So are you what you want to be?

Mulle on tapahtunut niin paljon tänä aikana, kun en oo kirjoittanut mitään. En edes muista milloin viimeksi olisin kirjautunut tänne. Jostain syystä oon sulkenut blogin hetkeksi pois elämästäni. Anteeksi siitä!

Olen käynyt ahkerasti psykalla ja saanut hänet itkemään. Olen tehny paljon töitä. Olen juonut itseni humalaan liian monta kertaa. Olen soittanut ambulanssin yhdelle parhaista ystävistäni hänen viillettyään ranteensa auki. Olen ollut surullinen. Mun halu laihtua on kasvanut entistä suuremmaksi ja oon alkanut katumaan jokaista pientäkin suupalaa. Onneksi on tapahtunu myös joitakin ihania asioita! Täytin hetki sitten vuosia, olen nauttinut jokaisesta auringon hennosta säteestä, mun kesä näyttää paljon valoisammalta, kun ennen ja olen päässyt nauttimaan monen ihanan artistin keikoista.

Mulla olisi vaikka mitä kirjotettavaa, mutta tästä postauksesta tulisi niin kauhean sekava, jos kertoisin kaiken nyt. Onneksi työt loppuu tämän kuun lopussa ja pääsen takaisin siihen "normaaliin arkeen" kouluun, jota olen jo kauan ikävöinyt.

Eilen yöllä yksi tyttö kehotti mua tappamaan itseni

I'm scared of living like this

Mun olo pahenee päivä päivältä ja tunnen, kuinka kohta en jaksa enää edes nostaa kättäni sammuttaakseni herätyskelloa. En tiedä miksi, mutta laitan joka yöksi monta herätystä, vaikka tietäisin saavani nukkua seuraavana päivänä pitkään. Ensimmäinen herätys neljäksi aamulla, toinen kahdeksaksi, kolmas kymmeneksi ja neljäs, viides, kuudes, ja seitsemäs muutaman minuutin välein kymmenen jälkeen. Joskus en edes pysäytä herätyskelloa. En tahtoisi tuhlata päiviäni nukkumiseen. Makaan peittoni alla ja kuuntelen herätyskellon soivan yhä uudestaan ja uudestaan. Onko se sitten parempi, kun nukkuminen? En usko, mutta en tiedä mikä sitten olisi. Oon niin sekasin mieleni kanssa enkä löydä enää tietä mitä kulkea.

Välttelen syömistä entistä enemmän. Pyrin juomaan mahdollisimman paljon, etten tuntisi nälkää. En osaa enää juoda vettä, joten kurkusta alas virtaa yleensä Cola Zero. Hiilihappo saa mut voimaan pahoin ja pelkään oksentavani. En tahdo enää oksentaa. En tarkoituksella, en vahingossa. En vain tahdo.

Kukaan ei enää soittele mulle ja kysy mua mihinkään, koska kaikki tietää, että sanon aina ei. Tänään ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä keskustaan sosialisoitumaan, mutten tiennyt kelle soittaa. Ei mulla ole enää kavereita. Tai on, mutta en mä tahdo oikeasti ketään nähdä. En siksi, ettenkö nauttisi kenenkään seurasta vaan siksi, että pelkään romahtavani. Mä olen yleensä se, jolle voi purkaa huolensa ja mä kuuntelen ja koitan löytää ne kaikkein lohduttavimmat sanat, mutta kukaan ei koskaan kuuntele mua. Enkä edes uskalla avata suutani. Ehkä mun pitäisi. Oon niin täynnä tätä itseinhoa, vihaa ja masentuneisuutta, että repeän kohta. Laitoin mun psykalle sähköpostia ja pyysin päästä juttelemaan mahdollisimman pian. Joko mä 1. vihdoin raahaan itseni sinne ja päästän kaiken itsestäni ulos tai 2. perun sen ajan ja vellon tän paskan keskellä vielä hetken. Toivon ensimmäisen tapahtuvan, mutta luulen, että toinen vie voiton. Lopulta päädyin vain lähibaariin (sinne missä olin töissä) juomaan muutamat ja juttelemaan niitä näitä työkavereiden kanssa. Kotiin kävellessä tärisin ja hengittämisestä tuli vaikeaa. Purskahdin itkuun heti kotioven suljettuani ja toivoin, että kotona olisi ollut joku mua odottamassa. Elämä olis edes vähän helpompaa, jos voisin kotona hukkua jonkun lämpimään syliin, mutta sen sijaan hukunkin vain omiin kyyneliini.

