästän kaiken itsestäni ulos tai 2. perun sen ajan ja vellon tän paskan keskellä vielä hetken. Toivon ensimmäisen tapahtuvan, mutta luulen, että toinen vie voiton. Lopulta päädyin vain lähibaariin (sinne missä olin töissä) juomaan muutamat ja juttelemaan niitä näitä työkavereiden kanssa. Kotiin kävellessä tärisin ja hengittämisestä tuli vaikeaa. Purskahdin itkuun heti kotioven suljettuani ja toivoin, että kotona olisi ollut joku mua odottamassa. Elämä olis edes vähän helpompaa, jos voisin kotona hukkua jonkun lämpimään syliin, mutta sen sijaan hukunkin vain omiin kyyneliini.

Haluan muuttua ihmisenä täysin. Haluan leikata hiukseni ja näyttää aivan joltain muulta. Haluan laihtua niin paljon, että muut huomauttavat siitä ja tuntea ylpeyttä kehostani. Haluan selvittää mieleni. Haluan uusia ihmisiä ympärilleni.

Haluan elää ja olla onnellinen.

Laiturilta tuuli vie pois nekin, jotka ei kelvanneet

Tällä viikolla olen..

soitellut ahdistuneena paikasta toiseen toivoen pääseväni työssäoppimaan (vain siksi, etten joutuisi keskeyttämään koulua kahdeksi kuukaudeksi ja menettää tukiani). Paikka löytyi ihan liian monen puhelun jälkeen. Aloitan ensi maanantaina viikon myöhässä aikataulusta. Onko mun pakko? Kyllä mun on.
Maannut kotona päivät pitkät ja syönyt liikaa.
Toivonut ajan kuluvan nopeammin. Voisiko jo olla maaliskuu?
Jutellut veljeni kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Outoa, koska ei yleensä jutella mitään sen kummempia.
Nauranut lähikaupan myyjän kanssa hänen lääkitykselleen.
Iloinnut Ruisrockin tulevista esiintyjistä ja toivonut kesän jo tulevan.

Silloin kaikki tuntuu edes vähän helpommalta.