Haluan muuttua ihmisenä täysin. Haluan leikata hiukseni ja näyttää aivan joltain muulta. Haluan laihtua niin paljon, että muut huomauttavat siitä ja tuntea ylpeyttä kehostani. Haluan selvittää mieleni. Haluan uusia ihmisiä ympärilleni.

Haluan elää ja olla onnellinen.

Laiturilta tuuli vie pois nekin, jotka ei kelvanneet

Tällä viikolla olen..

soitellut ahdistuneena paikasta toiseen toivoen pääseväni työssäoppimaan (vain siksi, etten joutuisi keskeyttämään koulua kahdeksi kuukaudeksi ja menettää tukiani). Paikka löytyi ihan liian monen puhelun jälkeen. Aloitan ensi maanantaina viikon myöhässä aikataulusta. Onko mun pakko? Kyllä mun on.
Maannut kotona päivät pitkät ja syönyt liikaa.
Toivonut ajan kuluvan nopeammin. Voisiko jo olla maaliskuu?
Jutellut veljeni kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Outoa, koska ei yleensä jutella mitään sen kummempia.
Nauranut lähikaupan myyjän kanssa hänen lääkitykselleen.
Iloinnut Ruisrockin tulevista esiintyjistä ja toivonut kesän jo tulevan.

Silloin kaikki tuntuu edes vähän helpommalta.

Sytytä sieluni palamaan

Oon yrittänyt kirjoittaa monta kertaa, mutta en ole onnistunut. En ole onnistunut tekemään mitään koko lomani aikana ja se ahdistaa mua. Tänään mulla olisi ollut uusi psykiatriaikakin, mutta peruin sen taas. Vaihdoin tosin psykiatria ja koko paikkaa, joten aikojen peruuttamisesta ei synny laskuja, joita en pysty edes maksamaan. Sisko hommasi mulle sen paikan ja vahti vierestä, että varmasti ilmottaisin olemassaolostani sinne. Valehtelin hälle käyneeni siellä tänään. Halusin kovasti kyllä mennä sinne, mutta en saanut itseäni ylös sängystä. Oli pakko valehdella, koska tiedän, kuinka Sisko suuttuisi ja syyllistäisi. Uusi psykiatrini vaikuttaa onneksi puhelimessa niin mukavalta ja ymmärtäväiseltä. Lähettää aina tsemppiä puhelun loputtua ja sanoo, että voin soittaa koska vain. Toivottavasi mielikuvani tästä naisesta on totta. En haluaisi taas pettyä ja jäädä ilman apua.

Mun syöminen on heitellyt puolelta toiselle töiden loputtua. Toisinaan syön aika normaalisti, mutta toisinaan en syö ollenkaan. Toivoisin kaikkien päivien olevan edellisiä, mutta se tuntuu niin vaikealta. Varsinkin, kun veljeni asuu väliaikaisesti luonani arkipäivinä. Hän syö, minunkin tekee mieli syödä, syön. En halua syödä. Haluan nääntyä ja nähdä kaiken ihrani ja läskini katoavan ja löytää niiden alta ne kaikki ihanan kauniit luut. Olen ostanut vaatteita. joissa näyttäisin paremmalta, jos saisin pudotettua muutaman kilon pois. Ne odottavat vaatekaapissani roikkuen rumista henkareista ja tuovat mulle motivaatiota laihtua.

Ensviikolla alkaa jo toinen työssäoppiminen ja mun motivaatio sitä kohtaan on olematon. Oon niin epävarma koko siitä paikasta, mutta oli pakko ottaa se vastaan. Jätin kaiken taas viime tinkaan. Ei yhtään yllätä, etten saa asioita aikaiseksi ajoissa.

Onneksi huomenna saan heti aamusta muuta ajateltavaa, kun mun uusi lattia saapuu vihdoin. Mielummin ehkä nukkuisin, yllätys yllätys, mut ehkä ihan hyvä herätä aikaisin. Pakko saada unirytmi ruotuun ennen töiden alkua. Kuinka paljon mua vituttaa edes kirjoittaa noin. Enkö vois vaan olla ja nukkua?

Nyt mun pitäis alkaa tekeen kanasalaattia mulle ja veljelle. Ehkä veitsi karkaa tanssimaan jonnekkin ihan muualle, kun kurkkujen ja tomaattien päälle. Ei vaan, en mä pysty siihen. Hyvä vain.

Huominen keikka.

.

Mitä sitten teen?

En tuu varmaa ikinä oppimaan käyttää rahaa oikein. Tammikuu ei ole vielä edes ohi ja oon käyttänyt jo osan ens kuunkin rahoista. Mua pelottaa pyytää äitiltä sen velkoja takaisin, koska en halua, että se saa tietää mun rahatilanteesta. Miten vaikeeta voi olla säästää rahaa? En oo ikinä osannu sitä. Huomenna on kauan sitten varattu tatuointiaikakin eli rahat hupenee lisää, lisää, lisää. Peruisin sen ajan, jos enää kehtaisin. Kuin typerä ihminen voi olla?

En oo nähnyt ketään taas viikkoon, mut mua ei edes haittaa. Mieluusti tuun töiden jälkeen piiloon peiton alle kattomaan Hannibalia tai nukkumaan. Kaverit soittelee iltasin baariin, mut sanon aina mulla olevan töitä. "Sua ei nykyään näy enää missään!" Tiedän. Mä en vaan jaksa ja mua ahdistaa liikaa. Varsinki kaikki tän kaupungin baarit. Kaverit tykkää käydä just niissä juottoloissa, joissa jokainen vastaantuleva ihminen on jostain tuttu. Vihaan sitä. Vihaan tätä kaupunkia ja haluun pois.

Töissä yks asiakas kertoi mulle sen pojasta, jolla on jo pitkään menny huonosti. Se käy samassa mestassa psykalla missä mäkin joskus kävin. Sekin haluaa täältä pois. Se on asunut täällä koko elämänsä ajan ja pelkää olla täysin oma itsensä. Sen takia se haluaa pois. Samaistuin niin paljon. Välillä kuulosti ihan siltä, että se nainen olisi puhunut musta. Kaikki meissä oli samaa horoskooppia myöten. Haluisin tavata sen pojan. Ehkä se tajuais mua paremmin, kun kukaan muu koskaan.

It feels like I only go backwards, baby

En syö enää, niin minä päätin. Kerta toisensa jälkeen kestin iltaan saakka, kunnes nälästä kasvoi suuri ja pistävä ja sorruin. Miten silloin joskus pystyin siihen? Tuntui niin helpolta olla syömättä ja selvitä päiviä vain veden voimin. Koitan nyt pysyä alle 600 kalorin joka päivä. Sillä ja liikunnalla laihduin viimeksikin! Vatsoja ja kyykkyjä illasta toiseen. Tuolla pimeydessä juoksemista, kun muut eivät näe. Olen vain kymmenen likaisen kilon päästä tavoitteestani. Kymmenen kiloa liikaa minussa. Voitan vielä!

Kello näyttää pian neljää aamulla ja mun herätys soi puoli kuusi. Mulla on työhaastattelu yhdeksältä ja jännittää ihan liian paljon. Pelkään kaikkia "virallisia" sosiaalisia tilanteita. Toistan saman kaavan, kuin aina ennenkin. Saavun paikalle aivan liian aikaisin, poltan tupakan, kaksi tai ehkä kolmekin, ennen kuin astun ovesta sisään ja olen valmis. "Tsemppiä! Kyllä sä sieltä töitä saat." En usko siihen. Entä jos en edes halua sitä työtä? Tai siis, kyllä mä haluan, mutta mua pelottaa. En osaa ajatella, että työkaverit pitäisi musta. En osaa olla itsevarma tai ajatella, että tän asian mä osaan, vaan oon epävarma itestäni. Kyselen ja varmistan asiat ainakin kertaalleen ja usein mua pelottaa kysyä. Mua ihan vituttaa olla näin epävarma kaikesta.

Kahvinkeitin lakkasi just porisemasta ja laskin kuppini täyteen. En ikinä keitä kahvia yksin kotona, mutta nyt mun on pakko. Ei mua taaskaan väsytä, joten ajattelin suoraan valvoa koko yön, käydä aamulla siellä haastattelussa ja tulla takaisin kotiin odottamaan illalla alkavaa työvuoroa. Onneksi tämän kaiken jälkeen on kaksi vapaapäivää! En jaksaiskaan just nyt töitä. Tai yhtään mitään muutakaan.

 

Materia.